Te, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko

Olen 59 vuotias eronnut mies. Ei lapsia. Isäni kuoli, kun olin 9 vuotias. Äitini oli käytännöllisesti katsoen mieleltään sairas. Hän oli fyysisesti ja psyykkisesti äärettömän väkivaltainen. Lähdin kotoa pois 16 vuotiaana. Meitä on neljä ja minä olen nuorin. Kävin 26 vuotiaana stressihermo salpaus leikkauksessa punastumisen vuoksi. Sitten 29 vuotiaana olin ryhmäpsykoterapiassa. Se kesti 3 vuotta. Siitä oli paljon apua. Nyt en saa naamaani punaiseksi vaikka kuinka yrittäisin. Kyllä ryhmäterapiat auttavat.

Hankala juttu, mutta voitettavissa aikaa myöten. Älä anna itsesi eristäytyä. Yritä jaksaa taistella sitä vastaan.
Mitä enemmän eristäytyy sen vaikeammaksi menee. Ei uskalla enää mitään eikä minnekään mennä.
Pitäisi yrittää voittaa se pelko joka päivä ja mennä ulos vaikka kuljeksimaan ihmisten sekaan.
ota voitto siitä autonomisesta hermostosta, joka ehkä "komentelee" sinua ?

Vaikeaa se on. Yhtä vaikeaa ehkä kuin paniikkihäiriö ? Ei uskalla edes oman kerrostalon roskikselle mennä kun kaikki pelot hyökkää päälle. Pelkää, että joku tulee vastaan ja sanoo pari sanaa niin jo iskee ahdistus ja tekee mieli juosta karkuun ja alkaa huutaa apua.

Sehän on suorastaan naurettavaa yleensä ja järkevästi ajatellen, mutta ihmiselle joka kokee sitä, se voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa !
Olen kokenut vuosia paniikkihäiriötä.
En edes terapiaan kyennyt, paniikki oli niin paha. Mikä paradoksi, eikö vaan ?
Söin lääkkeitä, mutta sitten lainasin kirjastosta kirjoja paniikkihäiriöstä ja tutkin netistä suurinpiirtein kaiken minkä löysin ja aloin työstää niitä tuntemuksia yksikseni ja voitin taistelun !
En tarvitse pillereitä enää. Pärjään aika hyvin.

Tunnetko itse sosiaalisten tianteiden pelon johtuvan vain ujoudestasi vai onko jotain muutakin ehkä taustalla ?
Ujous on kylläkin kauhean söpöä toisaalta. Herkät ujot ihmiset ovat sympaattisia.
Usko itseesi, luota itseesi, kaikki on mahdollista !
Yritä muistaa ottaa rennostikin joskus !

Terapia/ryhmäterapia on hyvä idea.

En osaa tarkkaa ajankohtaa sanoa, milloin olisin tarkalleen ottaen sairastunut. Koulukiusaamista mulla on taustassa ja mikä on varmaan suurin syy sairastumiseeni ylipäätään. Jossain vaiheessa muistan itsekin tajunneeni, että ei ole varmaan kaikki ihan hyvin, kun en uskaltanut poistua kotoa kuin korkeintaan vanhempien tai veljen seurassa. Olin hetken aikaa psykiatrisella osastollakin, mutta se ei varsinaisesti auttanut sosiaalisteiden tilanteiden pelon kanssa. Masentuneisuuteeni kyllä vaikutti positiivisesti, mutta masentuneisuuden poistuminen voimisti puolestaan ahdistuneisuutta.

En ole psykiatrisen hoidon piirissä ollut aikuisiällä, eli nekin hoitokontaktit, joita oli, lopetettiin kun täytin 18-vuotta. Pääasiassa omasta halustani, koska en halunnut/kyennyt/halunnut kyetä sitoutumaan hoitoon. Lääkkeitä en ole koskaan käyttänyt joitain käsikauppatavarana saatavia lukuunottamatta. Kemiallista apua ei siis ole paljoa ollut. Suurin apu on ollut uloslähtemisestä, itsensä altistamisesta tilanteille, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. En kuvittele, että se siis on kaikille tapa, joka toimii tai auttaa, mutta tämä on siis toiminut itselleni paremmin kuin mikään aikaisemmin kokeiltu metodi. Se vaatii aikaa ja töitä, mutta on kyllä mahdollista.

