Teen aloituksen silläkin uhalla, että joku irvileuka voi käyttää ajatuksiani vl-vastaiseen agitaatioon. Aloitukseni sivuaa keskustelua, jota käytiin avauksen Jumalan terve alla.
Missä tilanteissa tunnet uskovaisena (vl:nä tai eivl:nä) häpeän, voimakkaan arastelun, tms tunnetta? Tarkoitan nimenomaan uskomiseen tai siihen voimakkaasti liittyvissä tilanteissa.
Omalta kohdaltani voisin mainita vaikkapa seuraavia esimerkkejä:
- Jumalan terveellä tervehtiminen arkielämässä
- Vaimoni odottaminen. Hassua, että lasten lukumäärä ei hävetä kertoa yhtään (no eihän se Suomen ennätys ole :-))
- Isäni saarnat. Ei kyllä enää. Ennen nuorempana hävetti suunnattomasti :-)
- Onnittelumaljan nostamattomuus. Sivusin asiaa jo yhdessä aiemmassa keskustelussa. Toisaalta omakohtainen alkoholittomuus ei ole missään tilanteessa hävettänyt.
- Täydellinen tietämättömyys television ohjelmatarjonnasta ja siihen liittyvistä keskusteluista. Itse televisiottomuus ei ole ollut niin suuri juttu. Lähinnä sen mukana tuleva tietämättömyys ajankohtaisista asioista.
Liittykö sinulla häpean tunteeseen koskaan sitä, että toimit arkielämäntilanteissa vl-käytäntöjen mukaisesti, vaikka sydämessäsi et usko käytännön olevan uskon edellytys? Joissakin tällaisissa tilanteissa (ei todellakaan kaikissa) minulla on tällainen tunne, että toimin tietyllä tavalla vaikka sydämeni sallisi toisenlaisenkin toimintamallin.
Missä tilanteissa tunnet uskovaisena (vl:nä tai eivl:nä) häpeän, voimakkaan arastelun, tms tunnetta? Tarkoitan nimenomaan uskomiseen tai siihen voimakkaasti liittyvissä tilanteissa.
Omalta kohdaltani voisin mainita vaikkapa seuraavia esimerkkejä:
- Jumalan terveellä tervehtiminen arkielämässä
- Vaimoni odottaminen. Hassua, että lasten lukumäärä ei hävetä kertoa yhtään (no eihän se Suomen ennätys ole :-))
- Isäni saarnat. Ei kyllä enää. Ennen nuorempana hävetti suunnattomasti :-)
- Onnittelumaljan nostamattomuus. Sivusin asiaa jo yhdessä aiemmassa keskustelussa. Toisaalta omakohtainen alkoholittomuus ei ole missään tilanteessa hävettänyt.
- Täydellinen tietämättömyys television ohjelmatarjonnasta ja siihen liittyvistä keskusteluista. Itse televisiottomuus ei ole ollut niin suuri juttu. Lähinnä sen mukana tuleva tietämättömyys ajankohtaisista asioista.
Liittykö sinulla häpean tunteeseen koskaan sitä, että toimit arkielämäntilanteissa vl-käytäntöjen mukaisesti, vaikka sydämessäsi et usko käytännön olevan uskon edellytys? Joissakin tällaisissa tilanteissa (ei todellakaan kaikissa) minulla on tällainen tunne, että toimin tietyllä tavalla vaikka sydämeni sallisi toisenlaisenkin toimintamallin.
Vastaukset 177
Vanhimmat
Kaikilla uskovaisilla on niitä, vaikkei niitä päälle päin ehkä huomaa. Ei se sitä tarkoita, että jos on päälle päin iloisnen näköinen, että ei koskaan mikään vaivaa. Vaan pikemminkin, että ihmisellä on arki- ja pyhäpuoli. Myös uskovaisilla olen huomannut tämän.
Ja toisella ne näkyy ulospäin,ja joku toinen osaa peittää ne niin taitavasti, että joku voi luulla, että niitä ei ole ollenkaan. Totuus voi kuitenkin olla, että tämä ihminen on niin heikko, ett ei jaksa puhua vaikeista asioista.
Saat olla onnellinen, että jaksat puhua vaikeuksistasi. Se on aina helpompi uskoa suu auki, sillä puhumalla ne asiat selviää.
Ymmärrän toki, että ne ovat kiusauksia. Esim se, että lapsilukuni kasvaa ja kasvaa tuottaa joskus tuskaa. Esim. sitä asiaa en kuitenkaan kyseenalaista. Luonnollisesti tunnemme (vaimoni kanssa) väsymystä ja uupumusta.
