Toivo on poissa

Jos et vielä tähänpäivään ole ymmärtänyt, että poismeno on luonnollisen/katoavaan elämään tarkoitettu tapahtuma, niin kevyellä ymmärryksellä olet elämäsi elänyt.

Eli tähän "takuuseen" juuri kuuluu opettaa ymmärrys katoavaisuuteen, ja sen oppinut on koulunsa käynyt, sekä on ottanut iankaikkisen elämän armolahjan vastaan.
Mutta, jos on elämäänsä vain kiertänyt, kuin manne rattailla, se on jäänyt kiertolaisopiksi ja siellä perinnäisopit harhauttaa siihen "puukko" menneksi, tai laulamaan tanssilattioille haikeuksia katoavan elämän äärelle. Siinä voi sanoa, että toivo on sellaisesta pivosta poissa.

Todellisen elämän koulun, jossa opimme elämän, ---- Isä on opettanut kirjoituksissa Pojan kautta rajan maailmaan ja taivaalliseen, niin ---- uskon rajapinta on selvä, eikä todellista toivoa heitä pois.
Siinä tietää, että rampa kerran hyppii kuin peura, ja mykän kieli riemuun ratkeaa, ts. -todellinen takuu muuttaa iankaikkisuudessa maallisen matkasta raihnaiseksi ryvettyneen ruumiin, ylösnousemusruumiiseen.

Kun aika alkaa purkamaan saviruumista, eihän se herkullista ole, kolotus siellä, toinen täällä, parkkinson vie liikuntakyvyn tms. -- mutta se juuri kertoo, mitä Edenissä vanhan-aadamin niskoitteleva kovakorvaisuus ja haikeus vain itsevalitun tien johdannainen toi sen läksyksi tähän aikaan.

Ja vanha-aadamilaisuus on niin lujassa, että loppuun asti, pitää kuolevaisuuden pakotus pitää otteessaan, vaikka itse henki uudistuisi Hengen kautta elämään. Sitä ei rakastu maailmaan mitenkään, tai kuinkaan.
Sen vain siten ymmärtää paremmin, tavallaan tässä koulussa kuin Job, raapiessaan itseään tunkiolla, koirien nuollessa ympärillä.
Täälläkin näitä koiria varmasti kiertää, omine tunkiokoirineen, sekin kuuluu asiaan.
Elämässä on vastatuulta ja aaltoisuutta. Ei kannata menettää toivoaan.

"Elämä jatkuu, sen eläjät muuttuu. Elämä ottaa ja antaa"

Suruaika on otettava vastaan. Suruaika kestää 1-2 vuotta läheisen poismenon takia, mutta muistot eivät häviä, ajottainen suru saattaa olla vielä senkin jälkeen. Sinniteltävä ja katsottava elämää uusin silmin pahimman suruvaiheen jälkeen.
Myös sururymiä on useilla paikkakunnalla ja sieltä tapaa muita surunmurtamia.

Et ole ainoa jota elämä koettelee. Jokainen kuolee, kun on sen aika. Näin raamatussa kertotaan ja toiset jäävät odottamaan ylösnousemuksen aamua ja toiset tuomiolle.
Mikä ilo se onkaan, kun jos on kilvoitellut tiensä Jeesuksen avulla taivaan kotiin ja tapaa läheisensä siellä.

Toivo kuoli hyvin nuorena. Usko on hyvin vanha, haudan partaalla.

Usko Toivo Rakkaus siinä vasta pakkaus!

Kun sanot, että Raamattu on epäluotettava, sanot, että Jumala on epäluotettava. Voit olla varma, että tuolla asenteella ET saa rukousvastauksia.

Toivo Seljävaara on poissa. Toivo Ahonen on poissa. Toivo Markkanen on poissa.

Minäkin olen menettänyt kaikki rakkaimmat nuoruuden ystäväni voittopuolisesti kuoleman kautta. Mitä kauemmin elän, sitä todennäköisemmin menetän myös perheeni ja kaikki sukulaiseni. Semmoista se vaan elämä täällä on. Mutta onko se totta? Mitä jos se onkin ikään kuin unta? Unta näkevä saattaa hyvinkin pitää untaan totena – kunnes herää. Mitä jos syntymä ja kuolema ovatkin portteja yhteen tai useampaan rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen, josta/joista käsin katsottuna tämä elämä ei ole unta kummempaa? Mietihän sitä, niin katkeaa kärki kärsimykseltä!

Koska aiemmin esittämäni ajatus herätti väärinkäsitystä, puran asiaa vielä vähän.

Oletetaanpa, että rinnakkaisia maailmankaikkeuksia on kaksi tai enemmän ja että ihminen tulee tänne yhdestä tai toisesta sellaisesta ja poistuu aikanaan johonkin sellaiseen. Aistinvarainen havaintoyhteys maailmankaikkeuksien kesken toki yleensä puuttuu täältä ja ehkä muualtakin käsin katsottuna, mutta ei välttämättä joskus tulevaisuudessa.

Nyt jos elävän olennon olemassaolo kulkee useamman maailmankaikkeuden kautta, elämä on paljon suurempi juttu kuin mitä yleensä arvellaan. Tällöin tämä todellisuus suhteessa toisiin todellisuuksiin näyttäytyy merkitykseltään suunnilleen unen veroisena. Mitä tällaisesta ajatuksesta seuraa?

Ensinnäkin seuraa ihmetystä: kuka onkaan jättiläinen, joka tämän elämän kaltaista mieletöntä ja pitkälti kamalaakin unta näkee?

Toiseksi seuraa itsetutkiskelua: Jos olen suurempi olento kuin mitä olen otaksunut, olenko suuremmassa vastuussa kaikkeudelle ja itselleni siitä, miten asennoidun ja elämäni elän? Mitä tämä elämän mittainen uni kertoo minulle minusta itsestäni?

Kolmanneksi seuraa mielikuvituksen lentoa: Entäpä jos tässä ja nyt tiedostamani ”minä” onkin vain hyvin pieni osa minusta? Mitä jos sijaitsenkin useammassa maailmankaikkeudessa samanaikaisesti? Miltä tämän todellisuuden suunnaton kärsimys ja epätoivo silloin näyttää suhteessa kokonaisuuteen?

Ehkäpä jättiläisen varpaita vaan paleltaa. Minunko – yksin tämänpuoleiseen rajoitetun tietoisuuden varassa – pitäisi tällöin päättää, milloin on aika joko laittaa jättiläiselle suuret sukat tai katkaista varpaat? Enhän edes seuraavasta silmänräpäyksestä osaa sanoa muuta kuin mitä uskon ja oletan.

Naureskelkoon ken tahtoo, mutta tällaiset ajatukset ovat helpottaneet oloani kummasti etenkin pahimpina menetyksen ja kivun hetkinä. Mitään haittaa en ole huomannut. Päinvastoin eloni ja oloni sekä kanssakulkijoiden tyytyväisyys on kohentunut paljonkin. Onhan vaikea ylenkatsoa ilmieläviä jättiläisiä, jättiläisten varpaista puhumattakaan. :)

Sitä paitsi ajatukseni rinnakkaisista maailmankaikkeuksista ei ole totuudeltaan mitenkään epätodennäköisempi kuin moni muu vakavasti esitetty uskomus. Eräänkin uskomuksen mukaan mennään pian oikeasti Orionin tähtisumuun seitsemässä päivässä, mutta se onkin jo eri tarina.

Mutta Usko_poika on läsnä siunattuine videoineen....