Löysin lehden palstalta vuosia sitten runon joka mielestäni sopii hyvin tämän hetken kommentteihin, runon tekijä tosin tuntematon. Kuvaa hyvin missä olosuhteissa elämäämme aloitimme. sheriffi ilmeisesti poistaa tämän sopimattomana hänen ideologiaansa. Mutta poistakoon.
"Kuinka ihmeessä me,
jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,
neuvolaa ja äitiysrahaa.
Kasvoimme ilman lapsilisää,
päiväkotia ja leikkikoulua,
ilman vaippalisiä, muovia ja teippiä.
Kuinka ihmeessä me saatoimme oppia konttaamaan
ja kävelemään näin kauan ja kauas.
Kuinka ihmeessä me,
osasimme leikkiä, kävyilla, tikuilla
ja sileillä kivillä, tietämattä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,
terapiasta ja paneelikeskusteluista aiheena:
LAPSI ja KULTTUURI,
me jotka paikatuin polvin ja puupohjaisissa paperikengissämme seisoimme
silakka- ja perunajonoissa sotavuosina,
me jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa
kirjoitimme vihkoihimme ja luimme läkseymme omista kirjoistamme,
perityistä taikka vanhana ostetuista, vailla ilmaista kuolukyytiä ja ---
aamiaista onnellisen tietämättöminä koulukypsyystesteistä ja opiskelulisistä.
Meillä ei ollut aavistustakaan kuraattoreista eikä psykologeista, nuorisotiloista ja lautakunnista.
Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
Miten ihmeessä olemme selvinneet hengissä
ja kuinka on mahdollista, että
MEILLÄ OLI NIIN HAUSKAA!"
Kuinka ihmeessä jotkut voivat olla sitä mieltä että meiltä evätään pois äänioikeus ja
kuinka ihmeessä me jotka olemme hyvinvointivaltion nuoremmalle sukupolvelle rakentaneet,
että heidän on hyvä elää ja olla,
emme olisi ansainneet eläkettämme.
"Kuinka ihmeessä me,
jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,
neuvolaa ja äitiysrahaa.
Kasvoimme ilman lapsilisää,
päiväkotia ja leikkikoulua,
ilman vaippalisiä, muovia ja teippiä.
Kuinka ihmeessä me saatoimme oppia konttaamaan
ja kävelemään näin kauan ja kauas.
Kuinka ihmeessä me,
osasimme leikkiä, kävyilla, tikuilla
ja sileillä kivillä, tietämattä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,
terapiasta ja paneelikeskusteluista aiheena:
LAPSI ja KULTTUURI,
me jotka paikatuin polvin ja puupohjaisissa paperikengissämme seisoimme
silakka- ja perunajonoissa sotavuosina,
me jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa
kirjoitimme vihkoihimme ja luimme läkseymme omista kirjoistamme,
perityistä taikka vanhana ostetuista, vailla ilmaista kuolukyytiä ja ---
aamiaista onnellisen tietämättöminä koulukypsyystesteistä ja opiskelulisistä.
Meillä ei ollut aavistustakaan kuraattoreista eikä psykologeista, nuorisotiloista ja lautakunnista.
Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
Miten ihmeessä olemme selvinneet hengissä
ja kuinka on mahdollista, että
MEILLÄ OLI NIIN HAUSKAA!"
Kuinka ihmeessä jotkut voivat olla sitä mieltä että meiltä evätään pois äänioikeus ja
kuinka ihmeessä me jotka olemme hyvinvointivaltion nuoremmalle sukupolvelle rakentaneet,
että heidän on hyvä elää ja olla,
emme olisi ansainneet eläkettämme.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kiitos! Hyvä,että uskalsit kirjoittaa,vaikka epäilit!Totta tuo kaikki on,halusimme tai emme,niin se on silti totta.Runo on suoraan elämästä.
vaikka itse olin ensimmäiseltä lapselta viisi viikkoa yhteensä äitiyslomalla. Kaksi viikkoa ennen ja kolme jälkeen synnytyksen, toisin sanoen päivärahallista äitiyslomaa ei ollutkaan, vaan miten rahapussi kesti ja meillä ei ollut sitä mahdollisuutta. Onneksi työpaikka oli lähellä, ruokatunnilla käydessä vaan tissi suuhun ja itse eväitä syömään. Kun ei tiennyt paremmasta, ei tiennyt parempaa kaivata. Olimme nuoria ja jaksettiin oikein hyvin. Siitä kiitos hyvälle ystävällemme, joka hoiti lastamme silloin, saimme rakentaa omaa pientä mökkiämme ja muuttaa siihen pian lapsemme synnyttyä. Elämä oli ihanaa.
että olisimme saaneet palkallista vapaata lapsen sairauden takia. Kesälomista ne otettiin kylmästi pois. Parempaan suuntaan on menty - joskus ehkä liiankin pitkälle.
Sydän syrjällään töissä olin kun äitiysloma oli vain 2vi ennen ja 6vi jälkeen synnytyksen. Nuori tyttö oli hoitamassa lapsia koko pitkän päivän. Jatkuvasti kannoin paahaa mieltä ja huolta, miten
kotona pärjätään.
Ihme ja kumma kunnon kansalaisia heistä onneksi tuli mikä on paras palkinto uurastamisesta.