Mitkä asiat sinä Kick1 tunnet kiusallisimpana? Mietitkö koskaan sitä, että onko käyttäytymismallisi perusteena OMAkohtainen usko sen oikeellisuuteen vaiko jokin muu.
kaikkein kiusallisin, heikko sydän syntymästäni asti arvelee lääkärit. Silti on iso perhe ja sydän on jo ainakin 15 vuotta meinannut loppua ja toimi jo silloin vaan 1/2´;lla teholla.
Ja nytkin on jaksaminen niin ja näin.
Mutta Jumalan henki lohduttaa sydämmessä; että taivaassa ei näitä vaivoja enää ole. Tämä on ilon asia minulle.
Vaikka suru siitä, että ei tiedä milloin lähtö tulee ja lapseni jäävät ilman äitiä.
Siis näin 2-osaisena sitä on tekemässsä matkaa.
siis uskonnonopettajastani koulussa, joka opetti, että lapsi menee kadotukseen jos ei ehdi kastaa; Hän oli eriseuranen ja hänen sanomansa aiheutti ristiriitaa sydämmessäni.
Siis vaikka olin epäuskoisen kodin lapsi, enkä tiennyt vl:istä
mitään.
Siis tämä ei ole voinut aivopesusta vl:ien thaolta tulla. Koska vasta paljon myöhemmin vasta tulin vl:uskoon ja eka kerran keskustelin heidän kanssa. Siis monta vuotta myöhemmin.
Se oll minun oma sydän joka ilmoitti, että tämä on epäoikeuden mukaista.
Minulla oli kerran uskovainen työkaveri, joka seurasi innokkaasti jääkiekkoa radiosta. Sitten hän piti työpaikalla esitelmiä pelien tapahtumista työkavereille jotka olivat katsoneet pelit televisiosta. Kyllä teki aina mieli vajota maan alle.
:))
Täytyy myös omakohtaisesti sanoa, että kun joskus "möläyttää" typeryyksiä tai osoittaa täydellisen tyhmyytensä vaikkapa tv-juttuihin sopivassa seurassa, niin tekee todella mieli vajota maan alle. Kieltämättä Siperia opettaa eli ainakin minä olen vl:nä oppinut luovimaan ja aistimaan tilanteet mielestäni aika hyvin.
Miksei onnittelumaljaa voi nostaa ? Eihän sitä sitten ole pakko juoda ! Siinä saa huono emäntä hävetä, kun ei ole vaivautunut tuomaan alkoholitonta vaihtoehtoa !
näin hyväksi. Silläkin tunnustamme uskomme, kun emme nosta maljaa. Enemmän tulee aina kuunnella Jumalaa kuin ihmistä näissäkin asioissa.
Mitä pahaa on maljan nostamisessa? En kyllä voi ymmärtää mihin se liittyy ettei voisi nostaa maljaa ja maistaa vaikka; eihän alkoholia eikä sen juomista missään raamatussa ole kielletty, päinvastoin.
Minä ainakin nostan maljan, vaikka mulla onkin VL-tausta.
No käytökselläsi todistat että et ole uskovainen etkä itse vl.
Sillä että sinulla on vl-tausta ei ole mitään merkitystä. Sillä ei pääse taivaaseen, vaan omakohtaisella uskolla.
No käytökselläsi todistat että et ole uskovainen etkä itse vl.
Sillä että sinulla on vl-tausta ei ole mitään merkitystä. Sillä ei pääse taivaaseen, vaan omakohtaisella uskolla.
Ja siitä ei ole mitään hyötyä viimeisenä päivänä jos joskus olet ollut uskomassa. Jos tänä päivänä et ole ja sinulle tulee kuolema, se entinen usko ei auta.
Viestisi mykistää minut!
Ja kun et tiedä, niin miksi puhut silloin suulla suuremmalla.
Jes. 10:1 Voi niitä, jotka vääriä säädöksiä säätävät, jotka turmiollisia tuomioita kirjoittelevat,
Jes. 10:2 vääntääksensä vaivaisten asian ja riistääksensä minun kansani kurjilta oikeuden, että lesket joutuisivat heidän saaliiksensa ja orvot heidän ryöstettäviksensä!
Jes. 10:3 Mutta mitä te teette koston päivänä, rajumyrskyssä, joka tulee kaukaa? Kenen turviin pakenette apua saamaan ja minne talletatte tavaranne?
Hyvä, että puolustat minua.
Ei tämä tuomionlausuja tiedä minusta todellakaan mitään. Uskonelämäni ja Jumala-suhteeni ovat hänelle täysin käsittämättömiä, huomaan. Siispä lienee turha selitellä näin arvokasta asiaa kenelle tahansa?
