Kaipaisin vinkkejä isäksi jo tulleilta, siitä miten voisin "lämmitellä" oman puolisoni lasten hankintaan? Miten te olette päättäneet lasten hankkimisesta? Kumpi asian toi esille ja miten?
Mieheni ei ole varma haluaako lapsia, mitä se sitten pitääkin sisällään!? Minä haluan lapsia/lapsen, ja haluan niitä nimen omaan tehdä omalle miehelleni. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin lapsen ilman miestäni. Seurustelun alkuaikoina hän myös halusi lapsia, nyt hän on alkanut epäröimään. Hän pelkää vastuuta ja sitä, että ei jaksa arkea lapsiperheessä tai jotain sellaista. Ikää meillä on jo n. 30 vuotta, joten mielestäni alkaisi olemaan jo aika ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta. Olemme keskustelleet asiasta monet kerrat, mutta asia on vaikea eikä molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ole. Miehestäni tulisi loistava isä, hän työskentelee ammatissaan lasten parissa ja tykkää lapsista. Tilanne alkaa käymään pikkuhiljaa hermoille, olisi kiva saada vastaus suuntaan tai toiseen jotta voisin sitten alkaa työstämään omia ratkaisujani sen pohjalta. Rakastan miestäni valtavasti ja olisin kenties valmis jopa lapsettomuuteen hänen kanssaan, mutta haluaisin saada jonkin ratkaisun asiaan.
Joten mitä sellaista voisin hänelle kertoa, että hänen pelkonsa häviäisivät?
Mieheni ei ole varma haluaako lapsia, mitä se sitten pitääkin sisällään!? Minä haluan lapsia/lapsen, ja haluan niitä nimen omaan tehdä omalle miehelleni. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin lapsen ilman miestäni. Seurustelun alkuaikoina hän myös halusi lapsia, nyt hän on alkanut epäröimään. Hän pelkää vastuuta ja sitä, että ei jaksa arkea lapsiperheessä tai jotain sellaista. Ikää meillä on jo n. 30 vuotta, joten mielestäni alkaisi olemaan jo aika ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta. Olemme keskustelleet asiasta monet kerrat, mutta asia on vaikea eikä molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ole. Miehestäni tulisi loistava isä, hän työskentelee ammatissaan lasten parissa ja tykkää lapsista. Tilanne alkaa käymään pikkuhiljaa hermoille, olisi kiva saada vastaus suuntaan tai toiseen jotta voisin sitten alkaa työstämään omia ratkaisujani sen pohjalta. Rakastan miestäni valtavasti ja olisin kenties valmis jopa lapsettomuuteen hänen kanssaan, mutta haluaisin saada jonkin ratkaisun asiaan.
Joten mitä sellaista voisin hänelle kertoa, että hänen pelkonsa häviäisivät?
Vastaukset 7
Vanhimmat
En osaa kertoa sinulle vinkkejä, mutta kerron oman tarinani.
Mieheni sanoi heti aluksi yli kymmenen vuotta sitten tavatessamme, ettei halua lapsia eikä naimisiinkaan koskaan. Yhteen muuttaessamme moni meiltä tenttasi, että jokos NYT alatte perhettä perustamaan, mutta mies oli edelleenkin sitä mieltä että ei. Miehelläni on nuoria sisarpuolia ja kotona asuessaan sai/joutui elämään vauva-perheen arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan (nuorimmalla sisaruksella oli koliikki). Muutaman kerran asiasta keskusteltiin ja taisinpa pahoittaa mielenikin aika tavalla, mutta annoin asian olla, ehkä en itsekään tosissani vielä lasta halunnut.
4 vuotta sitten jouduin lopettamaan pillerit terveydellisistä syistä ja puolisen vuotta ehkäisynä käytettiin kondomia. Kunnes mieheni kerran tuumasi, että olisikohan se jo aika... No, tuosta on nyt sitten reilu 3 vuotta ja yritystä on ollut siitä asti, mutta se onkin toinen juttu. Kun lasta ei niin vain olla saatukaan, miehenikin haluaa perhettä nyt yhtä lujasti kuin minäkin.