Omat oireet ovat olleet lähinnä jännitystiloja lihaksissa, fyysistä ja psyykkistä ahdistusta, pelkoa, hikoilua, tulee kuuma, pää lyö tyhjää, tärisyttää ja jos en pääse ylivoimaisesta tilanteesta pois, saan todennäköisesti paniikkikohtauksen.
Nykyään säilytän toimintakykyni, vaikka ahdistaisikin ja oireet eivät ole läheskään niin pahoja, kuin olivat joskus vuosia sitten. Paniikkikohtauksia ei ole ollut moneen vuoteen ja viimeeksi kun niistäkin olen kärsinyt, johtuivat läheisen yllättävästä menehtymisestä, joka sotki mun koko elämää aika paljon. Tästä tulee siis tänä vuonna kuluneeksi 5 vuotta. Ennen sitäkään mulla ei juuri paniikkikohtauksia enää ollut, vaikka oireet itsessään olivat jonkin verran voimakkaampia.

Kavereita mulla ei oikein ole koskaan ollut. Osittain varmaan siihenkin vaikuttaa enemmän oma persoona, kuin välttämättä sos. pelko itsessään. En toisaalta aina edes kaipaa ihmisseuraa ja viihdyn pitkiäkin aikoja itsekseni, joten mihinkä niitä kavereita sitten edes tarvitsisin. Deittimaailmassakin olen selviytynyt ihan hyvin, mutta tässäkin taas tullaan siihen, että en välttämättä edes kaipaa parisuhdetta elämääni, kun viihdyn ihan hyvin yksinkin.

Nettilukiota suosittelen lämpimästi! Sieltä on vain positiivisia kokemuksia. :p

Aina olon kokenut sosiaalisia pelkotiloja nuorueesta lähtien. Itseeni kohdistunut tuomitseminen/syyllistäminen (koin sen näin) ajoi tilaan, jossa en halunnut lähteä enää edes ulos kämpästä. Mitä pidempään vietin yksinäistä elämää sitä enemmän tunsin eristyväni ympäristöstä. Koin olevani erilainen. Ja totta vie olinkin. sos. Pelko loi ahdistunisuutena kun kuvittelin miten muut tuomitsevat minut (esim. nauravat jos mokaan). Oikeastaan olin ahdistunut minkä vuoksi aloin pelkäämään että kaikki tuomitsevat minua koko ajan. Paranoidisuus lisäksi tiivistyi yksinäisyydessä, enkä kokenut yhteenkuuluvuutta edes läheisiin ystäviinikään enää. Kukaan ei ymmärtänyt miten ajatukseni eristivät minut kaiken ulkopuolelle. Pelkäsin lopulta sitä että joku näkee ahdistukseni ja tuomitsee minut ahdistuksen tunteesta. Aloin seurata tarkasti muiden reaktioita omaan käyttäytymiseen, mikä loi entisestään paineita käyttäytyä oikein. Ahdisti jopa kaupassa kun myyjä ajattelee minusta kuitenkin, että olen hylkiö. Esim. "Se katsoo silmäpussejani". Kun myyjä ei katso silmiini, "se häpeää olemustani eikä viitsi edes katsoa minua". Kaikki ajatukset oli itseä kritisoivaa.

Tilanteessani olisin varmasti hyötynyt terapeutista. Pääsin psykoosin kautta takas elämään käsiksi kuitenkin. Toisaalta olen ymmärtänyt että sos. pelko johtui siitä että peitän omat tunteeni.

Erityisesti huomionarvoinen asia oli se, että olen pyrkinyt aina täydellisyyteen. Koin että tietty tapa toimia on oikein. Tässä se paradoxi myös on. Koska vähättelin, syyllistin ja tuomitsin itseäni, myös minä olin alitajunnassani samanlainen muita kohtaan kuin olin nyt itseäni kohtaan. Syvissä ajatuksissa olen havainnut että tunsin mielihyvää muiden epäonnistumisesta vaikka usein peitin tämän tunteen. Siksi oli mahdollista myös tuntea että muut nauttivat samanlailla epäonnistumisestani. Tuomitsin "tyhmiä" ihmisiä. Samoin tuomitsin "tyhmiä" tekojani tai ajatuksiani. Siinä se kehä sitten pyöri useita vuosia ellei jopa vuosikymmeniä alakoulusta lähtien. En naura enää "mokaajille". Annan anteeksi muille ja itselle. Virheistä otin opiksi ja ne kannatti myöntää. Henkisesti paljon mukavampaa tää elämä. Kun katson aikaa taaksepäin niin olen aina rakastunut niihin ihmisiin jotka eivät ole täydellisiä, eivätkä tuomitse muita. He ovat rohkeampia ja heikkoudesta vahvempia kuin minä.

