Tunnettu kansainvälinen naistutkija kertoo, ettei ole Facebookissa, koska siellä esim. mitataan suosiota koko ajan. Itse en lainkaan ole tutustunut tuohon maailmaan, mutta nämä keskustelupalstat ovat luultavasti johdantoa noille laajemmille foorumeille. Täälläkin näkyy tuo kilpailu suosiosta, viis asiasta usein. Mulle riittää, että lähipiirini pitää minusta. En myöskään halua vihaavia henkilöitä, vaan riittää, että tasoissa tallustellaan Telluksen pinnalla.
Olenko suosittu?
yxmonista
22334
1Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Miten ja mistä sinä sen näet, että joku kilpailee jonkun/joidenkin kanssa jonkun/joidenkin ( kenen/keiden ?) suosiosta ? Tuollaisia epämääräisiä ilkeilyjä on halpamaista heitellä nikittämänä ja kenties jatkona on nikkillisten kirjoittajien mainitsemisia. Onko peukkujen määrä suosion mitta ? Vai onko se vastausten määrä, joka aloitettuun ketjuun tulee ?
Jokaisella muullakin on lähipiiri, jonka arvostus ja rakkaus on tärkein. Ei näitä voi eikä tarvitse vertailla eikä asettaa vastakkain.
Sinä oikein innostat uusiin aloituksiin. En paljon ole täällä, koska minulla on melko paljon touhuja enkä usein ole kotonakaan. Sen verran olen seurannut, että melkein joka ketjussa pikkuhiljaaa ajaudutaan henkilökohtaisuuksiin, kehutaan tai ilkeillään. Olen vankka vaihtuvan nikin kannattaja, henkilö on sivuseikka.
Tuo moninikkisyys on tie kansalaissodan kenttäoikeuksiin, ensin ammutaan ja jälkeenpäin kerrotaan, miksi Jumalan tahto sattui olemaan kiväärin piipussa. Täällä tuota kiväärin oikeutta tuntuu käyttävän tuhatnikki-narri.
Saattaahan se olla noinkin eli kuten aloittaja kirjoittaa. Meitä on joka junaan eikä kilpailuhenkisyys ihmisestä lähde, jos sellaiseksi on luotu.
Mielestäni tällaiset tykkäämiset, jolloin ihmistä näkemättä ja tuntematta muka tykätään ovat vähän hassuja, koska todellisesta pitämisestä ei ole kysymys. Jokin seikka saattaa viehättää, mutta suurin osa viestintäämme kulkee kuitenkin mukanamme eli olemuksessamme, joten jotta voisi oikeasti tykätä tai inhota, pitää tavata ja tuntea joltakin ajalta, mieluummin pitkältä. Mehän lisäksi huomaamattamme muutumme koko ajan, joten kaikki tykkäämiset tällaisissa ympytöissä ovat vain lehden havinaa, tänään tässä, huomenna poissa. Siksi elomme näissä nettiympyröissä on hetkeen tarttumista ja toisaalta myös päästämistä irti... Kuten edellinenkin kirjoittaa, syvät tunteet syntyvät vasta ajan mittaan, kokemuksen kautta.
Miksi muuten pitäisi olla suosittu vielä päälle seitsenkymppisenä tai yleensä? Ja mitä suosio on? Imartelua, perässähiihtäjien laumaa, samanmielistä kuoroa - ihan kamalaa. Voiko sellainen olla oikeasti tärkeää ja jos on, miksi? Arvostaako itseään, jos on tarpeen hakea peiliä muiden tykkäämisestä, vaikka keinotekoisestakin? Minulle riittää myös lähipiiri, enkä siitäkään ole ihan varma, mutta olen selvinnyt tähän saakka ja oppini saanut kantapään kautta suurimmaksi osin. Arvostan itsessäni sitä, että olen kuitenkin ymmärtänyt jostakin jotakin oppia. Menetyksissä, kuten vaikkapa kuolemantapauksissa, olet silti yksin, tykkääjät ovat silloin luisuneet tavoittamattomiin.
Minulla taas vastoinkäymisissä pieni, tukeva lähipiiri on auttanut. Olin työpaikkakiusauksen kohde, läheisiä on kuollut. Todellisia ystäviä on ja olen heitä saanut koko elämänkaaren ajan. Suurimman osan ajastani olen viettänyt ja vietän nytkin ihan omassa seurassani, jos tunneissa lasketaan.
Minulla on olut alusta asti FB:ssa samat kaverit. En ole pyytänyt lisää eikä minua ole pyydetty. Jossakin vaiheessa minulle ilmaantui täysin tuntemattomia nimiä kaveriksi, ja poistin ne. Ei tässä iässä ole tarpeen rehennellä sadoila kavereilla. kun suurin osa heistä on pakostakin tuntemattomia.
Jos tarkoitat ulkomaalaisia miehiä, niin niitä on riittänyt paljon, olen antanut olla pitkään odottamassa ja sitten poistanut, kymmeniä , - jotain vaille sataa niitä on ollut.
