Moi!
Olen kolmekymppinen entinen koulukiusattu mies. Nykyään opiskelen kasvatustiedettä Jyväskylässä ja siinä sivussa käyn punttisalilla 4 kertaa viikossa, sekä harrastan muuta urheilua. Teen nyt lopputyötä juuri koulukiusaamisesta ja tarvitsisin haastatteluaineistoa / kertomuksia.
Olisin kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia koulukiusaamisesta:
Miten sitä tapahtui koulussa?
Miten pääsit eroon siitä?
Vaivaako koulukiusaaminen vielä vuosien jälkeenkin?
ym. voidaan keskustella lisää...
Kirjoittaa voi nimettömänä. Sukupuoli ja ikä olisi kiva tietää.
t. Michaeljyu
[email protected]
Olen kolmekymppinen entinen koulukiusattu mies. Nykyään opiskelen kasvatustiedettä Jyväskylässä ja siinä sivussa käyn punttisalilla 4 kertaa viikossa, sekä harrastan muuta urheilua. Teen nyt lopputyötä juuri koulukiusaamisesta ja tarvitsisin haastatteluaineistoa / kertomuksia.
Olisin kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia koulukiusaamisesta:
Miten sitä tapahtui koulussa?
Miten pääsit eroon siitä?
Vaivaako koulukiusaaminen vielä vuosien jälkeenkin?
ym. voidaan keskustella lisää...
Kirjoittaa voi nimettömänä. Sukupuoli ja ikä olisi kiva tietää.
t. Michaeljyu
[email protected]
Vastaukset 17
Vanhimmat
lähinnä haukkumisena päästä varpaisiin kesti ala asteesta ammattikoulun loppuun.
eroon en päässyt ennen kun aloitin työelämän tai tälläisen muun koulutuksen.
no kiusaaminen teki minusta niin pirun paljon vahvemman että nykyään voi todeta että siitä oli enemmän hyötyä kun haittaa:)
ja tässä tämä (n/22)
Juu kiinnostaa toki! Olen etsimässä uusia näkökulmia koulukiusaamisen tutkimiseen. Kaikki aiheet ovat tervetulleita! Thanks!
Mua kiusattiin ala-asteella niin, että lopulta mä olin joutua sairaalaan. Meni pari vuotta ennenkun äiti tajus miten pahasta kiusaamisesta oli kyse, kun mä en viittiny puhua siitä kotona. Lopulta, kun multa lähti hiukset päästä, niin se vei mut lääkärille, joka totes, että mulla oli kaikki pahan rääkkäämisen oireet. Mä olin syöny pari vuotta lääkkeitä vatsakipuihin, mulla oli lähes jatkuva päänsärky, mulla oli ruuansulatus ihan sekasin ja mulla oli koko ajan outoa kuumeilua. Ja kaikki tää vaan kouluaikana. Ei mitää lomilla!
Äiti oli aiemmin jo puhunu open kanssa asiasta, mut sit se pani kovan kovaa vasten ja mä pääsin toiselle luokalle. Vaikka ei se paljon enää jelpannu. Mä ootin vaan, että mä pääsin pois siitä koulusta. Mä pääsin Norssiin ja se tuntu ihan oikeesti paratiisilta. Mä sain kerrankin opiskella ihan oikeesti ilman että joku koko ajan häiritsi tai kiusas.
Loppujen lopuks mä oon sitä mieltä, että siitä kiusaamisesta oli mulle vaan hyötyä. Mä opin itsenäiseks, eikä mua sen jälkeen enää kukaan pysty lannistaa. Mä teen just sitä mitä mä haluan , eikä kukaan surkimus voi mua estää olemasta sellanen kun mä haluan olla.
Moi!
Mulla oli kans peruskoulussa tuon tyyppisiä oireita: pääkipua, pahakipuja, jännittyneisyyttä ym. ja ne johtu just kiusaamisesta. Kesälomilla ja muilla lomilla ei vaivoja ollu.
Mulle on ehkä jäänny hieman huono itsetunto, mutta olen oppinut myös itsenäiseksi ja toteuttamaan omia haaveitani!
Tsemppiä sulle!
