Ajattelen, että jokaisella ihmisellä tulisi olla kannettuna olemisen kokemus. Koen, että minä tarvitsen paljon kannattelua, tukemista. Uskon, että me monet äidit tarvitsemme. Vanhemmuuden tukeminen on erityisen arvokasta, koska siinä kannatellaan samalla tulevaisuutta ja tulevien sukupolvien hyvinvointia.
Vanhemmaksi tuleminen on yksi elämän suurista taitekohdista, joka voi yllättää ja jopa järkyttää. Se ei ole lainkaan ihmeellistä, sillä ”vauvan odotus ja synnytys vie niin äidin kuin isänkin hyvin syviin primitiivisiin kerroksiin". Tähän elämänvaiheeseen liittyviä kokemuksia voi olla vaikea ilmaista sanallisesti. "Vauvan syntymä on kuin syvä kouraisu tuntemattomaan itseen, josta kuitenkin valtaosalla vanhemmista lähtee kasvamaan suuri hellyys 'tätä pientä linnunlasta' kohtaan." On surullista, että monet vanhemmat jäävät nykyisin kovin yksin ja turvattomiksi näiden tunnemyrskyjen keskellä.
Kannamme vanhemmuudessamme omien lastemme lisäksi myös omaa menneisyyttämme. ”Vanhemmuus kehittyy ja muotoutuu parhaimmillaan moni-ilmeisenä, monitasoisena ja monivivahteisena vuorovaikutusprosessina jo oman varhaislapsuuden, lapsuuden ja nuoruuden aikana – siis ennen omaa biologista tai sijais- tai adoptiovanhemmuutta.” Kun perheeseen syntyy vauva, vanhemmat elävät yhtä aikaa tässä hetkessä ja menneisyydessä sekä kannattelevat tulevaisuutta. Vanhemmuus on monien tunteiden tihentymä.
Joskus olen nähnyt valokuvateoksen, johon on kuvattu juuri synnyttäneitä äitejä. Kuvissa tuo syntymän ihme ja hämmästys on käsin kosketeltavaa. Hiljaiset naiset tuijottavat eteensä; he ovat kuin pieniä tyttöjä suuren ihmetyksen vallassa. Tällainen on tapahtunut, ihonvärinen käärö on käsivarrella ja nyt pitää tietää ja pärjätä. Kun sain aikoinaan oman esikoiseni, luin eräästä onnittelukortista yhden maailman kauneimman ajatuksen: ”Suojaansa sulkee maailman Luoja alkavan elämäsi.” Itkin, kun luin. Vastasyntynyt vauva kainalossa itku tulee herkästi, mutta samalla tunsin myös sen, että omat yksinäiset käteni ovat lopulta hyvin hauraat kantamaan. Tarvitsen turvakseni suuret, ikiaikaiset kädet, joiden suojaan sovin.
Kotiäitinä oleminen on monesti hyvin yksinäistä. Jos on pitkään yksin, väsymys ja muut kielteiset asiat alkavat kuormittaa oloa – tuntuu, että itsessä on vain huonoja ominaisuuksia. Luulen, että erityisesti kotiäiti tarvitsee toista aikuista, jolle voi jakaa päivien aikana kertynyttä tunnelastia. Minulle äitiydessä raskainta eivät ole kurahousut, kuumeet tai pyykkikasat, vaan ajatusten ja tunnekuormien yksinäisyys. Kun pääsee muiden keskelle, omat vuorenkorkuisiksi kasvaneet raskaat ajatukset laskeutuvat taas normaaleihin mittasuhteisiin. Osa voi olla isoja yhä, mutta osa kutistuu olemattomiin, kun niitä sanoo ääneen. Lopulta aika monet asiat ovat meille kaikille tavallisia.
Miten voi tukea toista? Ystävät ja läheiset voivat tukea monin tavoin, ja laajemmalla kehällä ovat myös yhteiskunnan hartiat. Olen tuntenut lastemme päiväkodit arvokkaina kumppaneina kasvattamisen polulla. Ajattelen, että esimerkiksi perhekerhot tekevät tärkeää työtä vanhempien jaksamisen eteen. Yksinäinen vastuu jakautuu laajemmalle, kun paikalla on muitakin aikuisia; vuorotellen pidetään sylissä lasta, vuorotellen jaetaan ajatuksia. Oikeastaan kaikki elämä sujuu paremmin näin, kun sitä kannatellaan yhdessä. Ja mikä perhekerhoissa erityisesti lämmittää: joku pitää lempein käsin pienestä huolta sillä aikaa, kun äiti voi juoda kupillisen hyvää kahvia tavallisena arkiaamuna. Kahvikin maistuu paremmalta, kun sen juo yhdessä toisten kanssa.
Kannetaan toisiamme. Kantaminen voi tarkoittaa arkista, tavallista olemista: lastenhoitoapua, kuuntelua ja keskustelua, kylähetkiä. Kantaminen voi tarkoittaa ammattiapua ja oikeaa tietoa hätääntyneen olon keskellä. Kantaminen tarkoittaa myös sen ymmärtämistä, että toimimme jokainen oman luontaisen reagointitapamme mukaan: toinen värisee herkästi, toinen on vankempi ja tuntuu kestävän enemmän. Jokaisen perheen tarina on erilainen. Olemme tässä hetkessä sellaisia, joiksi elämä ja kaikki sen menneet tapahtumat ovat meitä muovanneet.
