Olen henkilö, jota ei koskaan oikeasti tarvittu. Minua ei vain tarvittu, minut ohitettiin aina. Lapsena kyllä hoidettiin mutta myöhemmin kun olisi tullut oikea tarve sille mitä minä osaan, minua ei mitenkään noteerattu. Asetean nykyisin itseni aina kaikessa viimeiseksi. Otan jos jotain on tähteelle jäänyt. Olen tyytyväinen siihen että vain olen. Mutta tunnen itsen täysin turhaksi täällä. Tiedän kuitenkin mitä osaan ja teen työni hyvin. En osaa tuntea mitään ylpeyttä vaan päinvastoin minusta on erityisen kiusallista jos minuun vaikka kiinnitetään huomiota. Tuntuu etten ansaitse mitään huomiota. En vaadi mitään. Saan jotain, jos minulle annetaan. Olen vaatimattomista vaatimattomin. Puurran taustalla. Toiset osaavat työpaikalla käyttää kaikki edut ja vaatia lisää, minä en vaadi mitään. Joskus on tullut väärinkäsityksiä siitä että luullaan etten ole tehnyt tikkuaristiin ja siksi olen niin vaatimaton. En koskaan vain tee tekemisistäni numeroa. Kun kuuntelen muiden juttuja tuntuu etten ole tehnyt murto-osaa heidän tekemisistään. Ja muut onnistuvat aina, minulla on työssä ongelmia, jotka pyrin voittamaan. Koskaan en voi sanoa että homma sujui kuin tanssi.
Olen todella köyhistä oloista, joissa oli aina ilmiselvää ettei mitään voinut pyytää, tai toivoa. Minä ymmärsin kodin tilanteen jo lapsena, enkä vaatinut mitään koskaan. Mutta kuvittelin mielikuvituksissani aina saavani kaikkea ja sillä ehkä selvisin noista ajoista. Sain siten positiivisen ajattelun vanhempiani kohtaan ja tunsin mielikuvituksissani olevani heille arvokas. Siis itsensä pettämistä. Minusta tuli sellainen että näin ja ymmärsin mikä lapsuudenkodissani oikein kiikasti. Päätin auttaa vanhempiani että pääsisivät viimeinkin jaloilleen. Mutta, jouduinkin samaan liemeen heidän kanssaan. Auttamiseni oli täysin turhaa. Vanhempani eivät ymmärtäneet apuani vaan käsittivät että ryhdyn heille palvelijaksi. Jälkeenpäin kun muistelen lapsuudenkotiani en kertaakaan tuntenut oikeasti onnea tai tyytyväisyyttä. Huoli ja pelko olivat minulle syvällistä, ilo oli aina vain pinnallista. Sopeuduin vain niihin olosuhteisiin. Muut sanoivat miten hyvä lapsi kun en valita tai vaadi mitään vaan tyydyn kaikkeen. Olin kiltti koska muutakaan en voinu olla, olin vain niin mitätön.
Olin tilanteessa jossa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla toimeen jotenkin vanhempieni kanssa. Minunkin elämäni pysähtyi, vaikka minun tarkoitukseni oli laittaa vanhempani liikkeelle.
Kuolin lopulta jo tavallaan elävänä ollessani. Sen jälkeen tarvitsin saman verran kuin kuollut, en siis mitään. Elin kuin minua ei olisi ollut olemassa. En osallistunut mihinkään, syrjäydyin muista, mikään ei ole minulle tarkoitettu. Tiedän että mitään elämä ei tarjoa, vaan se olisi itse otettava. Mutta tunnen ettei se ole tarkoitettu minun otettavaksi, eikä se edes onnistu koska en tiedä mitä pitää tehdä. Elämä kuuluu muille kuin minulle. Elän piilossa ja odotan sitä että kuolisin joskus pois täältä, siihen loppuu sitten tämä kurjuus. Jos minuun tulisi vakava sairaus, en taistelisi vastaan, vaan antaisin sen viedä. Olen kuin kuoleman ja elämän välitilassa, minunkin pitäisi elää elämäni mutta mitään elämää ei ole. Kulutin elämäni pohtiessani kuinka saan autettuani vanhempiani, mutta en kyennyt heitä auttamaan ja menetin vain itsekin kaiken toivoni.
Jos joku on samassa tilanteessa kuin minä olin, tunnet että sinun on velvollisuus ja vastuu auttaa omia vanhempiaan, lähde pois ja karista vanhempasi pois mielestä. Jos he eivät ole saaneet elämäänsä kuntoon omatoimisesti, se on heidän oma syynsä, eikä sinulla ole minkäänlaista velvollisuutta auttaa heitä, jos he eivät itse edes auta itseään.
Olen todella köyhistä oloista, joissa oli aina ilmiselvää ettei mitään voinut pyytää, tai toivoa. Minä ymmärsin kodin tilanteen jo lapsena, enkä vaatinut mitään koskaan. Mutta kuvittelin mielikuvituksissani aina saavani kaikkea ja sillä ehkä selvisin noista ajoista. Sain siten positiivisen ajattelun vanhempiani kohtaan ja tunsin mielikuvituksissani olevani heille arvokas. Siis itsensä pettämistä. Minusta tuli sellainen että näin ja ymmärsin mikä lapsuudenkodissani oikein kiikasti. Päätin auttaa vanhempiani että pääsisivät viimeinkin jaloilleen. Mutta, jouduinkin samaan liemeen heidän kanssaan. Auttamiseni oli täysin turhaa. Vanhempani eivät ymmärtäneet apuani vaan käsittivät että ryhdyn heille palvelijaksi. Jälkeenpäin kun muistelen lapsuudenkotiani en kertaakaan tuntenut oikeasti onnea tai tyytyväisyyttä. Huoli ja pelko olivat minulle syvällistä, ilo oli aina vain pinnallista. Sopeuduin vain niihin olosuhteisiin. Muut sanoivat miten hyvä lapsi kun en valita tai vaadi mitään vaan tyydyn kaikkeen. Olin kiltti koska muutakaan en voinu olla, olin vain niin mitätön.