Sinulla Jäbä on ollut todella hyvä tuuri, kun olet pystynyt kääntämään kiusaamisen voitoksesi. Ilmeisesti se, että pääsit toiseen kouluun, oli pelastuksesi.
Kaikilla ei kuitenkaan ole siihen mahdollisuuksia. Esim. pienellä paikkakunnalla on muutama ala-aste sekä yksi yläaste ja lukio. Samat ihmiset seuraavat sinua koulusta toiseen.
Olen nähnyt niin paljon koulukiusaamista opettajaurani aikana, että ihmettelen miten kukaan kouluviranomainen voi häpeämättä sanoa, ettei sitä muka näy koulussa. Eri asia on sitten se, että todellisia keinoja sen estämiseksi tai siihen puuttumiseen ei useimmissa kouluissa nykypäivänä ole.
Hei
Kiva kuulla, että olet elämässä pärjännytkin sitten tavanomaista, ja luultavasti kiusaajiasi, paremmin...
Kaikilla ei ole näin.
Aloitin kouluni 1975. Koulu oli pieni, luokka pieni ja opettaja maailman paras vastavalmistunut miesope, josta ajattelin kirjoittaa kehuja Opettaja-lehteen, kun lehti peräänkuulutti oppilaiden kertomuksia opettajista, jotka ovat positiivisesti jääneet mieleen... (Varoitan, että juttu saattaa alkaa jossain vaiheessa rönsyilemään...)
Luokassa oli 3 kiusaajapoikaa, jotka olivat aina jonkun "kimpussa", yleensä onneksi yksi kerallaan. Kiusaaminen ei ollut fyysistä vaan haukkumasanoja, ilkeitä huomautuksia, jos jollain esim. uudet silmälasit tai vähänkin poikkeavampi pukeutumistyyli kuin muilla, tavaroiden "pöllimistä" pulpeteista ja koululaukuista, talvisin pipon ottamista päästä ja sen heittelyä näiden 3 pojan kesken yms.
He tekivät mielestäni tätä niin minulle kuin kaikille muillekin, joten tämä pelotti minua, mutta kun muitakin kiusattiin niin se ei häirinnyt samalla tavoin kuin jos se olisi kohdistunut pelkästään minuun.
Yhdellä pojalla oli taipumus ottaa kaulasta kiinni ja puristaa. Se oli inhottavaa.
Tätä tapahtui ainoastaan välitunneilla ja ope oli sellainen, ettei kukaan päässyt tunneilla kiusaamaan. Oli opiskelurauha.
Lisäksi pojat harvoin kiusasivat, jos oli jonkun kanssa välitunnilla. Kiusasivat silloin, jos sattui olemaan jostain syystä hetken aikaa yksin pihalla seisoskelemassa.
Kun siirryin 3 luokalle muutimme ja koulu vaihtui todella suureen. Luokassa oli 42 oppilasta. Oppilaat olivat aikuisempia. Välitunneilla ei leikitty, kuten olin tottunut (jopa useiden eri luokkien 1-6 oppilaat leikkivät piirileikkejä, keinuivat vuorotellen 2 keinussa...). Olin ihan eri maailmassa enkä ymmärtänyt miksi näin.
Tästä sitten alkoi henkinen kiusaaminen, joka jatkui ala-asteen, paheni yläasteella.
Kiusaaminen oli tyttöjen puolelta henkistä: Minut jätettiin välituntisin yksin, ei huolittu keskusteluun mukaan. Kaikki välitunnit sain yksin nököttää koulun pihalla. Jos yritin menne mukaan minulle kirjaimellisesti käännettiin selkä. (Jos olet nähnyt Disneyn piirretyn Dumbo niin samaan malliin...)
Kukaan ei luokassa halunnut istua vieressäni. Kukaan ei halunnut luokkaretkillä istua bussissa vieressäni. Jos luokkaretkellä käytiin jossain paikassa en uskaltanut eksymisen pelossa liikkua missään, kun minulla ei ollut paria. Yksin sain istua ruokalassakin siten, että vieruspaikka ainakin toiselta puolen oli tyhjä.