Vanhemmaksi tuleminen on yksi elämän suurista taitekohdista, joka voi yllättää ja jopa järkyttää. Se ei ole lainkaan ihmeellistä, sillä ”vauvan odotus ja synnytys vie niin äidin kuin isänkin hyvin syviin primitiivisiin kerroksiin". Tähän elämänvaiheeseen liittyviä kokemuksia voi olla vaikea ilmaista sanallisesti. "Vauvan syntymä on kuin syvä kouraisu tuntemattomaan itseen, josta kuitenkin valtaosalla vanhemmista lähtee kasvamaan suuri hellyys 'tätä pientä linnunlasta' kohtaan." On surullista, että monet vanhemmat jäävät nykyisin kovin yksin ja turvattomiksi näiden tunnemyrskyjen keskellä.
Kannamme vanhemmuudessamme omien lastemme lisäksi myös omaa menneisyyttämme. ”Vanhemmuus kehittyy ja muotoutuu parhaimmillaan moni-ilmeisenä, monitasoisena ja monivivahteisena vuorovaikutusprosessina jo oman varhaislapsuuden, lapsuuden ja nuoruuden aikana – siis ennen omaa biologista tai sijais- tai adoptiovanhemmuutta.” Kun perheeseen syntyy vauva, vanhemmat elävät yhtä aikaa tässä hetkessä ja menneisyydessä sekä kannattelevat tulevaisuutta. Vanhemmuus on monien tunteiden tihentymä.
Joskus olen nähnyt valokuvateoksen, johon on kuvattu juuri synnyttäneitä äitejä. Kuvissa tuo syntymän ihme ja hämmästys on käsin kosketeltavaa. Hiljaiset naiset tuijottavat eteensä; he ovat kuin pieniä tyttöjä suuren ihmetyksen vallassa. Tällainen on tapahtunut, ihonvärinen käärö on käsivarrella ja nyt pitää tietää ja pärjätä. Kun sain aikoinaan oman esikoiseni, luin eräästä onnittelukortista yhden maailman kauneimman ajatuksen: ”Suojaansa sulkee maailman Luoja alkavan elämäsi.” Itkin, kun luin. Vastasyntynyt vauva kainalossa itku tulee herkästi, mutta samalla tunsin myös sen, että omat yksinäiset käteni ovat lopulta hyvin hauraat kantamaan. Tarvitsen turvakseni suuret, ikiaikaiset kädet, joiden suojaan sovin.
Kotiäitinä oleminen on monesti hyvin yksinäistä. Jos on pitkään yksin, väsymys ja muut kielteiset asiat alkavat kuormittaa oloa – tuntuu, että itsessä on vain huonoja ominaisuuksia. Luulen, että erityisesti kotiäiti tarvitsee toista aikuista, jolle voi jakaa päivien aikana kertynyttä tunnelastia. Minulle äitiydessä raskainta eivät ole kurahousut, kuumeet tai pyykkikasat, vaan ajatusten ja tunnekuormien yksinäisyys. Kun pääsee muiden keskelle, omat vuorenkorkuisiksi kasvaneet raskaat ajatukset laskeutuvat taas normaaleihin mittasuhteisiin. Osa voi olla isoja yhä, mutta osa kutistuu olemattomiin, kun niitä sanoo ääneen. Lopulta aika monet asiat ovat meille kaikille tavallisia.
Miten voi tukea toista? Ystävät ja läheiset voivat tukea monin tavoin, ja laajemmalla kehällä ovat myös yhteiskunnan hartiat. Olen tuntenut lastemme päiväkodit arvokkaina kumppaneina kasvattamisen polulla. Ajattelen, että esimerkiksi perhekerhot tekevät tärkeää työtä vanhempien jaksamisen eteen. Yksinäinen vastuu jakautuu laajemmalle, kun paikalla on muitakin aikuisia; vuorotellen pidetään sylissä lasta, vuorotellen jaetaan ajatuksia. Oikeastaan kaikki elämä sujuu paremmin näin, kun sitä kannatellaan yhdessä. Ja mikä perhekerhoissa erityisesti lämmittää: joku pitää lempein käsin pienestä huolta sillä aikaa, kun äiti voi juoda kupillisen hyvää kahvia tavallisena arkiaamuna. Kahvikin maistuu paremmalta, kun sen juo yhdessä toisten kanssa.
Kannetaan toisiamme. Kantaminen voi tarkoittaa arkista, tavallista olemista: lastenhoitoapua, kuuntelua ja keskustelua, kylähetkiä. Kantaminen voi tarkoittaa ammattiapua ja oikeaa tietoa hätääntyneen olon keskellä. Kantaminen tarkoittaa myös sen ymmärtämistä, että toimimme jokainen oman luontaisen reagointitapamme mukaan: toinen värisee herkästi, toinen on vankempi ja tuntuu kestävän enemmän. Jokaisen perheen tarina on erilainen. Olemme tässä hetkessä sellaisia, joiksi elämä ja kaikki sen menneet tapahtumat ovat meitä muovanneet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vanhemmuus on kutsumustyö.
Siunattua vanhemmuutta toivottaen.