Ensiksikin, tämä on tosi vanha yritelmä, kirjoitettu muutama vuosi sitten kesällä, tarkoituksena oli nostalgia, muistelu.. Tätä olen sitten aika ajoin katsellut, hionut(huonolla menestyksellä) ja koettanut keksiä mikä siitä puuttuu. Ehdotuksia?
Ja sitten vielä kilpailu, keksi se yksi sanonta, josta itse pidän, niin saat palkinnon...
***************************************************
Merikotka
Noin 38-jalkainen purjeveneemme kulkee mukavaa viiden solmun nopeutta kohtalaisessa sivumyötäisessä. Kallistustakin on vain vaivaiset kymmenen astetta. Virtaviivaisen purjeveneemme nimi on ”Merikotka”, ja se on minusta hienoin asia maanpäällä, tai oikeastaan merenpäällä. Se on hienoin varsinkin silloin, auringonpaisteessa, kulkiessamme tarpeeksi lujaa ilman suurempaa merenkäyntiä.
Äiti nousee kannen alta, tuoden mukanaan teetä ja keksejä. Ilma hyväilee hiuksiani ja laineet liplattavat veneen kylkeä vasten, kun se ratsastaa ja halkoo tietään läpi vähäisen aallokon. Pikkuveljeni nauru kuuluu selvänä, tarttuvana ja iloisena, hän värittää, eikä enää ylitä rajoja. Isäni tähyilee eteenpäin, kääntää katseensa aina välillä merikorttiin, siemailee punaviiniään läpinäkyvästä muovisesta mukistaan, ohjaten venettä kuin kokenutkin kapteeni.
Tämän pitäisi olla elämäni onnellisin päivä, ei se ole. Minä olen vihainen. Tunnen itseni marttyyriksi. Vaikken silloin vielä tiennytkään mitään marttyyreistä, tiesin kärsiväni kaikkien maailman lasten vuoksi. Paitsi niiden, jotka asuvat Afrikassa, niistä minä en, tarhatätien mukaan, välittänyt pätkääkään. Minä siis kieltäydyin syömästä loppuun ruokaani.
Eilen illalla ruoka oli kyllä muuten hyvää, mutta jostain syystä, varmastikin puhtaasti ilkeydestä, joku oli mennyt keittämään kukkakaalia. Minä inhoan kukkakaalia, inhoan sitä vielä tänäkin päivänä. Ja minä kieltäydyin syömästä. ”Söisit nyt”, Äiti pyytää, lempeän maanittelevasti, vaikka äänessä olikin havaittavissa hienoinen pettymyksen särähdys. ”Ennen et nouse pöydästä, ennen kuin lautanen on syöty tyhjäksi.”, Isä uhkasi äänenpainoilla, jotka melkein musersivat vastarintani. Ja niin minä istuin pöydässä, tunti toisensa perään, vakavasti päättäneenä istua siinä vaikka maailman loppuun asti.
Lapsen ei ole helppoa istua pöydässä, tekemättä mitään tunti tolkulla. Varsinkaan silloin kun muilla lapsilla on tosi kivaa kymmenen metrin päässä. Tässä vaiheessa en vielä ollut kovinkaan vihainen, enimmäkseen loukkaantunut, maailmalle ja kaikkea ihmistä isommalle, kurjasta kohtalostani. Minä olin herkkäuskoinen lapsi, joten minä oikeasti uskoin istuvani siinä niin pitkään, kunnes joko kukkakaalit, pöytä tai maailma kokonaisuudessaan katoaisi.
Nukkumaanmeno aikaan vanhempani tulivat keskustelemaan kanssani, esittääkseen viimeisen uhkauksen: Joko minä söisin ne kaksi pientä kukkakaalia tai sitten en söisi yhtään mitään kahteenkymmeneen neljään tuntiin, vuorokauteen. He varmasti luulivat tiedon siitä, etten saisi mitään syödäkseni niin pitkään aikaan, lannistaisi minut. Väärin.