Jos luokassa tehtiin ryhmätöitä (yläasteella) tai tarvittiin paria esim. liikuntatunnilla niin minua ei kukaan huolinut parikseen.
Kerran yläasteella kun biologian tunnilla lähdettiin tekemään ryhmätöitä ulos ryhmä sai olla jopa 7 oppilaan suuruinen. Kuinkas ollakaan luokkakokomme ei ollut 7 jaollinen ja minä olin se ylimääräinen. Opettaja käveli vieressäni ja eräs ryhmä myös. Pyysin opettajan kuullen, että pääsisinkö ryhmään, kun johonkin pitäisi sopia 8. Ryhmä sanoi, etteivät he ota, kun ope sanoi, että ryhmässä aina 7. Vilkaisin opettajaan. Hän oli hiljaa ja vaikean näköinen. Ei sanonut, että ilman muuta minutkin pitää ottaa ryhmään.
Niinpä kävelin yksinäni enkä osallistunut ryhmätyöhön. En millään saisi yksinäni aikaan yhtikäs mitään verrattuna 7 oppilaan ryhmään.
Näin kävi aina ryhmätöissä ja niitä opin inhoamaan sydämeni pohjasta, samoin esiintymisiä. Oppilaat kikattelivat ja osoittelivat sormella, kumit ja paperipalat lentävät kohti eikä ope puutu.
Yläasteella tuli sitten aavistuksen verran mukaan enemmän fyysisyyttä. Saatettiin takaa päin tönäistä mennessäni ovesta välitunnilla sisään (ruuhkaa). Tosin sitten sanottiin kovalla äänellä, että anteeksi. On niin ruuhkaista. Mutta kyllä ne ihan oikeita tönäisyjä olivat eikä oppilastungoksella tuulikaapissa ollut siinä mitään tekemistä.
Tunnilla saattoivat siis kumit ja paperipalat lennellä kohti. Kun opettaja kääntyi selin näytettiin kieltä, ilveiltiin. Nautettiin ja pilkattiin vaatteita, kenkiä.
Liikuntatunnilla ei kukaan koskaan heittänyt minulle joukkuepallopeleissä palloa. Joukkuevalinnoissa minut valittiin aina viimeisenä, vaikka esim. pesäpallossa olin paras lyöjä.
Yläasteen jälkeen menin lukioon. Kävin lukiota 2 vuotta. Siellä oli niin paljon ryhmätöitä ja esitelmien pitoa, etten enää kyennyt. Jätin kouluni kesken. Siihen loppui koulukiusaamiseni.
Olin pari vuotta kotona ja menin töihin. Elämäni parasta aikaa. Kukaan ei kiusannut. Menin jopa sellaiseen työhön, että opastin ihmisiä! Voitteko kuvitella! Ja nautin siitä! Ihan koska kukaan ei ilveillyt, näyttänyt kieltä, töninyt, naureskellut, pilkannut. Ja minut otettiin aina kahvipöytään keskusteluihin mukaan, kun menin. Jopa haettiin. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan ohikulkiessaan. Monella oli tapana säännöllisesti tiettynä aikana poiketa vaihtamassa muutama sana. Olin paratiisissa!
Sitten sairastuin reumaan ja jouduin jäämään töistä pois. Tänä päivänä pelkällä peruskoulu-koulutuksella ei pitkälle pötkitä, mutta en kykene opiskelemaan. En millään.
Eli koulukiusaaminen vaivaa vielä edelleenkin. En kykene osallistumaan kurssille, jos se on "koulumaista" opetusta eli sitä että istutaan päivä luokkahuoneessa. Näen edelleenkin usein painajaisia siitä, että olen koulussa.
Töissä ollessani osallistuin monille kursseille. Se tässä onkin metkaa, että kursseja kohtaan minulla ei ole mitään vastaan ja vastikään laitoinkin hakemuksen kurssille, huom! en kouluun.
Eli minusta ei sillä tapaa ole tullut mitään hienoa! Mutta ihmisenä olen kuulemma aivan ihana ja oikea tosiystävä hädässä. Luulisin, että jos tuo kiusaamisepisodi elämästäni otettaisiin pois en osaisi arvostaa ihmissuhteita, kuten nyt. Tästä olen iloinen.
