Ikävätkin elämäntapahtumat voivat joskus kääntyä voitoksi. Suunta voi kääntyä.
Olen törmäillyt tässä työni kautta kahteen sairaanhoitajaan, jotka aikanaan minulle antoivat keskusteluapua. Toinen muistaa minut sellaisena 14-vuotiaana tyttönä ja toinen 21-vuotiaana.
Se mikä ilo heidän silmissään on nähdessään minut heidän potilaansa työssään elossa. iloisena, työkykyisenä ja hyvin pärjäävänä lämmittää myös minun omaa sydäntäni.
Toinen katseli minun työntekoa pitkään hymyillen, varmaan miettien että tuossa näkyy hänenkin työnsä jälki. Tuo tyttö selvisi ja tuossa se nyt hengissä on eikä jälkeäkään siitä että hän oli kuolla käsiini.
Niin hän oli se terapeutti joka joutui aloittaan ensihoidolliset tehtävät henkeni pelastamiseksi. Tuuppasi tokkuraisen hädin tuskin hereillä olevan suuhun lääkehiiltä ja taputteli poskille että pysyn hereillä, toistellen että "nyt silmät auki. Älä nukahda nyt. Yritä pitää silmät auki. "
Hän katseli edessään ihmistä jonka hengen hän oli pelastanut hymyillen selvästi tyytyväisenä että minulla meni selvästi paljon paremmin kuin silloin..
Toinen käveli työpaikkani käytävillä minua vastaan ja iloisesti hymyili kun näki minun pirteyden.
Niin.. hän oli se joka viimeiset kerrat jutellut kanssani ja viimeksi jolle hoidollisissa merkeissä purkanut ajatuksiani.. jopa ne sanat joita enitten pelkäsin.. "Joskus vieläkin huomaan toivovaniettä sattuisi jokin onnettomuus ja kuolisin pois. Mua pelottaa nämä ajatukset.. pelkään välillä itseäni.. pitäisikö minun huolestua omista ajatuksistani"
Nyt siitä ihmisestä ei ollut jälkeäkään ja selvästi hän oli onnellinen nähdessään entisen potilaansa niin iloisena ja elämässään pärjäävänä.
Ehkä hoitajille paras kiitos omasta työstään on nähdä vuosien päästä entinen potilaansa paremmassa kunnossa. Silloin kun pahin vaihe ei se työn jälki näy heti,mutta vuosia myöhemmin niitä oman työnsä jälkiä näkee ja se ehkä on varsinkin psykiatrisille sairaanhoitajille suurin kiitos ja onnen hetki. Työssään näkevät kuitenkin paljon vihaisia tai erittäin huonossa jamassa olevia potilaita ja joskus ehkä se omakin usko on kateissa niitä auttaessa, miettien että onko tästä mitään hyötyä...on siitä. Jäljet näkyvät 10-20 vuoden päästä
Ikävä elämä on saattanut muuttua paremmaksi ja entinen potilas ei ole enää ikävässä tilanteessa vaan voittanut sen.
Olen törmäillyt tässä työni kautta kahteen sairaanhoitajaan, jotka aikanaan minulle antoivat keskusteluapua. Toinen muistaa minut sellaisena 14-vuotiaana tyttönä ja toinen 21-vuotiaana.
Se mikä ilo heidän silmissään on nähdessään minut heidän potilaansa työssään elossa. iloisena, työkykyisenä ja hyvin pärjäävänä lämmittää myös minun omaa sydäntäni.
Toinen katseli minun työntekoa pitkään hymyillen, varmaan miettien että tuossa näkyy hänenkin työnsä jälki. Tuo tyttö selvisi ja tuossa se nyt hengissä on eikä jälkeäkään siitä että hän oli kuolla käsiini.
Niin hän oli se terapeutti joka joutui aloittaan ensihoidolliset tehtävät henkeni pelastamiseksi. Tuuppasi tokkuraisen hädin tuskin hereillä olevan suuhun lääkehiiltä ja taputteli poskille että pysyn hereillä, toistellen että "nyt silmät auki. Älä nukahda nyt. Yritä pitää silmät auki. "
Hän katseli edessään ihmistä jonka hengen hän oli pelastanut hymyillen selvästi tyytyväisenä että minulla meni selvästi paljon paremmin kuin silloin..
Toinen käveli työpaikkani käytävillä minua vastaan ja iloisesti hymyili kun näki minun pirteyden.
Niin.. hän oli se joka viimeiset kerrat jutellut kanssani ja viimeksi jolle hoidollisissa merkeissä purkanut ajatuksiani.. jopa ne sanat joita enitten pelkäsin.. "Joskus vieläkin huomaan toivovaniettä sattuisi jokin onnettomuus ja kuolisin pois. Mua pelottaa nämä ajatukset.. pelkään välillä itseäni.. pitäisikö minun huolestua omista ajatuksistani"
Nyt siitä ihmisestä ei ollut jälkeäkään ja selvästi hän oli onnellinen nähdessään entisen potilaansa niin iloisena ja elämässään pärjäävänä.
Ehkä hoitajille paras kiitos omasta työstään on nähdä vuosien päästä entinen potilaansa paremmassa kunnossa. Silloin kun pahin vaihe ei se työn jälki näy heti,mutta vuosia myöhemmin niitä oman työnsä jälkiä näkee ja se ehkä on varsinkin psykiatrisille sairaanhoitajille suurin kiitos ja onnen hetki. Työssään näkevät kuitenkin paljon vihaisia tai erittäin huonossa jamassa olevia potilaita ja joskus ehkä se omakin usko on kateissa niitä auttaessa, miettien että onko tästä mitään hyötyä...on siitä. Jäljet näkyvät 10-20 vuoden päästä
Ikävä elämä on saattanut muuttua paremmaksi ja entinen potilas ei ole enää ikävässä tilanteessa vaan voittanut sen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Usko, toivo ja läsnäolo. Ja tärkein niistä on läsnäolo.
On hienoa olla ihmisten seurassa, jotka oikeasti kuuntelevat. Ja, jotka jaksavat olla toisen vaikeissa elämäntilanteissa läsnä, omista murheista huolimatta.
Hoitajatkin ovat ihmisiä niin kuin kaikki heidän potilaansa/asiakkaansakin. Vaikkakin hoitotyössä virheet voivat olla kohtalokkaita niin ei heiltäkään voi liikoja vaatia. Kaikki tekee työtään niillä ehdoilla kuin pystyy oli kyse mistä ammattiryhmästä tahansa.
Hoitajien työtä miettiessä, erityisesti psykiatristen sairaanhoitajien työssä, vaaditaan varmasti todella paljon kärsivällisyyttä. Potilaat voivat käyttäytyä töykeästi ja tuloksia ei näe kovin nopeasti, mutta niin kuin aloittaja sanoi, asiat voivat muuttua, tosin usein pitkän aika jakson välillä. Siksi hoitotyössä vaaditaan uskoa sekä luottoa itseensä ja potilaaseen.
Yrittäkää kaikki jaksaa omissa tilanteissanne, ikävästä ja ikävistä tilanteista huolimatta! Niin minäkin yritän!