Positiivisuutta jakoon, please! Aika monta aloitusta ja viestiä ovat sellaisia, jossa nähdään ympärillä ikäviä ihmisiä, jotka loukkaavat, hyökkäilevät, ruotivat ja suomustavat kanssaihmisiään ja silloin pitää panna hanttiin ja puolustautua kaikin voimin. Riitahan siitä aina syntyy, ei kai se ole tarkoitus.
Ei tökätä jos tykätään :)))))
Eikös ihan asiallisuus riitä? Olen peruspositiivinen enkä yleensä mollaaa henkilöitä. Asiasta voi olla eri mieltä sehän on itsestään selvää.
Minulla on Facessa melko vähän kavereita, en ole pyydellyt lisää aikoihin. Se on kiva että jotkut wanhat tutut jostain 60-luvulta lähtien ovat tunnistaneet ja kaveriksi pyytäneet. Kaikki tunnen henkilökohtaisesti, paitsi joitakin amerikan-serkun lapsia en ole tavannut. On mukavaa silloin tällöin nähdä ja kuulla heidänkin kuulumisiaan. Olen itse vähentänyt 'saa ilmoitukset' -ryhmän melko pieneksi. Profiileistä voi jokainen kaveri käydä kuulumiset tutkimassa, jos kiinnostaa. Mitään päiväblogia en aio koskaan alkaa kirjoittaa, ellen sitten jollain vaellusmatkalla, tms. Ja silloinkin vain, jos pyydetään :)
Minä tykkään jutusta/ilmoituksesta - jos tykkään. Ei se mitään henkilökohtaista ole. Täälläkään. Facebookin omakuviakaan harvoin tykkäämällä kommentoin, vaikka kivoja olisivatkin.
En ymmärä mistä noita joka juttuun negatiivista palautetta antavia oikein sikiää. Pakkoko kaikkeen on kommentoida? Antaa erimielisten jutella omiaan, vaikka sisäpiirissä. Eihän se ole muilta pois, vai onko?
Hyvät tavat on syytä muistaa myös täällä, vaikka tuntemattomana kirjoittaisikin.
Ilmoitin, etten Facebook-maailmaa tunne. Joku voisi valaista esim. tuota suosittuvuutta siellä. Luulen, etten siihen maailmaan itse enää matkusta.
Kiitos Mrs, voisin allekirjoittaa viestisi, sillä samoin koen.
kavereita minulla FB:ssä on, ja heistä tykkään, ihania VIISAITA tyyppeja kaikki.
Vähän eri porukkaa lienevät nuo bloggarit, joita seurataan jopa kymmenintuhansin. Juuri noiden 'seuraajien' henkilökuvaa olen miettinyt. Ovat ymmärtääkseni niin epävarmoja itsestään, että seuraamalla jonkin ihannoimaansa bloggarin tekemisiä ja sanomisia samaistuvat osin häneen ja hänen suosioonsa. Eli massana seuraavat johtajaansa ja esikuvaansa, vähän kuin natsisaksa Hitleriä...
Ei ole minun juttu. Olen lapsillekin opettanut että ajatelkaa omilla aivoillanne. Laumasielut on useimmiten niitä kaikkein aivottomimpia (eli siis tyhmimpiä) tyyppejä.
Lapset ne varmaan aina noudattaakin äidin neuvoja, varsinkin tuollaisen joka tietää miten pitää nykymaailmassa elää, vaikka on itse menneen maailman kasvatti. DDDDD
Minun lapsiani ei ole tarvinnut opettaa omilla aivollaan elämään, osaavat sen luonnostaan.
Se olikin ainoa elämänohje minkä olen lapsille koskaan suullisesti sanonut. Ovat noudattaneet tahi ainakin toimineet niin kuin olen toivonut, tuskin minun sanojani ovat suuremmin muistelleet. Eli ovat tehneet niinkuin itse ovat asiat ajatelleet. Joskus jopa turhankin hyvin, hehheee :D)
Sinä se löydät aina muista ihmisistä vikoja. Nyt olet vaihteeksi oikein rekatun nikin laittanut, ettei nikkipakolaiseksi voitaisi syyttää. Musiikkilinkki profiilissasi on hienoa mielimusiikkiasi.
Voi elämän kevät!!! ;D)
En ole havainnut että fasessa jotain suosiota mitataan, millä tavalla se näkyy?
Kyllä mieluummin yritän olla siellä, normaalisti, huomaamaton. Täällä olen huomaamaton ja hyvin siedetty kun älyän olla kommentoimatta.
Suosio olisikin epämiellyttävää... sivullisena seurannut.
Kyllä on elämä heppoisista aiheista kiinni jos Fb-suosioista.
Minulla on kyllä paljon kavereita, mutta eihän
nyt elämä siitä ole kiinni!
No ei siinä kyllä niin väitettykään vaan; elämän eväät ovat heppoista laatua jos elämä tai joku sen osa on kiinni Fb-suosiosta.
Facebookissa kavereinani ovat ystäviä, serkkuja, naapureita ja muutenkin ihmisiä jotka kaikki tunnen.
Suosiosta en näe siinä porukassa kilpailtavan.
Palstalla en tunne ketään, ei syytä pyrkiä kenenkään suosioon.