Ai niin, kouluaikana puhuin kiusaamisesta opettajille, mutta eivät siihen koskaan puuttuneet. Käsityönopettaja pyysi minua kerran tunnin jälkeen jäämään luokkaan keskustelemaan. Äitini oli näes juuri soittanut ko. opettajale ja kertonut, kun minua kiusattiin kovin paljon käsityöluokassa.
Tuo käsityöopettaja alkoi pitämään minulle luentoa siitä, etten ole tarpeeksi reipas oppilas vaan annan muiden kiusata. Minä olen nössö niin ilman muuta minua kiusataan... Ja vielä oli ovi käytävään auki ja ovella oppilaita kuuntelemassa... Minua ei ole koskaan nolottanut yhtä paljon.
Samainen käsityöopettaja sitten laski keväällä minun peruskoulun yläasteen käsityönumeroani 2 numerolla. Sanoi, etten ole tarpeeksi ahkera. Miten olla ahkera, kun sakseni viedään ja piilotetaan, neulat, langat, aikani menee kun yritän irrottaa jonkun laittamaa purukumia tuolistani, jos poistuin paikaltani...
Kävin koulukuraattorilla, mutta ei johtanut mihinkää. Terveydenhoitajalla, koululääkärillä. Lääkäri sitten suositteli terveyskeskuspsykologia, jolla kävin. Mitä hän siihen kiusaamiseen pystyi puuttumaan?
Alkoi tosiaan tuntumaan entistä enemmän, että vika tosiaan minussa, kun jouduin psykologilla kulkemaan. Kiusaajien ei tarvinnut.
Joo, eli vielä kerran kyllä vaivaa koulukiusaaminen tänäkin päivänä ja suututtaa himpurasti. Ei tee yhtään mieli nähdä ketään koulukaveria.
Olen valmis keskustelemaan asiasta enemmänkin. Oliskohan jotain sellaista ex-koulukiusattujen aikusten yhdistystä tms.?
Ikä ja sukupuoli jäi kertomatta...
Aluks pistän pari osoitetta, joissa voi keskustella koulukiusaamisesta ku vielä muistan:
http://www.tukiasema.net/keskustelu/default.asp
https://www.secure-tukinet.net/info_yhteydet/
http://www.kiusattujentuki.fi/index.html
Usein se kiusaamine pahenee yläasteelle siirryttäessä ja tytöillä on enempi just tuota sanallista kiusaamista ja ilkeilyä, yksinäiseksi, ryhmän ulkopuolelle jättämistä jne. Pojilla on enemmän hakkaamisella uhkailua ja fyysistä väkivaltaa.
Harmi ettei oettajalle ja terkkarille ym. kertominen auttanut. Tuskin nykyään tohtivat olla puuttumatta asiaan. No mulla sisko on 25v ja sen luokalla yhtä tyttöä kiusattiin koko peruskoulun ajan. Opettajat tiesivät asiasta ja ottivat yhteyttä kiusaajan, yhen pojan, vanhempiin. Mikäs auttoi kun pojan vanhemmat eivät välittäneet siitä mitään!
Mäkin syyllistin kouluaikoina iiteni, "eetä mussahan se vika on!" Huono itsetunto vaivaa vieäläkin joissakin tilanteissa. Tosin oon pystynny ajatteleen, että kiusaajahan se omituinen oli. Se poika kulki jengissä! Oli ongelmanuori ja ja sillä oli vaikeuksia kaikkien kanssa!
Tsemppiä sulle ja vointeja!
Kuulosti siis todella tutulta. Juuri nuo asiat, että kukaan ei halunnut pariksi, ryhmän jäseneksi tai viereen istumaan, söivät ainakin minun itsetuntoani pahiten. Ja sekin ettei kukaan, opettaja tms. puuttunut asiaan, vaan minullekin pidettiin puheita siitä, miten "pitää olla sosiaalisempi ja iloisempi, ja mennä vaan mukaan!" Niin, minunhan vikani se kiusaaminen sitten varmaan oli, kun kerran satuin olemaan ruma, läski, rillipää, niinkuin kaikki jaksoivat päivittäin muistuttaa...