Mutta tuo veeällämäinen roiskiminen lienee niin mukavaa, että siinä ei sanoja säästetä. Toki se on minulle tuttuatutumpaa. Tosin hyvin vastenmielistä.
(Huomaan vaeltavani aina sinne, missä näen nimen trasiger. Viestiesi sisältö on usein sellainen, että tekee mieli kommentoida.)
Kuvauksesi vl-häpeästä sopii hyvin siihen, mitä minäkin tunsin ennen. Tilanteet ehkä vaihtelivat vähän sinuun verrattuna, mutta itse asia oli aivan sama. Häpesin sitä, että poikkesin joukosta syistä, jotka kai sisimmässäni tiesin järjettömiksi jo silloin. Tarkoitan vl-käytäntöjä, joilla ei ole todellisuudessa tekemistä uskomisen kanssa.
Jälkeenpäin ajatellen häpeä on liittynyt siihen, että vl-käytäntöjen noudattaminen ei ollut aidosti oma valintani. Noudatin niitä siksi, että oli pakko. Nykyään, kun teen itse valintani, voin estoitta mainita esimerkiksi, että minulla ei ole televisiota. Jos sitä ihmetellään, sanon sisintäni myöten tyynenä, että en tarvitse kyseistä kapinetta - vaikka todellinen syy television puutteeseen onkin se, että en halua herättää vl-ystävissä pahennusta. Kun tiedän, miksi teen niin kuin teen, minun ei tarvitse hävetä.
Todella?
Entä ne tilanteet, joita esim en itse kyseenalaista oikestaan mitenkään, vaikka tunnen asina tiimoilta suurta arkuutta. Olkoonpa vaikkapa esimerkkinä se perheeen kasvaminen. Onko sinulla mitään tällaista enää? Tulee helposti mieleeni se, että tällainen häpeily ja arkuus on pelkästään vl-piirre (tarkoitan asioissa, jotka liittyvät uskoon, en tarkoita esim työttömyyttä). Mitä mieltä olet siitä?
Kiitokset alkuosan kommentista. On mukava, että viestini saa vastakaikua:)). Täytyy sanoa omista kommenteistasi ihan samaa. Aika lailla kohdalleni osuvia. Itse kuitenkin (vielä?) kyselen omakohtaisen uskoni perään haluen pysyä aidosti vl-uskon ja -piirien sisällä.
että tunsin ristiriitaa tämän uskonulkopuolella, siitä että en tiennyt mikä usko on oikea.
Ja esim. lapsikasteesta opettjani opetti, kun olin 10-vuotias tyttö; että lapsi menee kadotukseen jos ei ehdi kastaa.
Minulle tuli paha olo, ja ajattelin sitä koko kotimatakna, että miksi se opettja niin sanoi ja onko se totta. Sitten epäuskoiselt äidiltäni kysyin. Hän vastasi, että ei opettajani puheet ollut totta, eihän lapsi ole mitään pahaa tehnyt, eikä ansaitse kadotusta. Olin todella iloinen kuulemisestani, koska minusta ensin tuntui epäoikeuden mukaiselta se mitä opettajani sanoi.
Näin olen sitä totuutta yrittänyt etsiä, siinäkin asiassa että mikä on oikea usko jolla pääsee taivaaseen.
Se omakohtani oli kuitenkin tärkein, että pelastuisin itse.
Ja ulkopuolella tämän vl-uskon, ei sitä pelastusvarmuutta ollut.
Kysymyksistäsi tulee mieleen, että pidätköhän häpeänä sellaisiakin tunteita, jotka kenties ovat jotakin muuta. Käytät kahta sanaa: häpeä ja arkuus. Arastellahan voi ilman, että kyse olisi häpeästä. Voi olla esim. kyse terveestä itsesuojelusta, kun kerran tietää, että ympäristö suhtautuu negatiivisesti. Joskus on oikein arastella.
Niinkinhän voi olla, että erilaiset tunteet sekoittuvat ja vaikuttavat yhtä aikaa. Ja häpeä voi johtua puhtaasti ympäristön suhtautumisesta. Eli itse asian ei tarvitse olla oikeasti hävettävä. (Edellisen viestini taustalla oli lähinnä kokemukseni "aiheellista" häpeästä: että elämäni ei ole omissa käsissäni vaan uskonnollisen yhteisön.)
