Monta vuotta olen yksin ollut. Asun yksin, laitan ruokaa yksin, menen ulos yksin. Kaikki asiat mitä teen, teen yksin. Ei ole ketään. Ei yhtään ketään. En käy missään, koska en osaa olla. Ärsyttää suunattomasti ihmiset jotka sanovat että mene ulos ja tutustu ihmisiin. Niin. Olisipa se noin yksinkertaista ja helppoa. Kun menen johonkin, esim. Baariin. En puhu kellekään koska en osaa. En tiedä mitä sanoa, eikä oikeastaan kiinnostakaan muiden turhanpäiväiset jorinat joista ei ole kenellekään mitään hyötyä. Seison aina yksin jossain nurkassa, koska minulla ei vain ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Tätä se sitten on, jatkunut vuosikausia. Mikään ei muutu. Yksin olen nyt ja ulen vastedes olemaan. Lapsena oli pari kaveria mutta se siitä sitten. Kasvoimme erilleen, kuten aina. En ole seurustellut. Kukaan ei halua minua, enkä minä oikeastaan koskaan edes ihastu kehenkään. Sekin vielä. Ja muutenkin, vaikka tuustuisinkin johonkin ja kertoisin yksinäisyydestä, ei hän ymmärrä, koska ei ole koskaan kokenut samanlaista, vuodesta toiseen jatkunutta syvää yksinäisyyttä. Niin syvää, ettei kestä enää. Minä en kestä enää. En vain jaksa tätä, koska se ei ole koskaan muuttunut vaikka olen yrittänytkin sitä muuttaa. Ei se tule muuttumaan. Pitää vain taas päästä siihen samaan tilaan mihin välillä pääsen, eli työnnän syrjään todellisuuden. Niinä aikoina on helpompaa, mutta eihän se loppuen lopuksi ole koskaan mitään muuttanutkaan. Kun on syvä yksinäisyys ollut ainakin kymmenen vuotta, ei siitä noin vain eroon pääse, jos koskaan.
Syvä yksinäisyys. Ajatusten purkua
S_Y
593
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No voi sinua. Olen samantyyppinen, ehkä oman tien kulkijakin. Harrastukset on minulle tärkeitä,nekin ovat sellaisia joita harrastetaan yksin.Sitä on vain yksin pärjättävä tässä maailmassa.
Henkilökohtaiset asiat eivät onnistuneet, niitä tulee silloin tällöin murehdittua.Pitää vaan tyytyä kohtaloonsa.Tiedossahan se on kun uusiin paikkoihin menee niin ei tunne ketään. Loppu onkin mitä tulee.
Pitää vaan pärjätä nk.omillaan.
Hyvä kun purit ajatuksia tänne.
Tv.yksi tyyppi tässä maailmassa.
Oon kanssa ollut niin kauan yksin, etten oikein enää tiedä, osaisinko nauttia enää toisten seurasta tai haluanko sitä edes enää? Olen alkanut nauttia enemmän yksinäisyydestä, enkä oikein jaksa enää miellyttämistä tai varsinkaan kompromisseja. Käännekohta taisi tapahtua, kun yritin neuvoa joitain asperger-tyyppisiä ihmisiä olemaan sosiaalisempia ja sain kuulla kunniani. Sen jälkeen kaikenlaiset turhat jorinat (varsinkin känniset) on alkaneet suoraan sanoen ällöttää. Introverttius tuntuukin olevan nykyisin in, eli oot sen fiksumpi mitä vähemmän sulla on kavereita. Tässä taitaa kyllä olla itua. Laumailmiöt on aika typeriä.
On eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen...itse olen valinnut olla yksin, mutta en ole yksinäinen. Viihdyn omissa oloissani olla.
Ymmärrän. Oma tilanteeni on aika pitkälti samanlainen, sillä erotuksella, että käyn sentään töissä ja siellä pystyn sentään juttelemaan jonkin verran työkavereideni kanssa. Mutta vapaa-ajallani minulla ei ole yhtään ketään. Harrastan kyllä kaikenlaista, mm. liikuntaa eräässä liikuntakeskuksessa, mutta eipä siellä kukaan tule juttelemaan, enkä minä osaa alkaa juttelemaan kenellekään. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin yksin kotona miettien omia ajatuksiani. Netti helpottaa jonkin verran.
Normisti ihmiset perustaa perheen ja elelee perhe-elämää. Sinkut sitten elää yssikseen. Minulle sopii itsekseen eläminen, otan liikaa stressiä kaikesta ja huolehdin liikaa.Yksinkertaisesti en kestäisi sellaista.Tunnen monta joka on sitten uupunut nk.normielämään.Välttää riidat ja monet vastoinkäymiset.Jokainen meistä on omansa,joku elelee yksin ja viihtyy niin.