Muun, henkisen kiusaamisen lisäksi minua esim. potkittiin ja tönittiin, tavaroitani varastettiin ja vaatteitani sotkettiin. Se yksi ainoa kaveri, joka minulla oli, vaihtoi puolta, ja hänestä tuli yksi pahimmista kiusaajista. Kaipa hän sai sillä ostettua muiden hyväksynnän. Kiusaamisen takia minusta tuli erakoituva, en enää osannut edes lähestyä ihmisiä, vaan pelkäsin pilkkaa ja väkivaltaa. Välitunnit yritin selviytyä norkoilemalla välituntivalvojan lähellä, ja vapaa-ajallakin olin yksin, koska kavereita en mistään saanut.
Lopulta en suostunut menemään kouluun ollenkaan, ja jouduin psykiatriseen hoitoon. Kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, miksi en kouluun halunnut mennä, eikä minua kuunneltu. Koulukiusaamisesta oli äitini jo aikaisemmin ottanut yhteyttä kouluni rehtoriin, jonka kommentti oli " Ei meidän koulussa sellaista tapahdu!" Koulu ei koskaan myöntänyt kiusausta.
Hoitojaksoni jälkeen menin ylä-asteelle uuteen kouluun, jossa asiat sujuivat paremmin. Mutta ikuiset arvet kiusaus jätti, ja olen törmännyt samanlaiseen eristämiseen ja "sua ei haluta mukaan ryhmään" asenteeseen myös opiskellessani myöhemmin, ja tämä asenne on ollut jopa aikuisilla ihmisillä! Ehkä olen vain niin erikoinen persoona, että herätän muissa negatiivisia tunteita, en tiedä. Nykyisin olen ajatellut, että on vaan paras selviytyä yksin, en uudessa tilanteessa edes hakeudu muiden seuraan. Olen surullinen, ja yksinäinen, mutta tähän olen tottunut, ja näin tiedän selviäväni.
Älä anna masennukselle valtaa, vaan näytä, että täältähän noustaan! Pitää myös ajatella, että ei minussa ole mitään vikaa, vaan kaikki viat olivat ite kiusaajassa! Itsetunto kyllä laskee meillä kaikilla ex-kiusatuilla, mutta usko vain huomiseen! Tsemppiä!
Joka sitä ei ole kokenut, ei sitä ymmärrä.
Olin 1960-luvulla pienen kaupungin ainoan lääkärin ainoa tytär ja lapsi. Kuinka minua hyväosaisuudestani kiusattiinkaan! Jos minulla oli uudet kengät, niitä pilkattiin tai jos minulla oli puhtaat, siistit vaatteet minua osoiteltiin ja karteltiin. Yrittäessäni kertoa tästä syrjinnästä ja kateuden ilmapiiristä kotonani, isälläni oli vain tapana todeta, että hyväosaisten tehtävänä on olla esimerkkinä muille eikä minulla siis ollut lupa pukeutua vaatimattomasti tai epäsiisitisti eikä millään tavoin puolustautua luokkatovereitani kohtaan.
Se valtava yksinäisyys ja hyljeksintä sekä selän takana pilkkaaminen, jota koin luokkatovereitteni ja hyvienkin lapsuustovereitteni puolelta koulussa, vahingoitti minussa jotain pysyvästi loppuiäkseni.
Olen menestynyt elämässäni ulkonaisesti nähden erinomaisesti. Minulla on perhe, aviomies ja 2 lasta sekä antoisa ammatti. Taloudellisesti olemme menestyneet paremmin kuin osasimme kuvitella. Mutta tuo kouluaikani henkinen väkivalta..., huomaan sen vaikutuksen vieläkin. Kun tapaan ihmisen, joka jollain tavalla muistuttaa entisiä luokkakavereitani, annan aina takaisin. Pystyn (ja häpeäkseni minun on tunnustettava, että toisinaan myös teen niin) nujertamaan ihmisen suunnilleen pelkällä katseellani ja viimeistään huomauttamalla silkinpehmeästi hänen rahvaanomaisuudestaan. Tiedän toki, että se on aivan ala-arvoista, mutta joka kerran tehdessäni sen ja nähdessäni tuon toisen ihmisen ikäänkuin käpertyvän edessäni, minusta tuntuu kuin pieni haava sielussani parantuisi.
