Aina on toivoa edes jossain määrin

No ehkä sitten vanhuksena löydän vielä rakkauden onnen jossain tansseissa tai vanhustenkodissa. Ei voi koskaan tietää jos vaikka silloin onni olisi myötä niissä asioissa tai sitten ei. Siihen ikään on vielä pitkä pitkä aika mutta ei voi muutakaan, ja ei sitä tiedä elääkö vanhusikään asti niin sitten ei ole vanhuuden rakkautta rollatoreineen ja kävelysauvoineen. Minulla on kuitenkin vahva ennustus että 90 vuotiaana löydän sellaisen miehen jonka kanssa voisi elää 100 vuotiaaksi. Kumppanin kanssa voin sitten syödä vaikka sitä ranskanleipää ja pullava pitkoa kahvin kera dipaten ja vetää välissä movicolia kun ummettaa. Syödä sydänlääkkeitä kun ottaa sydämestä se ylenpalttinen rakkauden määrä ja tunne. Voi ohittaa riitelytkin olankohautuksella kun ei enää kuule pahemmin mitään eikä näe kun toisella silmällä hämärästi. Ainakaan ei olisi enää kiire mihinkään eikä suunnitella mitään kummempaa kuin töpötellä päivät pitkät hissillä ylös ja alas vierailulle kumppaninsa luo. Pusutellakaan ei tarvitse, kun laittaa vaan tekohampaat samaan lasiin niin sillälailla ne suun bakteeritkin vaihtuu.