Vaikka mitä tapahtuu

Kaikkea sitä. Kärsin kai jostakin mielenviasta. On hetkiä kun olen suorastaan ylimielinen ja sitten sen jälkeen ryven itsesäälissä. Oliskin normaali.

En tarvitse apua. En kehtaa ja en viiti, koska pian taas olen onneni huipulla. Sitten pyristelen kaikesta avusta pois, koska tiedän olevani kunnossa. Tiedätkö en ole niin pahasti vialla. Minussa vain on omat oikkuni ja käyn niin pohjalla välillä, että meinaan jopa hypätä auton alle. En jaksa edes välittää enää. Niin paljon epäonnistumisia ja ollut koko elämän muiden silmätikkuna. Ei sitä vaan jaksa enää ja muutenkin joutuu sitten hankaluuksiin. Kehenkään kun ei voi luottaa ja ei varsinkaan mihinkään tyhmiin huijaaviin. Ihmiset on niin itsekkäitä ja eivät ajattele yhtään miltä muista voi tuntua. Elämäni on suoraan sanottuna perseestä. Elän muiden sääntöjen mukaan enkä ole koskaan päässyt tekemään mitään hauskaa. En ole koskaan rikkonut rajojani en edes hullutellut kunnolla. En ole enää edes toivottua seuraa. Ei kukaan halua olla kanssani. En löydä mistää uusia kenen kanssa olla. Yksinäisyys ja tämä hulluus ei kyllä millään paranna minua normaaliksi en kyllä sitä ikinä ole ollutkaan.