Olen nyt 33 v. ja olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta yli 20 vuotta. Olen muutenkin ollut lapsesta saakka todella ujo. Apua hain vasta yli 20-vuotiaana, kun mukaan oli tullut myös paniikkihäiriö, masennus, ahdistuneisuutta, itsetuhoa ja eristäytymistä normaalista elämästä kuten työelämästä ja lukion meneminen täysin päin honkia (yläasteen kympin tytöstä keskiarvo vaihtui viitosen-kuutosen paikkeille, koska en jaksanut enää mitään kouluun liittyvää).

Minullakin sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi koulussa yläasteen alussa. Muistan kyllä jo ala-asteen viimeisiltä luokilta alkaneeni jännittää monia asioita, mutta yläasteelle siirtyminen oli se pahin vaihe. Aloin jännittää kaikkea esiintymistä, ääneen lukemista, vastauksen sanomista, nimenhuutoa, liikuntatunteja yms. Pelkäsin ja jännitin ihan kaikkea mahdollista. Sydän tykytti, tärisin, oksetti, olin tulipaunainen kasvoiltani. Joskus jopa purskahdin itkuun kaikkien nähden. Jännitin kaikkea viikkoja etukäteen. Koulun lisäksi aloin ahdistua kaupungilla kävellessäni, kaupassa käynnistä, kassalla maksamista, ihmisiin tutustumisesta ym. Itsetuntoni oli surkea ja joka paikassa tuntui kuin ihmiset olisivat tuijottaneet tällaista rumaa ja ällöttävää ihmistä ja puhuneet pahaa joka paikassa. En uskaltanut liikkua missään yksin. Olin myös koulukiusattu ja yksinäinen.

Lukiossa kaikki paheni entisestään. Aloin saada paniikkikohtauksia ja sairastuin masennukseenkin vielä kaiken lisäksi. Lukiossa suoritin joitakin kursseja itsenäisesti, sain vapautuksen kaikista esiintymisistä ja aloin eristäytyä kaikesta.

Lukion jälkeen pidin muutaman "välivuoden". En opiskellut enkä käynyt töissä. Lopulta minut ohjattiin työkkäristä ammatinvalintapsykologille, joka laittoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle Olin yli 20-vuotias silloin ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni apua. Kävin siellä juttelemassa ja sain lääkityksen.


Kävin ammattikoulun ja selvisin siitä läpi, koska opettajalle kerrottiin näistä ongelmistani. Minun ei tarvinnut pitää mitään esitelmiä. Lukiossa ketään ei kiinnostanut, vaikka en olisi ollut viikkoon paikalla ja jätin kursseja kesken kenellekään ilmoittamatta. Ammattikoulussa meillä oli sama opettaja koko ajan ja pienempi ryhmä ja kaikenlaiset tapaukset osattiin ottaa huomioon. Tuntui, että siellä pidettiin opiskelijoista huolta.

Nykyään olen töissä. Olen alalla, jossa ei tarvitse esiintyä ja jossa pärjää ujompikin ihminen. Työelämässä pärjään paremmin kuin koulussa aikoinaan. Kärsin edelleen sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta en joudu missään kaikkein eniten pelkäämiini tilanteisiin. Välttelen aika paljon tilanteita, mutta en varsinaisesti kärsi siitä. Jollain tavalla olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Olen tiedostanut, että en koskaan tule pääsemään eroon ujoudesta ja jännittämisestä ja siksi olen alkanut hyväksyä itseni tällaisena.

