Vaarallisen kaunisteltu kuva 1939-44...

En minä ainakaan usko, enkä ole uskonut aiemminkaan. Tarve tämän myytin ylläpitämiselle ovat veteraanit. Jatkosota oli täysin turha hyökkäyssota, jonka Suomi itse valitsi. Se tuli äärimmäisen kalliiksi: kymmeniä tuhansia kaatui ja vielä paljon enemmän haavoittui sodassa, jossa vain menetettiin lisää maa-alueita. Jollain tavalla veteraanien ja kaatuneiden omaisten on pitänyt yrittää selittää itselleen tämä tapahtumakulku muka järkevänä.

Sitä en epäile, etteikö kesällä 1944 todella pelätty Neuvostoliiton pyrkivän valtaamaan koko Suomen. Hätä oli suuri, sillä virhelaskemien varaan kasattu korttitalo oli romahtamassa niskaan. Se oli niin suuri, että jopa erillissotateesi hylättiin ja Ryti lopulta allekirjoitti liittosopimuksen Saksan kanssa.

Raskaita puolustustaisteluita on perusteltu rauhanehtojen lievenemisellä. Nehän eivät lievenneet lainkaan. Menetimme juuri sen, mitä meiltä jo keväällä 1944 vaadittiin. Neuvostojoukkojen pyrkimys luultavasti oli pelotella Suomi solmimaan rauha jo kesällä ja siten saada Suomi pakotetuksi hyökkäämään saksalaisia vastaan jo operaatio Bagrationin aikana. Se, että niin ei tapahtunut, ei ollut mikään haitta NL:lle. Lappiin sijoitetut saksalaiset pysyivät poissa tärkeämmiltä suunnilta Hitlerin niin päätettyä ja se, että ne saivat olla Lapissa rauhassa, vain helpotti tämän päätöksen noudattamista.

Olisiko jatkosota ollut vältettävissä? Tuskin. Olisiko hyökkäyssota ollut vältettävissä? Totta ai, se oli oma valintamme. Käytännössä sekin tietenkin oli hankalaa talvisodan herättämän voimakkaan katkeruuden takia, kun vielä ilmassa leijui mahdollisuus, että Saksan avulla Neuvostoliitto voitaisiin joko tuhota kokonaan tai saattaa voimattomaan tilaan pidemmäksi aikaa. Hitlerin typerä politiikka Versaillesin "häpeärauhan" hyvittämiseksi oli kuitenkin johtanut Saksan sotaan myös länsivaltoja vastaan ja juutalaisten vainoaminen hankkinut hänelle mahtavia ja vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka takasivat Saksan vihollisille ylivoimaiset älylliset resurssit. Mannerheim toki näki tämän kaiken, ja hänen jokainen askeleensa oli varovainen. Hän pyri toisaalta saamaan syntyneestä tilanteesta Suomelle hyötyä niin paljon kuin mahdollista, mutta toisaalta varmistamaan, ettemme suistu tuhoon, jos Saksa kärsii tappion. Tasapainoilu onnistui vain osittain, sillä Hitler oli pidemmän päälle hankala liittolainen vaatiessaan ehdotonta sitoutumista. Toisaalta armeijamme jäi jälkeen taktisesta kehityksesta asemasodan aikana tavalla, joka on hämmästyttävää , mutta myös anteeksiantamatonta. Siinä kuitenkin näkyy sama tuttu Nokia-ilmiö. joka toistuu kautta historiamme. Menestyksellisen hyökkäyssodan ylempään upseeristoon luoma ylimielisyys sai aliarvioimaan vastustajaa pahemman kerran ja siitä maksettiin kallis hinta kesällä 1944. Puolustus oli typerästi ja täysin väärin suunniteltu, huolimatta siitä, että esim Valo Knihtilä oli Saksan itärintamalle suuntautuneen tutustumismatkansa jälkeen voimakkaasti suosittanut puolustuksen järjestämistä ajanmukaisempaan muotoon. Niin ei tehty.

Oliko torjuntataistelu 1944 sitten turha? Ei tietenkään. Jos rintama olisi kokonaan romahtanut, kuten se näytti tekevä kesäkuussa 1944, totta kai neuvostojoukot olisivat edenneet niin pitkälle kuin olisivat päässeet ja sisämaahan asetuttuaan niiden vaikutus maan politiikkaan olisi ollut samanlainen kuin se oli muuallakin Itä-Euroopan maissa. Silti se tuskin oli hyökkäyksen tavoite, niin vähän voimia ja aikaa siihen varattiin. Sen sijaan tavoite melko varmasti oli vuoden 1940 raja, jota sitäkään hyökkäys ei saavuttanut. Suomalaisilla ei ollut varaa päästää neuvostojoukkoja sinne saakka, koska silloin Laatokan, Vuoksen ja Viipurinlahden puolusta vahvistavasta vaikutuksesta olisi jouduttu luopumaan erittäin hankalan ja vaarallisen vetäytymisoperaation avulla. Juuri saman ongelman kanssa painittiin myös talvisodan lopussa ja siksi Moskovan rauhaan jouduttiin suostumaan.

Luultavasti venäläisten viimeisimpien läpimurtojen torjuminen ja ehkäisy vaikuttivat myös poliittisesti, asekätkennän lisäksi. Stalin käsitti, että samoin kuin talvisodan edellä, tiedustelun raportit suomalaisten mielialoista eivät antaneet välttämättä oikeaa kuvaa ja huolimatta pitkästä, turhaksi osoittautuneesta sodasta, suomalaiset olivat edelleen valmiita äärimmäisiin ponnistuksiin maansa miehittämisen torjumiseksi.

