Taas olen tässä pisteessä. Suussa mahahapon maku ja päässä pieni pökerryksen tunne, ihan kuin muutaman siiderin jälkeen. Tällä elämänmenolla en elä 60-vuotiaaksi.
Vähän aikaa sitten halusin tästä pois. Kerroin ystäville. Yksi ohjasi psykoligille. No mun ja psykologin homma ei toiminu. Lopputuloksena oli valehtelu, niin psykologille kuin ystävällle. Onko se onni vai kirous et tää ei näy päälle päin, enpä tiedä.
Oon koko ajan menossa, voimat on uupumassa, toisaalta en osaa olla paikallakaan. Nukkuminen on jo suorittamista, silloinkin odotan alitajuisesti, että herätyskello soisi, että voin jatkaa eteenpäin.
Pelitän, pelitän, pelitän. Haluan et muut ihmiset pitää musta, haluan et muut rakastais mua tai et joku rakastais mua. Muta mitä hyötyä siitä olisi? Mä en kuitenkaan itse tunne yhtään mitään, en ihastumista, himoa, halua, surua, rakkaudesta puhumattakaan. Valehtelin, ruoka on mun himo ja oksentaminen kai sekin jotain tuo. Helpotuksen kait.
Mulla on kavereita ja moi-tuttuja tsiljoona, mut silti mä oon yksin. En mä kaipaa sääliä sen suhteen. Oma vika siinäkin, kun en tunne yhtään mitään. Seksikään, kun sitä vihdoinkin tuli kokeiltua, ei tunnu yhtään miltään. Mä tosiaan oon kylmä ja kova.
Toisaalta mulla on kaikki hyvin. Elän parasta aikaa elämässäni. Mun pitää lopettaa itseni pohtiminen ja keskittyä muihin. Alkaa miettiä omaa napaa pidemmälle.
Välillä tuntuu, et voisi käpertyä ihan pieneksi ja vähän niin kuin lähteä leijailemaan tai kadota kokonaan pois. Hassua, et kuolemakaan ei tunnu pelottavalta. Ei mulla ole mitään niin tärkeää asiaa, et en voisi kuolla pois. Ainut vaan on se, et kun oon just ja just normaali painoinen, niin pelkään et kukaan ei jaksaisi kantaa mun hauta-arkkua.
Sanonta kuuluu, et kun kuolee nuorena on puhdas sydän, sit kyl pitää kuolla tosi nuorena, koska mulla ei ole sydäntä ollenkaan ja oon vasta 20.
Vähän aikaa sitten halusin tästä pois. Kerroin ystäville. Yksi ohjasi psykoligille. No mun ja psykologin homma ei toiminu. Lopputuloksena oli valehtelu, niin psykologille kuin ystävällle. Onko se onni vai kirous et tää ei näy päälle päin, enpä tiedä.
Oon koko ajan menossa, voimat on uupumassa, toisaalta en osaa olla paikallakaan. Nukkuminen on jo suorittamista, silloinkin odotan alitajuisesti, että herätyskello soisi, että voin jatkaa eteenpäin.
Pelitän, pelitän, pelitän. Haluan et muut ihmiset pitää musta, haluan et muut rakastais mua tai et joku rakastais mua. Muta mitä hyötyä siitä olisi? Mä en kuitenkaan itse tunne yhtään mitään, en ihastumista, himoa, halua, surua, rakkaudesta puhumattakaan. Valehtelin, ruoka on mun himo ja oksentaminen kai sekin jotain tuo. Helpotuksen kait.
Mulla on kavereita ja moi-tuttuja tsiljoona, mut silti mä oon yksin. En mä kaipaa sääliä sen suhteen. Oma vika siinäkin, kun en tunne yhtään mitään. Seksikään, kun sitä vihdoinkin tuli kokeiltua, ei tunnu yhtään miltään. Mä tosiaan oon kylmä ja kova.
Toisaalta mulla on kaikki hyvin. Elän parasta aikaa elämässäni. Mun pitää lopettaa itseni pohtiminen ja keskittyä muihin. Alkaa miettiä omaa napaa pidemmälle.
Välillä tuntuu, et voisi käpertyä ihan pieneksi ja vähän niin kuin lähteä leijailemaan tai kadota kokonaan pois. Hassua, et kuolemakaan ei tunnu pelottavalta. Ei mulla ole mitään niin tärkeää asiaa, et en voisi kuolla pois. Ainut vaan on se, et kun oon just ja just normaali painoinen, niin pelkään et kukaan ei jaksaisi kantaa mun hauta-arkkua.
Sanonta kuuluu, et kun kuolee nuorena on puhdas sydän, sit kyl pitää kuolla tosi nuorena, koska mulla ei ole sydäntä ollenkaan ja oon vasta 20.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kuulostaa tutulta. tänään tulin syöneeksi 8 jäätelöä ja 8 suklaapatukkaa "tavallisten" ruokien lisäksi. mä en jaksa enää oksentaa
Mullakin on kavereita ja tuttuja, mut silti oon ihan erillään. Eikä se yleensä ees harmita. Mä en vaan sovi täysin mihinkään porukkaan, kaikilla on omat juttunsa. Tosin aika mones paikassa viihdyn paremmin itekseni, esim. kaupoissa joku frendi vaan häiritsee mua. Tosin en kyl pysty oikein ees puhumaan kavereille omista asioistani, en oo kovinkaan avoin. Mulla on ollu bulimia syksystä lähtien, tai oikeestaan viime kesästä. Mä oon ollu pitkään alipainonen, mut sairastuin kuitenki. Pää on muutenki ihan sekasin, en pysty ahmimisen lisäks hillitsemään ostamista, vaan ostan yhen paidan sijasta viis. Tai ostan jotain mitä tuskin tuun koskaan tarviimaan. Mullakin on periaatteessa kaikki ihan hyvin, mut jos ei välillä kykene ollenkaan hallitsemaan itseään, ni kai sillon jotain on vialla?