Oliko silloin paremmin

kun olin vielä teini? Ei ollut oikeastaan kuin lankapuhelimet. Ei ollut mahdollisuutta käydä tai viettää aikaa facessa, instassa, eri appseissa ja muissa sovelluksissa. Tietokoneitakin oli vielä vähän ja elettiin modeemiaikaa. Sähköpostitkin olivat lähinnä työkäytössä. Ekan sähköpostiosoitteenkin hommasin joskus aikuisuuden kynnyksellä. Kännyköitä oli markkinoilla, mutta ei niillä voinut kuin soittaa tai laittaa tekstiviestiä ja kaikki maksoi paljon. Kännykät olivat lisäksi todella kalliita. Internetin syövereistä ei löytynyt vielä kenenkään tietoja tai kuvia. Numerotiedustelu maksoi maltaita, eikä Fonecta Callerista ollut tietoakaan.

Ja miksi näin?

Kyllä silloinkin saatoin ihastua ja ihastuinkin. Ensimmäinen teini-iän ihastukseni oli jossain limudiskossa sellainen "beibe". Monta kertaa katselin tuota tyttöä ja yhden kerran viimein rohkaistuin hakemaan tyttöä tanssimaan. Sydän pamppailen kävelin 14-15 kesäisenä hänen luokseen ja ajattelin pyytää tanssimaan, kun viimeisillä askeleilla hänen viereen tuli toinen poika ja he suutelivat. Siitä tyylikkäästi pieni suunnanmuutos vessaan kokoilemaan itseään. Tytön nimeä en tiennyt, mutta muistan tapauksen vieläkin. Ja hyvä niin, nyt on olemassa vain kokemus, eikä mitään tietoa hänestä, joten on ollut helppo unohtaa. Ei mitään käsitystä.

Toisen kerran koulussa ihastuin pari vuotta myöhemmin luokkakaveriini. Kattelin aina silloin tällöin tuota tyttöä. Juteltiinkin joskus. Parhaiten muistan ne pitkät, puoliselkään ulottuvat kiharat hiukset. Oli tosi mukava muutenkin. Otin silloin härkää sarvista ja erään luokkatunnin alussa pyysin, että voisiko jäädä hetkeksi luokkaan, kun minulla oli asiaa. Pyysin ulos. No, eipä suostunut lähteä ulos kanssani. Asia jäi siihen. Puhelinluettelosta joskus numeron etsin jälkikäteen, mutta en sitten koskaan soittanut kysyäkseni uudestaan. Pakko mainita, että en ole koulun jälkeen ollut yhteydessä häneen, kunnes eräänä päivänä pari vuotta sitten tapasin vahingossa lähikaupassa. Totta kai morjenstin muina miehinä ja olin yllättynyt ja aika otettukin, kun toinen hymyili ja punastellen tervehti takaisin. Oma miehensäkin tuli paikalle ja täytyy sanoa vähän ilkikurisesti, että olen ihan hyvin säilynyt :D. No, se siitä.

Nyt vuosia myöhemmin rakastuin naiseen. Ja tietysti pahimpaan mahdolliseen aikaan. En ole enää hänen kanssaan missään tekemisissä ja kaiken kaikkiaan voin sanoa olleeni suoraselkäinen. Tyhjä aukko silti jäi.

Mutta sitten on olemassa tämä netti ym. paikat.

On niin helppoa olla netissä milloin älypuhelimella, milloin tietokoneella ja käydä katsomassa toisen kuvia, lähetyksiä tai ihan mitä vaan. Yhteystietojenkin hakeminen on helppoa, vaikka kaikki on jo pyyhitty kertaalleen osoiteluettelosta tai mistä tahansa apista pois. Siltikin voisin ne muutamassa sekunnissa kaivaa esiin ja soittaa vaikka nyt, jos haluaisin tai laittaa viestejä ties mitä kautta. Aina tasaisin väliajoin, kun on vapaa-aikaa, ne kädet eksyvät näppäimistölle ja kirjoittavat vääriä nimiä. Silmät katselevat vääriä kuvia. Sormet hamuilevat kännykän näytöllä pyörittäen näyttöä malttamattomina laittamaan viestiä.

Ja sitten on vielä nämä kirotut keskustelupalstat. Paikka, missä kenenkään ei pitäisi joutua olemaan. Vetää puoleensa lonkeroillaan. Törmäät näihin nettihauissa ja vaikka missä. Täällä sitä haetaan, josko jokin kommentti osuisi kohdalle. Miksi? En sitä itsekään pysty selittämään. Mitä jos osuukin? Mitä sitten? Täällä hullut, rakastuneet, yksinäiset, me onnettomat olemme pohtien ja pohtien. Todellisuus kaikkoaa jonnekin horisontin taakse, kun oma mieli alkaa tehdä päätelmiä vaikka mistä.

Mitä jos olisikin kuin ennen?

Ulkona olisi maailma, missä jokainen voisi oikeasti kokea sydänsuruja, voisi oikeasti kävellä sen tytön tai pojan luokse kysymään. Voisi elää oikeaa elämää. Voitaisiin tavata toisia, puhua, olla yhteydessä, ei oltaisi yhteydessä, tavata jälleen ja tunteen voimistuessa, kunnes eräänä iltana suudelma on väistämätön. Voisiko sillä tavalla luoda pidempiä, parempia suhteita? Parisuhteita? Avioliittoja? Ilman tindereitä tai muita markettipaikkoja? Ihastumisiakin tulisi ja menisi, mutta voisi olla, että ne unohtuisivat helpommin, kun ei olisi mahdollisuutta käydä koko ajan vilkuilemassa toista netistä. Ei saisi vastakaikua turhille toiveilleen tuntemattomilta, yhtä toivottomilta. Emme olisi enää lukemassa näitä kirjoituksia ja upotaksemme yhä enemmän ja enemmän epätoivoon. Tämä on varma paikka hukata itsensä ja sairastua henkisesti. Niillä vesillä itsekin liikun ja pois tietoisesti pyrin.

Kunhan kirjoittelin. Hyvää joulua ja parempaa ensi vuotta mieluiten pois täältä.