Tuo katkeroituminen ja itsetunnon lasku on varmaankin jokaiselle ex-kiusatulle tuttua. Pitäisi vain kyetä antamaan anteeksi kiusaajille, vaikka kuinka pahaa tekee, ainaki itse kun näin kiusaajani yläasteen luokkakokouksessa huomasinkin, että vasta nyt voin 15 vuoden jälkeen "haudata tilanteen" ja jutella hänen kanssaan kuin toisen ihmisen kanssa. Hän ei enää ollut se sama mörkö kuin nuorena.
Ei varmaankaan kannata kierrättää kiusaamista ja pahoittaa viattomien mieltä itse näitä kiusaamalla!?
1.kiusaamiseni oli henkistä laatua.minut eristettiin ryhmästä opettajan valvovan katseen alla jopa...
lähetettiin nimettömiä herjakirjeitä ym.
Syynä oli se,etten osannut pitää puoliani.En osannut olla minä.
2.eroon siitä pääsin vain kun koulu loppui aikanaan--kestettyäni sitä 12v...
3.tuloksena kaikesta..itsetunto miinuksella edelleen..kaikenlainen opiskelu hirvittää.En uskalla mennä ryhmiin,koska pelkään kaiken tapahtuvan taas..vaikka olenkin saanut paljon korvaavia kokemuksia nämä ikävät vaikuttavat taustalla aina.koulukiusaamiskokemukset eristävät minut ihmisistä.pelkään ihmisiä!!
depression myötä olen päässyt purkamaan tätä psykoterapiaan,joka on ollut jo tähänkin asti vaikea ja pitkä..ja edelleen kesken...
No et sää mikään kurjake ole! Tuo itsetunto varmaanki laskee kaikilla joita on kiusattu pitkään. Pitäis vain ajatella, että ne ongelmatt olivat sillä kiusaajalla eikä minulla itelläni!
Tsemppiä sulle ja vointeja!
Minua on kiusattu koko kouluaikani.
Olen nyt yhdeksännellä luokalla, en tiedä kannattaako kirjoittaa, sillä saatoin monien edellä olevien kirjoituksista tunnistaa kaikkea sitä, mitä minulle on tapahtunut.
Ala-asteajasta kiusaaminen on helpottanut todella paljon, minulle porukasta eristäminen ja ryhmätöissä ja joukkuepeleissä viimeisesksi valitseminen ovat kuitenkin lieviä rangeistuksia siitä, että olen näi erikoinen ihminen.
Muistan senkin vaiheen elämästäni, varhaislapsuuden, jolloin en ollut oppinut maailman pahuudesta ja julmuudesta vielä mitään.
Silloin olin onnellinen, siihen tilaan olen myöhemmin kaivannut, siitä osaksi johtunee hullut kuvitelmani, kuinka pieneksi ja hauraaksi, lapseksi paluu fyysisesti auttaisi minua selviämään henkisesti.
Olin pitkään ainut lapsi ja minua oli opetettu olemaan kiltti ja kohtelias ihmisille.
Sellainen käytös ei vain toimi lasten ja nuorten kanssa, mitä olen huomannut.
Ala-asteella minua nimiteltiin aina läskiksi ja rumaksi huoraksi, sama yläasteellakin, mutta haukkuminen on vähentynyt.
Jatkuva haukkuminen vetää hauraan itsetunnon aika lailla pohjille, mutta masennukseen johdatti vielä syvemmin ihan fyysinen kiusaaminen, töniminen, lyöminen, potkiminen, kivittäminen ja tappouhkaukset.
Kaikki pienessä koulussa olivat helposti käännytetty niin, ettei ollut yhtään ainutta ystävää. Opettajat näkivät kaiken mitä tapahtui, ja osallistuivat itsekin kiusaamiseen antamalla huonoja arvosanoja ja moittivat laiskuudesta ja siitä, etten tullut ajoissa tunnille, kun en kehdannut mennä itkuisena ja potkittuna tunnille ajoissa. Minusta tuli vähitellen hiljainen, eristäytynyt ja varovainen ikäisteni seurassa.