Ja tässä sitä nyt sitten oltiin, matkalla jossain päin Ruotsin rannikkoa, enkä minä saanut keksiä. Olen aina ollut perso makealle, varsinkin vekarana, joten keksittä jääminen oli varmasti koko päivän pahin kokemus. Aamupuuroa en niinkään kaivannut ja teetä sain juoda niin paljon kuin halusin. Ekstra hunajalla. Niin minä tein nytkin, katsellen vihasta kiehuen kuinka pikkuveljeni söi keksin toisensa perään, ahmien niitä. Se oli väärin, varsinkaan kun se homo - aivan, homo. Olin oppinut sen sanan aikaisemmin sinä vuonna, vanhemmilta pojilta. Mistäpä muualta. En tosin tiennyt mitä se tarkoitti, epämääräistä, vihjailevaa käsimerkkiä(etusormet tökkivät toisiaan) lukuun ottamatta. Tiesin vain, että sen täytyi olla paha loukkaus. – ei edes pitänyt makeasta. Juuri niin, se pieni paskiainen ei pitänyt makeasta, mutta söi kyllä mielellään kukkakaalia, voin kanssa, kehuen kuinka hyvää se oli. Hän teki sen tahallaan, nöyryytti minua tieten tahtoen. Hän ilkkui sille tosiseikalle, etten minä voinut syödä kukkakaalia ilman että olisin oksentanut. Minä suorastaan kiehuin voimatonta raivoa siinä muuten niin auvoisessa tilanteessa, josta olisi saanut oivan postikortin. Ja katsoin kuinka pikkuveljeni söi keksejä. yksi. toisensa. jälkeen.
Kello läheni jo iltaa, kun saavuimme määränpäähämme. Katselin ympärilleni, ja sydämeni valahti, olimme saapuneet pieneen, kahden saaren muodostamaan poukamaan. Pienempi saari oli täysin autio, isommassakin oli vain grillikatos. Olin toivonut, että olisimme vihdoin päässeet johonkin vähän isompaan satamaan, sillä niissä on ravintoloita. Me menimme aina syömään ravintolaan sinä iltana kun rantauduimme. Tämä tarkoitti sitten sitä, etten voinutkaan valita ruokaani. Olin melkein valmis itkemään. Mitä minä tekisin, jos ne nimettömät, hallitsemattomat voimat pakottaisivat äidin taas tekemään kukkakaalia, tai keitettyjä porkkanoita, tai parsaa. En minä kestäisi kahta päivää ilman puolenpäivän keksejä, ilman illan leikkejä, maailmanlopun odottelemista ruokapöydässä.
Rantautumisen jälkeen(en saanut sitoa venettä kiinni, koska en osannut paalusolmua) alkoivat ne hitaat hetket ennen ruokailua, ja jokainen pannun kolahdus tuntui vetävän puoleensa kukkakaali-illallista. Huokaisin helpotuksesta kun tunsin nötkötin tuoksun, se tarkoitti, ettei tänään olisi vihanneksia. Mahdollisesti salaattia, mutta siitä minä selviäisin, jotenkuten, maidon kanssa. Illallinen sujuu mainiosti, n. 24 tunnin syömättömyyden jälkeen ruoka on taivaallista, selvisin, olen ylpeä itsestäni ja näytän sen. Vanhemmatkin ovat iloisia puolestani, eikä pikkuvelikään pilaa tunnelmaa.
Perheemme syö yleensäkin aina myöhään, ja tänään se venähti pitemmäksi kuin yleensä, aurinko on melkein laskemassa. Minun tekee mieli mennä uimaan, päivä on ollut kuuma ja ikävä, uinti tekee varmasti hyvää, ajattelen, ja ilmoitan äidilleni päätöksestä. Äiti kaivaa esiin uimahousuni ja pyyhkeeni, vaihdan vaatteet hytissäni, lasken uimatikkaat ja katson vettä.
Siinä minä sitten seison, veneen perässä tikkailla. Minä epäröin, vesi ei ole kovinkaan lämmintä, iltakaan ei ole kaikista lämmin. Auringon laskiessa vesi on värjäytynyt hyvin tumman vihreäksi, melkeinpä mustaksi, epäilyttäväksi, ei lainkaan sellaiseksi ystäväksi mikä se on päivän kirkkaina tunteina. Mieleeni juolahtaa vielä juttu jonka kuulin jostain; kuinka haukikalat purevat laiturilla istuvien varpaita. Mitä jos ne purevat uimareitakin? Epäröintini jatkuu ja jatkuu. Pikkuveli, se paskiainen, pilkkaa ja vanhemmat hoputtavat. Rohkaisen mieleni ja teen päätökseni, mutta laskiessani ensimmäisen jalkani vedenpinnan alapuolelle, pyörrän sen heti. Valmistaudun poistumaan uimatasanteelta hävinneenä miehenä, vesi on vienyt minusta voiton.
