Niin siinä kävi, että mies laittoi hattuaan

hieman vinoon ja katsoi silmiini ennen jäähyväisiä. Oorevuaaa ma am, tuli spontaanisti niiden tuhmien viettelevien silmien mystisestä meren sinestä, ja niiltä huulilta, joita en ollut suudellut pitkään aikaan. Menneisyyteni, kääntyi kannoiltaan, lopullisesti loittoni pitkin lumista tietä kauemmas, hetki hetkeltä. Tunsin suurta kipua ja ajattelin ettei elämäni voi olla tässä, ei nyt vielä... Ei viimeistä huulen heittoa, ei viimeistä suudelmaa, ei viimeistä vilkutusta.

Mutta niin hän lähti, muiden matkaan, ketä matkallaan kohtaakaan.
Minä jäin talvisen pihavalon valaiseman pyöreän pubertavan alueen sisään, ja tunsin kuinka lumen sini hetki hetkeltä siirtyi lähemmäs valon himmetessä. Katsoin kohti taivasta, jolle syttyi hiljalleen illan tähdet, ja tunsin kaipuuta kotiin. Elämäni oli siinä, hän vei sen, viikarimaisella olemuksellaan, ties minne, johonkin tien päästä käännyttävälle etäisyydelle. Olin yhtä etäällä hänestä kuin tähdet minusta. Romahdin lumeen ja itkin, olin täynnä jotain suurempaa kuin koskaan. Enkä pitänyt tunteesta. Minä kirosin menneisyyttäni ja häntä. Jokaisen sydämeni lyönnin tahdissa toivoin yhä kovemmin, että hän kääntyisi ja sanoisi ettei koskaan lähde pois – hän ei ole sellainen.