Nykyisin elämäni on parantunut huomattavasti edellisiin aikoihin verrattuna, mutta yksinäinen tunnen olevani edelleen, ja oikeastaan jopa kartan hyvin läheisiä ystävyyssuhteita, haluan päästä erilaisista kontakteista eroon, vaikka toisaalta olen ihmisten parissa viihtyvä luonne pohjimmiltani. En vain haluaisi pettyä aina uudelleen ihmisiin.
Voimistelunopettaja järjesti "ryhtitarkastuksia"
-paita pois ja liivit, siinä oli myös katsomassa aina yksi kirjurioppilas ja molemmat siinä sitten tuijottivat nuoren tytön rintoja ensin sivulta ja sitten edestä. Nolottaa vieläkin niin etten edes lääkärissä kehtaa keuhkoja kuunteluttaa, yskin mieluummin vaikka monta kuukautta.
Matematiikan opettaja tuli seisomaan pulpetin viereen ja sanoi, että seison tässä niin kauan että punastut! No punastuinhan minä jo ajatustakin, herkkä tyttö kun olin.
Äitini kuoli, kun olin vielä koululainen. Isä oli, mutta hän ei kyennyt mihinkään ( oli kai masentunut äitini kuolemasta, ymmärrän nyt myöhemmin) No- kirjoitin itse poissaolotodistukseen, kun olin ollut äidin hautajaisissa, että paha olo. Kun en kyennyt kirjoittamaan, että äiti on kuollut, olin hautajaisissa. (Ihan kuin opettaja ei olisi sitä jo tiennyt). Opettaja tuli luokseni välitunnilla ja sanoi, että poissaolotodistuksia ei saa itse allekirjoittaa. Äiti kuoli, sain soperrettua kovasti itkien. Opettaja suipisti huuliaan, kohautti olkiaan ja kopisutteli korkokengissään tiehensä, eikä enää koskaan sanonut mitään asiasta. Häpesin itkuani, luokkakaverit pelästyivät ja kaikkosivat kaikki. Jäin totaalisen yksin. Äiti oli kuollut ja koulussa minut hylättiin kuin joku ruttotautinen. Vessassa sitten istuskelin välituntisin itkeskelemässä.
Moi! Olen koulukiusattu70-80 luvulta. Tämä tapahtui Meilahden ala ja ylä asteilla.Se oli sekä henkistä, fyysistä ja jopa seksuaalista kiusaamista.Koskaan en ole sitä unohtanut enkä tule unohtamaan. Kyllä sen kanssa oppii elämään eikä sitä tietenkään aina muistele,mutta sieltä se aina putkahtelee esiin ja henkiset ikuiset haavat siitä on jäänyt. Itsetunto murskattu, sosiaalinen elämä hyvin rajoittunutta, paniikkihäiriö, masennus, depressio, lääkkeet, sellanen alakuloinen asenne ja olotila ilman järkevää syytä, alkoholin kanssa ongelmia.Aikaisemmin myös pitkään jatkunutta painajaisten näkemistä, VIHA, VIHA, VIHA, VIHA....Katkeruus, pettymys omaan voimattomuuteen ja ettei kukaan tullut väliin, kunnes itse kieltäydyin kouluun menemästä ja keskeytin sen. Vasta myöhemmällä iällä pystyin kouluni loppuun suorittamaan. Saattaa olla, että
se alkoi hiljaisuudestani , vakavuudestani ja syrjään vetäytymisestäni, vaikea sanoa. Sehän voi alkaa ihan sattuman varaisesti mistä vaan tietääkseni. Olen nyt siis 41 v nainen, mutta hämmentävää miten edelleen tämä tietty henkilö ja kumppanit saa pääni joskus pamahtamaan raivosta ja se vihan tunne, joka ei koskaan lakkaa. Kaiken laiset oudot kosto suunnitelmat pyörivät mielessäni kovin usein, kuinka vahingoittaisin heitä tai heidän perheitään, jotenkin pysyvästi, että saisivat edes vähän tuntea samaa, mitä kannan vielä 41 vuotiaana.