Juuri kun olen ilmaisemassa aikeeni, naapuriveneen tyttö tulee näkyviin, pyyhe kainalossa ja uimapuku päällä. Se siitä, perääntyminen ei ole enää mahdollista. Sitä häpeää en koskaan kestäisi, että joku tyttö uskaltaisi ja minä en. Tarkastelen tyttöä kuin pahinta kilpailijaani, musta uimapuku, hieman minua vanhempi, vaaleat hiukset ja siniset silmät. Ei laisinkaan pahemman näköinen, tytöksi. Hän kokeili vettä, sanoi jotain venekunnalle ruotsiksi ja valmistautui hyppäämään. Minäkin valmistauduin, hän ei saa olla vedessä ennen minua. Ja sitten, hyppy.
Putoamme pinnan alle jokseenkin samaan aikaan. Vesi on viileää, virkistävää, se pesee kaiken pois. Olen puhdas, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi. Tuona hetkenä rakastan kaikkea ja kaikkia, paitsi vihanneksia. Eniten rakastan tuota tyttöä, sillä ilman häntä olisin vieläkin kärsimässä häpeästä ja päättämättömyydestä noilla tikkailla, joista oli muodostumassa oma golgatani. Kaikki tämä kestää vain hetken. Vesi on mukavaa, mutta sisäinen kamppailu on vienyt minulta halun uida. Pulahdus saa riittää. Nousen tikkaille, katson perhettäni ja ilmoitan, että minä sukelsin ensimmäisenä. Isä naurahtaa, äiti väittää, että sukelsimme samaan aikaan ja pikkuveli, tietysti väittää tyttöä ensimmäiseksi. Loukkaannun ja vihaan tyttöä, miksi sen pitikään tulla pilaamaan kaikki? Olisinhan minä hypännyt, ihan varmasti olisin.
Illalla pelaamme korttia, kasinoa, isä voittaa ja pikkuveli häviää. Pikkuveljeni ei osaa hävitä, ja hän purskahtaa itkuun, se on minulle voittoakin parempaa. Sitten juodaan iltatee ja mennään nukkumaan. Nyt pikkuveli on liittolaiseni taistelussa illan viimeisistä hetkistä. Tahdon pelata vielä hetken korttia, juoda uuden kupillisen teetä, syödä vielä yhden keksin. Haluan katsella vielä hetken aikaa veneemme sisätiloja pehmeässä valossa ja lukea Aku ankan taskukirjaa. Mutta ei, se on liian myöhäistä, haukotukset rikkovat puolustuksemme ja joudumme luovuttamaan. Nukahdan kuunnellessani kuinka vene keskustelee meren kanssa.
Ja sitten vielä kilpailu, keksi se yksi sanonta, josta itse pidän, niin saat palkinnon...
***************************************************
Merikotka
Noin 38-jalkainen purjeveneemme kulkee mukavaa viiden solmun nopeutta kohtalaisessa sivumyötäisessä. Kallistustakin on vain vaivaiset kymmenen astetta. Virtaviivaisen purjeveneemme nimi on ”Merikotka”, ja se on minusta hienoin asia maanpäällä, tai oikeastaan merenpäällä. Se on hienoin varsinkin silloin, auringonpaisteessa, kulkiessamme tarpeeksi lujaa ilman suurempaa merenkäyntiä.
Äiti nousee kannen alta, tuoden mukanaan teetä ja keksejä. Ilma hyväilee hiuksiani ja laineet liplattavat veneen kylkeä vasten, kun se ratsastaa ja halkoo tietään läpi vähäisen aallokon. Pikkuveljeni nauru kuuluu selvänä, tarttuvana ja iloisena, hän värittää, eikä enää ylitä rajoja. Isäni tähyilee eteenpäin, kääntää katseensa aina välillä merikorttiin, siemailee punaviiniään läpinäkyvästä muovisesta mukistaan, ohjaten venettä kuin kokenutkin kapteeni.
Tämän pitäisi olla elämäni onnellisin päivä, ei se ole. Minä olen vihainen. Tunnen itseni marttyyriksi. Vaikken silloin vielä tiennytkään mitään marttyyreistä, tiesin kärsiväni kaikkien maailman lasten vuoksi. Paitsi niiden, jotka asuvat Afrikassa, niistä minä en, tarhatätien mukaan, välittänyt pätkääkään. Minä siis kieltäydyin syömästä loppuun ruokaani.
Eilen illalla ruoka oli kyllä muuten hyvää, mutta jostain syystä, varmastikin puhtaasti ilkeydestä, joku oli mennyt keittämään kukkakaalia. Minä inhoan kukkakaalia, inhoan sitä vielä tänäkin päivänä. Ja minä kieltäydyin syömästä. ”Söisit nyt”, Äiti pyytää, lempeän maanittelevasti, vaikka äänessä olikin havaittavissa hienoinen pettymyksen särähdys. ”Ennen et nouse pöydästä, ennen kuin lautanen on syöty tyhjäksi.”, Isä uhkasi äänenpainoilla, jotka melkein musersivat vastarintani. Ja niin minä istuin pöydässä, tunti toisensa perään, vakavasti päättäneenä istua siinä vaikka maailman loppuun asti.