Koko tarinan opetus on kuitenkin juuri se, jonka Mannerheim muistelmissaan kertookin: jatkosota oli talvisodassa koetun häviön seurausta. Jokainen talvisodan historiaan perehtynyt näkee, että se häviö taas oli seurausta sotilaallisesta heikkoudestamme. Ne toimet, jotka mahdollistivat kesällä 1944 venäläisten hyökkäyksen pysäyttämisen, oli aloitettu toteuttamaan osittain jo ennen talvisotaa, mutta liian myöhään ehtiäkseen vaikuttaa vielä sen lopputulokseen. Talvisotaa edeltäneenä vuosikymmenenä meille kuitenkin olisi ollut mahdollista rakentaa puolustus, jota NL ei olisi pystynyt läpäisemään niillä keinoilla, jotka sillä silloin oli käytettävissään.

......NL hyökkäsi Suomeen 1939 Saksan luvalla liittääkseen maamme NL:on....

Esitä faktaa äläkä vain omia/porvarien kuvitelmia siitä mitä N-liitto aikoi. Tietoa kun ei ole siitä mitä N-liitto todellakin aikoi, on vain suurisuisten porvarien mäkätyksiä.

Maksamme inhimillisesti erittäin kallista hintaa täysin näennäisestä turvallisuudesta. Venäjälle ei ole sitten Berliinin muurin murtumisen osoittanut pienintäkään sotilaallista uhkaa Suomea kohtaan.

Jos niitä Krimin vihreitä miehiä ihan oikeasti pelätään, on syytä rajoittaa venäläisten maahanmuuttoa Suomeen. Niinhän ei kuitenkaan tehdä vaan "turvaa" haetaan liittoutumista, jotka koituvat tuhoksemme. taloudellisesti ja pidemmän päälle myös poliittisesti. EU:n vaikutus Suomeen ei ole yhtään sen kauniimpaa katsottavaa kuin oli NL:kaan.

Palstan "stallarit" ja nato-nuolijat näkyvät olevan kovasti samaa mieltä siitä, kuinka heikko Suomen oma kyky puolustautua on. Kumpienkin mielestä mahdollinen sota olisi ohi tunneissa ja päätyisi Suomen täydelliseen tappioon. Vaihtoehdoksi jää siis vain ehdoton antautuminen, joko viholliselle tai liittolaisille.

Talvi- ja jatkosodan opetus on juuri siinä, että meidän ei tule saattaa itseämme sellaisen voimattomuuden tilaan, että joudumme pelastamaan itsemme turvautumalla itsellemme turmiollisiin liittolaisiin. Aseistuksemme tulee totta kai hankkia lännestä ja organisaatiomme olla nato-yhteensopiva, sillä tiukan paikan tullen sotasaaliina saatavien varaosien varaan on aika epävarmaa laskea. Mutta on typerää sitoutua sellaisen konfliktin osapuoliin, joka konflikti ei koske meitä.

Huolimatta siitä, että on (entinen) persu, Jussi Niinistö on tehnyt hyvää työtä puolustusministerinä vahvistaessaan maamme omaa puolustuskykyä. Aivan kuten YYA-aikanakin, olemassaolomme nojaa kahteen peruspilariin: lujaan puolustukseen ja viisaaseen, jännityksiä lieventävään politiikkaan.

Puolustusvoimien asehankinnat ovat olleet pitkällä tähtäimellä viisaita. (Miinoista luopuminen ei sitä ollut, mutta se olikin politiikkaa) Muutenkin asevoimiamme on kehitetty ajan asettamiin haasteisiin vastaten tavalla, johon voi olla tyytyväinen, aivan kuten voi olla asevelvollisten maanpuolustustahtoonkin.

Ehkäpä myös Venäjä on oppinut talvi- ja jatkosodasta sen, että joutuessaan uhatuksi Suomi ei valikoi liittolaisiaan, vaan jokainen venäläisten vihollinen kelpaa. Se, mitä uhkailulla on saavutettavissa, ei juuri koskaan ole menetetyn luottamuksen arvoista. Sekin idässä on hyvä ymmärtää, vaikka sitä ei täällä koskaan ääneen sanota, että Baltia ja Viro ovat osa Suomen turvallisuusympäristöä. Suomi tulee tukemaan niitä niihin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan tavalla tai toisella, riippumatta siitä, mihin liittoumiin kuulumme tai emme kuulu. Varsinkin Viro on syytä jättää rauhaan. Myös Naton läsnäolo Baltiassa vahvistaa ehdottomasti meidän asemaamme.

teidän isä aurinkoisenne ymmärsi, että Suomalaisia ei voisi nujertaa.

Neukulla oli kesällä -45 vapaana niin valtavasti sotilasvoimaa että se olisi voinut halutessaan käynnistää uuden vielä edellistäkin suuremman suuhyökkäyksen ja tappaa siinä vaikka joka ainoan Suomen sotilaan joka ei olisi sen hyökkäyksen alta päässyt karkuun.

Liittoutuneet olivat sopineet, että Suomi saa säilyttää itsenäisyytensä. Muuten Suomi jäi NL:n vastuulle ja valtapiiriin.

Kesällä -45 oli jo alkanut esiintyä ensimmäiset ristiriidat NL:n ja länsivaltojen välillä. Eritoten USA oli alkanut tajuta, että Joe-setä ei ollutkaan se sympaattinen veikko, joksi propaganda hänet esitti. Truman suhtautui Staliniin paljon edeltäjäänsä jäykemmin.

Lisäksi Japani oli vielä kaatamatta ja Stalinin huomio kiintyi sinne.
Muistettakoon myös elokuun -45 pari atomipommia.
Siksi Vieno Huttulan on edelleen tyydyttävä vain unelmoimaan venäläisistä sotilaista Helsingin kaduilla.
Ajan kuluksi voi aina solvata länsivaltoja milloin mistäkin.