Miehesi työskentelee lasten parissa, joten on nähnyt mitä elämä lapsen kanssa voi olla, niin hyvässä kuin pahassakin. Lasten saaminen ja perheen perustaminen kuitenkin kuuluu normaalielämään (yhtään väheksymättä niitä, joilla ei lapsia ole!), ja sitä ei pitäisi pelätä.
Meidän elämämme todennäköisesti jatkuu kahden, sen verran on vikaa löydetty. Sekin vaatii asennoitumista ja uudelleen ajattelua, mutta pakkohan se on. Se, että jokin erittäin tärkeä perheestämme puuttuu, tulee aina olemaan "olemassa", mutta onneksi elämämme on hyvä näinkin. Mieleen vain pakostakin hiipii ajatus, että JOS olisimme aikaisemmin lapsen halunneet, olisimmeko sen saaneet...? Olemme samanikäisiä kuin tekin, emme siis "vanhoja", mutta kaikki olisi ehkä ollut helpompaa nuorempana... Ehkä, jos kerrot miehellesi meidän tarinamme, saat hänet tajuamaan elämän realiteetit??
Kiitos tarinastasi, annoit paljon uusia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta. Ehkä mieheni mielipiteeseen vaikuttaa se, että hän on perheen vanhin lapsi? Tuota en ollut tullut ajatelleeksi. Hänellä on kolme nuorempaa sisarusta, joista nuorin lähes 15 vuotta nuorempi. Minulla on vain yksi sisarus, joka hänkin vain kaksi vuotta minua nuorempi, joten minä en ole elänyt tuota lapsiperheen arkea siinä samassa mielessä kuin hän.
Tiedän, että lasten saaminen ei ole mikään itsestään selvyys. Eikä sitä tosiaankaan koskaan tiedä pystyykö sitä saamaan lapsia. Haluaisin edes mahdollisuuden yrittää joskus. Ikävä kuulla, että teillä on ongelmia lasten saamisessa. Toivon teille kaikkea hyvää ja että kaikesta huolimatta pystyisitte saamaan lapsen.
Kiitos kiitoksesta! Me myös toivotaan, että jospa joskus kuitenkin yhteisen lapsen saisimme. Kyllä hyvinkin voi miehesi suhtautumiseen vaikuttaa se, että on vanhin lapsi. Minun mieheeni se ainakin tosiaan vaikutti, kun halusi minun yhteen muuttaessamme heti tietävän, että lapsista on turha haaveilla pitkään aikaan.
Toivotaan, että miehesi pian uskaltaisi ottaa sen pienen-suuren askeleen perheen perustamista kohti ja ymmärtäisi, että hän on se ainoa ja oikea isä omalle lapselleen, vikoineen päivineen! Näin ilmeisesti kävi minun miehelleni :).
Noh. Mitään valmista ratkaisuahan minulla ei ole, mutta voin kyllä kertoa mikä minua itseäni hirvitti lasten hankinnassa.
Kysymys oli siitä että minusta tuntui ettei minusta kertakaikkiaan ole isäksi. Että minussa on niin monta vikaa että en osaa lasta kunnolla kasvattaa.
Ja siis kysymys ei ole mistään isoista vioista, vaan pelkästään siitä että en kokenut olevani "täydellinen" isä. Luulisinpa (omien kokemusten sekä kuulemieni kertomusten perusteella) että juuri tästä täydellisyyden tavoittelusta voi olla teilläkin kysymys.
Jos miehesi tekee töitä lasten parissa, niin sehän on tietenkin hyvä. Mutta hän saattaa myöskin kokea että hän pystyisi parempaankin, eli että hän ei jotenkin anna kaikkeaan työssään (en tietenkään tiedä mitään kummastakaan joten tämä nyt on ihan arvailua).
Väittäisin myös että miehille tuo on aikamoinen henkinen kynnys ylittää. Se että vaikka tietääkin ettei ole aivan täydellinen, niin silti on kuitenkin aivan hyvä vanhempi tulevalle lapselleen.
Lapsi (ainakin omalla kohdallani) myöskin paikkaa tuon aukon. Lapsihan saa useimmiten juuri ne "täydelliset" vanhemmat, oli tilanne sitten mikä hyvänsä.