Lapsen ei ole helppoa istua pöydässä, tekemättä mitään tunti tolkulla. Varsinkaan silloin kun muilla lapsilla on tosi kivaa kymmenen metrin päässä. Tässä vaiheessa en vielä ollut kovinkaan vihainen, enimmäkseen loukkaantunut, maailmalle ja kaikkea ihmistä isommalle, kurjasta kohtalostani. Minä olin herkkäuskoinen lapsi, joten minä oikeasti uskoin istuvani siinä niin pitkään, kunnes joko kukkakaalit, pöytä tai maailma kokonaisuudessaan katoaisi.
Nukkumaanmeno aikaan vanhempani tulivat keskustelemaan kanssani, esittääkseen viimeisen uhkauksen: Joko minä söisin ne kaksi pientä kukkakaalia tai sitten en söisi yhtään mitään kahteenkymmeneen neljään tuntiin, vuorokauteen. He varmasti luulivat tiedon siitä, etten saisi mitään syödäkseni niin pitkään aikaan, lannistaisi minut. Väärin.
Ja tässä sitä nyt sitten oltiin, matkalla jossain päin Ruotsin rannikkoa, enkä minä saanut keksiä. Olen aina ollut perso makealle, varsinkin vekarana, joten keksittä jääminen oli varmasti koko päivän pahin kokemus. Aamupuuroa en niinkään kaivannut ja teetä sain juoda niin paljon kuin halusin. Ekstra hunajalla. Niin minä tein nytkin, katsellen vihasta kiehuen kuinka pikkuveljeni söi keksin toisensa perään, ahmien niitä. Se oli väärin, varsinkaan kun se homo - aivan, homo. Olin oppinut sen sanan aikaisemmin sinä vuonna, vanhemmilta pojilta. Mistäpä muualta. En tosin tiennyt mitä se tarkoitti, epämääräistä, vihjailevaa käsimerkkiä(etusormet tökkivät toisiaan) lukuun ottamatta. Tiesin vain, että sen täytyi olla paha loukkaus. – ei edes pitänyt makeasta. Juuri niin, se pieni paskiainen ei pitänyt makeasta, mutta söi kyllä mielellään kukkakaalia, voin kanssa, kehuen kuinka hyvää se oli. Hän teki sen tahallaan, nöyryytti minua tieten tahtoen. Hän ilkkui sille tosiseikalle, etten minä voinut syödä kukkakaalia ilman että olisin oksentanut. Minä suorastaan kiehuin voimatonta raivoa siinä muuten niin auvoisessa tilanteessa, josta olisi saanut oivan postikortin. Ja katsoin kuinka pikkuveljeni söi keksejä. yksi. toisensa. jälkeen.
Kello läheni jo iltaa, kun saavuimme määränpäähämme. Katselin ympärilleni, ja sydämeni valahti, olimme saapuneet pieneen, kahden saaren muodostamaan poukamaan. Pienempi saari oli täysin autio, isommassakin oli vain grillikatos. Olin toivonut, että olisimme vihdoin päässeet johonkin vähän isompaan satamaan, sillä niissä on ravintoloita. Me menimme aina syömään ravintolaan sinä iltana kun rantauduimme. Tämä tarkoitti sitten sitä, etten voinutkaan valita ruokaani. Olin melkein valmis itkemään. Mitä minä tekisin, jos ne nimettömät, hallitsemattomat voimat pakottaisivat äidin taas tekemään kukkakaalia, tai keitettyjä porkkanoita, tai parsaa. En minä kestäisi kahta päivää ilman puolenpäivän keksejä, ilman illan leikkejä, maailmanlopun odottelemista ruokapöydässä.
Rantautumisen jälkeen(en saanut sitoa venettä kiinni, koska en osannut paalusolmua) alkoivat ne hitaat hetket ennen ruokailua, ja jokainen pannun kolahdus tuntui vetävän puoleensa kukkakaali-illallista. Huokaisin helpotuksesta kun tunsin nötkötin tuoksun, se tarkoitti, ettei tänään olisi vihanneksia. Mahdollisesti salaattia, mutta siitä minä selviäisin, jotenkuten, maidon kanssa. Illallinen sujuu mainiosti, n. 24 tunnin syömättömyyden jälkeen ruoka on taivaallista, selvisin, olen ylpeä itsestäni ja näytän sen. Vanhemmatkin ovat iloisia puolestani, eikä pikkuvelikään pilaa tunnelmaa.