Olin tilanteessa jossa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla toimeen jotenkin vanhempieni kanssa. Minunkin elämäni pysähtyi, vaikka minun tarkoitukseni oli laittaa vanhempani liikkeelle.
Kuolin lopulta jo tavallaan elävänä ollessani. Sen jälkeen tarvitsin saman verran kuin kuollut, en siis mitään. Elin kuin minua ei olisi ollut olemassa. En osallistunut mihinkään, syrjäydyin muista, mikään ei ole minulle tarkoitettu. Tiedän että mitään elämä ei tarjoa, vaan se olisi itse otettava. Mutta tunnen ettei se ole tarkoitettu minun otettavaksi, eikä se edes onnistu koska en tiedä mitä pitää tehdä. Elämä kuuluu muille kuin minulle. Elän piilossa ja odotan sitä että kuolisin joskus pois täältä, siihen loppuu sitten tämä kurjuus. Jos minuun tulisi vakava sairaus, en taistelisi vastaan, vaan antaisin sen viedä. Olen kuin kuoleman ja elämän välitilassa, minunkin pitäisi elää elämäni mutta mitään elämää ei ole. Kulutin elämäni pohtiessani kuinka saan autettuani vanhempiani, mutta en kyennyt heitä auttamaan ja menetin vain itsekin kaiken toivoni.
Jos joku on samassa tilanteessa kuin minä olin, tunnet että sinun on velvollisuus ja vastuu auttaa omia vanhempiaan, lähde pois ja karista vanhempasi pois mielestä. Jos he eivät ole saaneet elämäänsä kuntoon omatoimisesti, se on heidän oma syynsä, eikä sinulla ole minkäänlaista velvollisuutta auttaa heitä, jos he eivät itse edes auta itseään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tekstistäsi huokuu epäonnistumisen ja pettymyksen kokemus sekä itseäsi kohtaan että vanhempiasi kohtaan. Annat täysin oikean neuvon olla auttamatta sellaista joka ei kykene edes auttamaan itseään, siinä vaan turhautuu ja saa kokea epäonnistumisen ja pettymyksen. Kaikki eivät ole autettavissa, ehkä he vain ovat tyytyväisiä siihen mitä on, vaikka asiat olisivat huonosti. Vaatimattomuus on minusta kaunis ominaisuus, kuka tarvitsee nokan nostajia, jotka kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella ja alistavat muita. Vaatimattomuus on henkinen rikkaus, materiaalisuus on toisarvoista. Kerrot työssäsi menevän hyvin ja että kehität itseäsi, meillä kaikilla on paljon opittavaa ja varaa kehittää itseään. Olet tärkeä! Toivon sinulle pitkää hyvää elämää, olet ansainnut sen!
Kiitos, varjojenpolku kauniista sanoistasi. Olen todellakin kohdannut tuossa syvän epäonnistumisen, siis sellaisen jota kenenkään ihmisen ei pitäisi kokea. Lähimpieni kanssa. Se on vaikuttanut koko elämääni. Auttajan ei pitäisi laittaa omaa elämäänsä peliin auttaessaan sellaisia ihmisiä jotka eivät edes tajua saavansa apua.
Oletko työelämässä?
Olen kyllä työssä. Toivo on, sen tiedän, mutta kestää ehkä oma aikansa ennenkuin kaikki minussakin palautuu normaaliksi. Pohdituttaa se, että voi olla että tätä asiaa saa kantaa koko elämänsä ajan jonkinlaisena taakkana. Minulla on kaksijakoinen menneisyys, toisaalta on huolehdittu pääasiallisista tarpeista, eihän minua ole kuitenkaan kidutettu tai hakattu, mutta toisaalta sitten ei ole annettu arvoa muuten lainkaan. Ne asettuvat vastakkaisiin vaakakuppeihin ja välillä toinen niistä painaa aina enemmän. Siihen vaikuttaa myös omat asiani. Kaikki on ollut henkistä, väheksyminen oli kuin iskisi näkymättömällä ruoskalla joka ei jätä ulkoisia, näkyviä jälkiä. Epäonnistuin tärkeässä asiassa ja menetin toivoni. Se oli minun viimeinen yritykseni että kaikki omassa lapsuudenperheessä olisi kääntynyt lopulta oikeampaan, siis aivan normaalin elämän suuntaan. Minulla ei ollut tarkoitus saada jotakin hienoa tulosta aikaan, vaan että me olisimme olleet vielä aivan tavallinen normaali perhe. Ei sen enempää. Yritin tavallani saada aikaan senkin hyvän itselleni että voisin tuntea omista vanhemmistani ylpeyttä, enkä häpeäisi heitä.
Jumala on nähnyt aina kaiken, tärkeintä on mitä Hän ajattelee, eikä Hän todellakaan pidä sinua turhana.
Joo. Kyllä näyttää siltä ,että olet toivottamassa tilanteessa. Ei näy ulospääsyä. Valitettavasti sinusta ei tule kunnon kansalaista eikä veronmaksaja, joka pitäisi yllä tätä yhteiskuntaa. Nämä ovat kovia sanoja, mutta totuus ei pala tulessakaan. Olen kovasti pahoillani puolestasi, mutta tee täyskäännös elämässäsi. Siunausta