No, mutta oman kokemukseni perusteella voisin väittää että miestäsi kalvaa juuri tämä täydellisen vanhemman/isän mielikuva (jota hän on kenties työssään joutunut myöskin miettimään). Jos tilanne on tuo, niin ongelman ylikäymiseen en kuitenkaan osaa mitään suurempia neuvoja antaa... Miehen tulisi hyväksyä/ymmärtää se että tulevat lapset rakastavat häntä juuri sellaisena kuin hän nyt on.
Minulle tuo ainakin auttoi.
:)
Pitää ottaa puheeksi nuo asiat kun seuraavan kerran keskustelemme mieheni kanssa asiasta. Hän on kyllä perustellut kantaansa monella muulla asialla, mutta ei sillä, että pelkäisi ettei ole hyvä/täydellinen isä. Hän ei yleensä ole mikään täydellisyyden tavoittelija, mutta kun tietää millainen isä hänellä on ollut, tuli väkisinkin mieleen että hän pelkää olevansa liikaa isänsä kaltainen. Hänen isänsä ei juurikaan ole lasten kasvatukseen osallistunut ja alkoholi on ollut tärkeämmässä roolissa kuin perhe. Kenties hän pelkää tuottavansa yhtä suuren pettymyksen omalle lapselleen kuin mitä hänen isänsä on tuottanut hänelle?
Kiitos, sain taas paljon uutta ajateltaa ja keskustelun aihetta. Onnea tuoreelle isälle, olet varmasti täydellinen isä :-)
Tilanne meillä muutama vuosi sitten;
minä epävarmana ja jopa pelokkaana ja tyttöystäväni kuin tulisilla biologisilla kelloilla.
Patistamalla/kiltisti kiristämällä/järkeilemällä & loppujen lopuksi kylmillä faktoilla, päästiin siihen tuloksen että parin kuukauden päästä täyttää poikamme 2vuotta ja mietinkin mitä olisi tapahtunut tai missä oltaisiin ilman tuota ihanaa poikaa ja koko odotusaikaa, puhumattakaan synnytyksestä....
Ikää meillä oli 30v. ja tyttöystävä pari vuotta nuorempi, kun lääkäri sitten totesi tyyliin-"nyt tai ei koskaan".
Tuliset biologiset kellot muuttuivat pakkotilanteeksi.
Pakko oli miettiä asiat ja tärkeysjärjestykset uudelleen,luultavasti ensimmäistä kertaa elämässä?!
Hassua miten sitä aikuistuu hetkessä.
Tässä kaikessa oli pointtikin:)
...ja se voisi olla että aikaahan ei ole rajattomasti. Mieshän voi vitkutella jonkin verran kauemmin kun taas nainen ei.
Kättä vääntämällä ei varmaan kenenkään mieli ja pää käänny mutta hyvä keskustelu ajan kanssa, missä saat omat tunteesi kerrottua, tuottaa varmaan jonkinlaisia tuloksia...suuntaan tai toiseen.
Sanomattakin selvää että muiden,esim.perheellisten onnenhetket/murheet/yms. arkipäiväiset
on huonoja vertailukohtia kun omaa elämää ja tulevaisuutta miettii...koliikit & stipendit on vain osa sitä reallife-realitya;).
*ylläoleva horinani saattoi mennä ohi aiheesta mutta tällaisia ajatuksia heräsi kun luin juttusi,
jaksamista & valonsäikeitä Teille..*
Joo, olen yrittänyt vedota tuohon "aikaa ei ole rajattomasti" -faktaan. Haaveilin joskus nuorena tekeväni lapset viimeistään 25 vuotiaana :-) Kun 25 tuli täyteen on sitä takarajaa tullut siirrettyä vuosi vuodelta eteenpäin. Nyt on 30-mittarissa ja edelleen näyttää ne lapsi haaveet vain kaukaiselta haaveelta.
Miehellähän ei hedelmällisyyden suhteen tule välttämättä ikinä sitä takarajaa vastaan, mutta naisella tulee. Omalla äidilläni alkoivat vaihdevuodet vähän alle 40 vuotiaana, ja pelkään että niin käy minullekin :-( Jos niin käy, niin aikaa ei ole enää kuin alle kymmenen vuotta. Pitäisi siis aloittaa lasten "tekeminen" ajoissa, sillä eihän sitä tiedä monta vuotta menee ennenkuin tärppää (jos tärppää.)