Vieläkin joskus mieltä jäytää teinkö väärin kun jätin lapset nuoren apulaisen vastuulle. Ei ollut muutakaan mahdollisuutta.
olivat silloin tuntemukset, jäädäkö kotiin lapsia hoitamaan, vai pitääkö työpaikkansa. Sain onnekseni hiukan ylimääräistä omaa äitiyslomaa pidettyä. Lapsiani tuli sittemmin töihin palattuani ihana anoppini hoitamaan, mutta etten itse hoitanut, omantunnontuskat kestivät vuosia. Suotta kenties.
Lapsena oli aina tekemistä kun mitään ei saanut jos ei itse käyttänyt mielikuvitustaan.
Keksi ja tulitikku laatikoistakin sai tehtyä vaikka mitä.
Työelämässä myöhemmin, ei ollut 40-tuntista työviikkoa. Ei äitiyslomia, Lauantaikin oli työpäivä tosin vähän lyhyempi.Lauantai oli myös koulupäivä.
Mutta oltiin tyytyväisiä, ei osattu vaatia juuri mitään, mutta toimeen vain tultiin.
Varmaan oli vaikeaakin, mutta en muista muuten kun hyvällä sitä aikaa.
Mielestäni näissä teidän kirjoituksissa on selvä ristiriita.
Te kehutte kuinka hyvin asiat ovat nyt, mutta samaan hengenvetoon kiittelette kuinka hyvä silloin ennen oli. Jotenkin ristiriitainen ajatus.
Ihmisellä on taipumus muistaa ja muistella vain niitä mukavia aikoija. Mutta toisaalta jos ihan tarkkaan ajattelette, oliko teidän mielestä silloin aika niin mukavaa kun annatte ymmärtää? Siis tarkoitan ihan todella? Ihminen on siitä vekkuli olento, että muistelee niitä positivisia hetkiä ja unohtaa kaiken negatiivisen.
Jos se vanha aika oli hauskaa ja mukavaa, niin silloinhan ovat nykyaikaa luomassa olleet ihmiset epäonnistuneet, eikö?
Ajan hengessä on mukana kuljettava, tiedostettava sen hetkinen tilanne mutta hyvä on muistaa miten kehitys on kulkenut eteenpäin.
Mitä ristiriitaa siinä on jos ihmiset muistelevat ja muistavat omia lapsuuden aikoja. Aika oli silloin toinen, paljolti agraariyhteiskunta, kaikki piti tehdä ja keksiä itse jos mieli saada jotakin aikaan.
Koululaitos toimi sen ajan vaatimusten ja mahdollisuuksien mukaan. Pakollinen koulusivistys oli kansakoulu 6vuotta ja jatkokoulu 2v. Jos joidenkin vanhemmilla oli vara lähettää lapsensa oppikouluun se tapahtui täysin vanhempien kustannuksella, joitakin vapaa oppilas paikkoja oli, tarkoitti olivat vapautettu lukukausimaksuista.
Leikkikalut ja leikit lapset keksivät itse. Kaikki oli tyytyväisiä siihen mitä oli ei osattu vaatia enempää. Onneksi yhteiskunnan kehitys on huimasti mennyt eteenpäin monella tavalla ja monella eri alueella.
Kysyjä on varmaankin tarkoin tietoinen tämän hetkisestä yhteiskunnan tilanteesta joka antaa jokaiselle hyvät elämisen mahdollisuudet.
Tyytyväisyys - sitä kyselenkin -ovatko tämän päivän kansalaiset tyytyväsempiä kun runon kuvaaman aikakauden ihmiset?
Onneksi aika kulkee eteenpäin, tieteet ja tutkimukset, uudet keksinnöt tuovat uusia ulottuvuuksia eri tahoille. Kaikilla on mahdollisuus opiskeluun niin pitkälle kun resurssit sallivat.
Ajan hengessä eteenpäin katsoen on elämän merellä purjehdittava luottavaisin mielin. Sivustakatsojaksi ei kukaan halua jäädä.
Jos runo herättää "nykyhetkeen tyytyväisessä" ristiriitaisia tunteita ja ajattelemista, runo on todella ansainnut paikkansa viesteissä.
Muistot ovat ajan kultaamia.
Olen ihan tyytyväinen elämääni. Todennäköisesti olisi vaikea sopeutua enää sen aikaisiin oloihin.
Silloin oli haaveita ja unelmia, aina jotain odotettavaa.
Kun on viettänyt lapsuutensa niukoissa oloissa, ei oikein sopeudu tähän kuluttamiseen.
Nyt saisin senaikaisen mittapuun mukaan melkein kaiken mistä unelmoin.
Mutta ostaa en voi nuoruuttain.
Tuolta nuoruusajalta maalaismaisemissa tulee mieleeni Iltamat, joita edelleenkin kaipailen.
Ensin oli kaikenlaista ohjelmaa ja näytelmiä harjoiteltiin joita sitten iltamissa esitettiin.
Oli ne puolivirallisia tilaisuuksia tervehdyspuheineen!
Lopuksi oli piirileikkiä malliin:"Ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan jne." Toinen vaihtoehto oli kylän haitarinsoittaja piti huolen lopuksi 2t kestävästä tanssiajasta.
Muistan miten oli nuotit hukassa pelimannilta mutta ei se tahtia haitannut.
Hauskoja muistoja, vaikka jouduimme kotoa usein karkaamaan rientoihin.