En ole unelma-ammatissani. Mietin monesti alanvaihtoa ja haaveilen korkeakouluopinnoista, mutta en usko pystyväni siihen koskaan. Kouluajat ovat jättäneet minuun sellaisen trauman, että en uskalla enää koskaan mennä kouluun. En usko, että yliopistossa tai amk:ssa voisi saada apua ja helpotusta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin ammattikoulussa. En ikinä tulisi selviämään siitä. Elämässäni on tällä hetkellä melko vakaa ja rauhallinen tilanne ja koen olevani enimmäkseen onnellinen ja en kestä edes ajatella uudestaan puhkeavaa masennusta ja paniikkihäiriötä ja kaikkea muuta vastaavaa. Siksi olen tyytynyt tähän tilanteeseen. Kaikille ei vaan satu kutsumuksen mukainen työ.

Masennuslääkityksen lopetin puoli vuotta sitten. Eniten se auttoi masennukseen ja paniikkihäiriöön. Valitettavasti olen huomannut, että jonkunlaista masennusta ja ahdistusta ja paniikkioireita on alkanut lääkkeen lopettamisen jälkeen tulla uudestaan. Lopetin lääkkeen itsenäisesti ilman lääkärin neuvoja, koska en ole ollut hoitosuhteessa mihinkään paikkaan mielenterveysasioissa enää moneen vuoteen. Lopettaminen oli kai virhe. Olen miettinyt jo pitkään avun hakemista uudestaan, mutta tuntuu vain niin vaikealta lähteä mihinkään selostamaan ongelmiaan.

Muille voin vain antaa neuvon, että hakekaa apua ajoissa. Itse pitkitin sitä liian kauan. Olisin tarvinnut ammattilaisapua jo yläasteella. Eristäytyminen on myös kaikkein pahinta. Toivon todellakin, että sinä aloittaja hakisit rohkeasti johonkin kouluun. Kyllä uskon, että siellä voidaan halutessasi tehdä jotain erityisjärjestelyitä, että pystyisit käydä koulun ilman paniikkia ja ahdistumista.

Paljon voimia kaikille ahdistusten parissa kamppaileville!

Olen 47 vuotias nainen jolla diagnoosi Sos. tilanteiden jännittäminen/Yleistynyt Ahdistuneisuus.
Olen aina ollut tosi ujo eli sama kuin edellisellä kirjoittajalla, ylä-asteella huomasin ensimmäiset piirteet... todistukset olivat huonoja kun en ikinä viitannut ja esitelmät..en vain yksinkertaisesti pystynyt menemään ja olin kotona. Sitten vielä koulukiusaus eräältä tytöltä. Se riitti. Keskeytin 10 luokan. Sitten työpaikka isossa yhtiössä ja tuli yhteiskahvituksia jne. Olin kerran ja tuntui että lähti tunto käsistä, ne tärisivät. Työkaveri sanoi jälkeenpäin että käteni tärisivät, se riitti. Jätin työni. Monien mutkien kautta olen nyt tällä hetkellä itsenäisessä työssä osapäivätyössä mutta koko ajan pelottaa milloin työvoimatoimisto keksii taas jotain…minulla aika psykiatrille pitkästä aikaa piakoin ja aion puhua asiasta. En yhtään ihmettele jos joku kyllästyy tähän elämään kun pitää ajatella koko ajan miten pärjää ja se, pystyykö yleensä olemaan siellä kahvipöydässä???

Kukaan muu ei voi ymmärtää tätä asiaa muu kuin ne, jotka tästä kärsivät. Tsemppiä teille.

Ja siitä lääkityksestä: Seronil ei auttanut tuon taivaallista. Tällä hetkellä käytössä Venlafaxin 150 mg joka tuntuu hyvältä. Sekä Propral jännittämistilanteisiin (nipin napin auttaa)sekä Ketipinor 100 mg nukahtamiseen kun en meinaa unta saada sitten millään kun asioita miettii, unilääkkeitä en aio syödä, se on fakta.

Itselläni sos. tilanteiden pelkoon on auttanut suuresti jooga ja pilates ja tietysti terapia, sekä erilaiset altistustilanteet. Olen saanut myös lääkkeistä jonkin verran apua. Tällä hetkellä lopettelen venlafaksiinkia, sitä ennen käytössä on ollut seronil, sertralin, moklobemidi, ketiapiini ja mirtasapiini, mutta venlasta on ollut eniten apua. Minulla on myös beetasalpaajia, joita ottaa tarpeen vaatiessa (sydän ei lähde sykkimään tuhatta ja sataa).