Perheemme syö yleensäkin aina myöhään, ja tänään se venähti pitemmäksi kuin yleensä, aurinko on melkein laskemassa. Minun tekee mieli mennä uimaan, päivä on ollut kuuma ja ikävä, uinti tekee varmasti hyvää, ajattelen, ja ilmoitan äidilleni päätöksestä. Äiti kaivaa esiin uimahousuni ja pyyhkeeni, vaihdan vaatteet hytissäni, lasken uimatikkaat ja katson vettä.
Siinä minä sitten seison, veneen perässä tikkailla. Minä epäröin, vesi ei ole kovinkaan lämmintä, iltakaan ei ole kaikista lämmin. Auringon laskiessa vesi on värjäytynyt hyvin tumman vihreäksi, melkeinpä mustaksi, epäilyttäväksi, ei lainkaan sellaiseksi ystäväksi mikä se on päivän kirkkaina tunteina. Mieleeni juolahtaa vielä juttu jonka kuulin jostain; kuinka haukikalat purevat laiturilla istuvien varpaita. Mitä jos ne purevat uimareitakin? Epäröintini jatkuu ja jatkuu. Pikkuveli, se paskiainen, pilkkaa ja vanhemmat hoputtavat. Rohkaisen mieleni ja teen päätökseni, mutta laskiessani ensimmäisen jalkani vedenpinnan alapuolelle, pyörrän sen heti. Valmistaudun poistumaan uimatasanteelta hävinneenä miehenä, vesi on vienyt minusta voiton.
Juuri kun olen ilmaisemassa aikeeni, naapuriveneen tyttö tulee näkyviin, pyyhe kainalossa ja uimapuku päällä. Se siitä, perääntyminen ei ole enää mahdollista. Sitä häpeää en koskaan kestäisi, että joku tyttö uskaltaisi ja minä en. Tarkastelen tyttöä kuin pahinta kilpailijaani, musta uimapuku, hieman minua vanhempi, vaaleat hiukset ja siniset silmät. Ei laisinkaan pahemman näköinen, tytöksi. Hän kokeili vettä, sanoi jotain venekunnalle ruotsiksi ja valmistautui hyppäämään. Minäkin valmistauduin, hän ei saa olla vedessä ennen minua. Ja sitten, hyppy.
Putoamme pinnan alle jokseenkin samaan aikaan. Vesi on viileää, virkistävää, se pesee kaiken pois. Olen puhdas, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi. Tuona hetkenä rakastan kaikkea ja kaikkia, paitsi vihanneksia. Eniten rakastan tuota tyttöä, sillä ilman häntä olisin vieläkin kärsimässä häpeästä ja päättämättömyydestä noilla tikkailla, joista oli muodostumassa oma golgatani. Kaikki tämä kestää vain hetken. Vesi on mukavaa, mutta sisäinen kamppailu on vienyt minulta halun uida. Pulahdus saa riittää. Nousen tikkaille, katson perhettäni ja ilmoitan, että minä sukelsin ensimmäisenä. Isä naurahtaa, äiti väittää, että sukelsimme samaan aikaan ja pikkuveli, tietysti väittää tyttöä ensimmäiseksi. Loukkaannun ja vihaan tyttöä, miksi sen pitikään tulla pilaamaan kaikki? Olisinhan minä hypännyt, ihan varmasti olisin.
Illalla pelaamme korttia, kasinoa, isä voittaa ja pikkuveli häviää. Pikkuveljeni ei osaa hävitä, ja hän purskahtaa itkuun, se on minulle voittoakin parempaa. Sitten juodaan iltatee ja mennään nukkumaan. Nyt pikkuveli on liittolaiseni taistelussa illan viimeisistä hetkistä. Tahdon pelata vielä hetken korttia, juoda uuden kupillisen teetä, syödä vielä yhden keksin. Haluan katsella vielä hetken aikaa veneemme sisätiloja pehmeässä valossa ja lukea Aku ankan taskukirjaa. Mutta ei, se on liian myöhäistä, haukotukset rikkovat puolustuksemme ja joudumme luovuttamaan. Nukahdan kuunnellessani kuinka vene keskustelee meren kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin tämän pariin otteeseen ja pidin siitä. En kyllä keksinyt mitään mikä siitä puuttuisi tai mitä se kaipaisi, yritin kyllä =)
Iso apu minäkin olen =D
On se aina mukavaa kuulla, että joku piti...