Minulla diagnoosina sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö, johon kuuluu sos. tilanteiden pelkoa. Oireet alkoivat ollessani noin 19-vuotias. Oireena oli aivan käsittämätöntä paniikkia, sydämen tykytystä, hikoilua, pahoinvointia yms. Jossain vaiheessa oksensin joka kerta kun piti lähteä johonkin paikkaan, missä oli ihmisiä,esim kouluun.

Tällä hetkellä olen 24-vuotias ja vietän ns normaalia elämää, käyn koulussa ja minulla on muutama kaveri. En vieläkään nauti ihmisten parissa olosta, mutta osaan rauhoitella itseäni. Oireet alkoivat omalta kohdaltani helpottaa noin puolitoista vuotta sitten, vietettyäni jakson päiväsairaalassa ja saatuani kunnolliset lääkkeet.

Olen ollut aina tosi ujo ja keskustelujen aloitus ollut mahdotonta. Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen nuorisotilan 5-6-luokkalaisten illassa, jonne kaveri ei lupauksistaan huolimatta tullut. Paniikissa piilouduin vessaan, enkä uskaltanut tulla ulos tuntiin. Sosiaalisista tilanteista olen selvinnyt jonkun kaverin avulla. Lopulta yksi kaveri olikin manipuloiva. Hän sai minut pelkäämään itseni normaalista eikä hyväksynyt virheitä niin (r-vika). Hänen takiaan ahdistuin pahasti yläkoulun aikana ja 8-luokalla halusin hypätä auton alle, kun näin sellaisen ajavan lujaa. Ollessani huoneessani sain ahdistuskohtauksia. Hengitys oli vaikeaa enkä voinut kuin maata sängyssä ja tuijottaa kattoa usea tunti. Kävin koulukuraattorilla ongelmien takia, mihin "kaveri" minua johti. Viimeisellä tapaamiskerralla hän ymmärsi kaiken, mitä tuo "kaveri" oli aiheuttanut.

Leipominen auttoi selviämään ja käsittelemään asioita. Lopulta halusin tästä uran ja kerroinkin "kaverille", joka väitti tulevansa samalle alalle. Onneksi hän valehteli, vaikka se ei ollut vaikea arvata, koska hän valehteli paljon. Viimeinen vuosi yläkoulussa oli helpompi ja 7-luokalla alkanut kiusaaminen lukuunottamatta yhtä poikaa. En välittänyt hänestä ja uskoin tulevaisuuteen ilman "kaveria". Hän ei kuulu siihen.

Aloitin ammattikoulun leipuri-kondiittorintutkinnon kaksoistutkinnolla. Minulla ei ollut enää ketään kavereita, enkä uskaltanut puhua kellekään. Kun terveydenhoitaja kuuli minulta, että ei ole kavereita hän lähetti minut koulupsykologi ole. Ensimmäinen käski hankkia harrastuksen ja toinen, hänen jälkeensä tullut totesi minulla sosiaalisten tilanteiden pelon, josta olin ollut jo vuosia tietoinen. Hän halusi jollain tapaa ratkaista ongelman.

Toisella vuodella masennus iski lujaa. Lakkasin saamasta mistään iloa ja myös muita asioita, mutta aloin haluta tappaa taas itseni. Ahdistus alkoi taas paheta. Öisin ahdistus on ollut siitä asti niin paha, että en pysty nukkua. En välitä edes syömisestä.

Joulu tuli ja sain amiksen puolelta kaverin. Tuska ei kuitenkaan helpottanut. Kesällä suunnitelmat ostoksille menosta keskeytyivät saadessani ahdistuskohtauksen, joka ei helpottanut ennen kuin päätin jäädä kouluun.

Viimeistä vuotta mennään ja keväällä valmistun, mutta tuska on yhä kova. Kaveri on edelleen ainoa syy jatkaa. Muuten olisin amiksen puolella täysin sekaisin. Minulla on yhä itsetuhoisia ajatuksia. Pian yritän hankkia työpaikkaa ja muuttaa, mutta se pelottaa. Haluan pois. Elämäni saattaisi parantua, mutta en tiedä pääsisinkö kauppaan ostamaan ruokaa ja töissä olisi vaikea käydä pelkojen takia. Tai sitten on se toinen vaihtoehto...