Kyllä minun täytyy sanoa, että ei tule mieleen yhtään uskoon liittyvää käyttäytymistapaani, jota tällä hetkellä häpeilisin. Arastelua kyllä on, ja nimenomaan sitä tervettä itsesuojelua. Olen nimittäin huomannut, että useimmille ihmisille ei kannata kertoa hengellisistä pohdinnoistaan, ellei samalla ole valmis kannattamaan tämän toisen henkilön uskonnollisia käsityksiä. Turvallisin keskustelukumppani on sellainen, joka ei ole sitoutunut mihinkään uskonnolliseen suuntaukseen.
Tuohon, että onko uskoon liittyvä häpeily ja arkuus vain vl-piirre, en osaa ottaa kantaa. En ole kuullut muunlaisten uskovaisten kertovan tällaisesta, mutta eihän se tarkoita, etteikö heilläkin voisi olla samat ongelmat. Kun asiaa rupeaa ajattelemaan, niin luultavasti heillä on samoja ongelmia. Joissakin suuntauksissahan on sellaisia "kummallisuuksia" kuin vaikka velvollisuus tehdä ovelta ovelle -lähetystyötä. On vaikea uskoa, että siihen joutuvat nuoret ja vanhemmatkaan eivät yhtään häpeäisi.
Toivon, että vielä löydät oman paikkasi vl-uskossa. Olen valmis uskomaan, että se on sinulle mahdollista ilman, että luovut rehellisyydestäsi ja itsenäisyydestäsi. Varmaan joudut joissakin asioissa kestämään yksinäisyyden, ja kasvamaan joidenkin asioiden yläpuolelle. Itse uskon ydin kuitenkin näyttää olevan sinulle selvillä. Kuvittelisin, että vähemmän tärkeistä asioista ei silloin tule sinulle mitään lopullisia esteitä.
Kuten varmaan ymmärsit, koko avaukseni tarkoitus oli saada vastauksia siihen, mikä on häpeää, mikä arastelua ja mikä tervettä itsesuojeluvaistoa. Toki itselläni oli jokin kanta asiaan.
Valaisit asiaa omalta kohdaltasi erittäin hyvin. Kiitokset siitä. Toiveeni oli saada jonkin tosiuskovaisen kommenti juttuun, mutta eipä niitä taida tulla. Joskus tulee mieleen, että vasta kun ihminen saa tiettyä etäisyyttä tällaiseen asiaan (kuten sinä), niin niistä voi rehellisesti puhua.
Omien kirjoitusteni tarkoituksia on kahdenlaisia. Tulkitsen sinun ajatuksiasi ja vastaan niihin, tavoitteenani vuorovaikutus. Samalla kirjoitan itseäni varten samaan tapaan kuin kirjoittaisin päiväkirjaa käyttäen sinun viestejäsi kimmokkeina. Täytyy jatkossa tehdä selvempi ero näiden välille.
Täytyi vielä tulla takaisin kirjoittamaan toinenkin vastaus, kun jäi päähän pyörimään tuo toiveesi "tosiuskovaisen kommentista".
Kun muistelen omia tosiuskovais-aikojani, niin kaikista tunteistani juuri häpeälle olin kaikkein sokein ja kuuroin. Tein aivan hulluja asioita, koska tapani toimia häpeän kanssa oli, että työnsin koko tunteen pois mielestäni. "Hulluus" tuli siitä, etten häpeän torjumisen vuoksi voinut valita tarkoituksenmukaista käyttäytymistapaa monissa tilanteissa. Tällainen tilanne saattoi olla esimerkiksi se, että opiskeluympyröissä jouduin uskovaisuuteni vuoksi poikkeavan yksilön asemaan.
Voisin kuvitella, että monilla muillakin lestadiolaisilla on tuo sama tilanne, varsinkin jos heidän uskonnollinen ajattelunsa on jäykkää ja oikeaoppista. Omakin ajatteluni oli varmaan kaavamaista ainakin joillakin alueilla. Psykologit sanovat, että kaavamainen ajattelu johtuu juuri tunteista vieraantumisesta.
Täytyy sanoa, että tietomääräsi on valtava. Ajatellen siis uskovaisen käyttäytymistä ja sen suhdetta esim psykologiaan. Mikähän olet ammatiltasi :) Itse en ymmärrä siitä kuin hieman. Yleensä psykologiasta ja terapiasta sain kyllä jokin aika sitten kuulla vl-ystäväni antaman varsin ansiokkaan kuvauksen sen tarpeesta ja yleensä koko prosessista. Tässä tapauksessa kyse oli lapsuuden traumoista.
Selasin omia kirjoituksiani ja huomasin niissä aika monta ristiriitaisuutta. Jotenkin tuntuu, että toisena päivänä kirjoitan sitä aj toisena tätä. Samoin vastauksen laatu ja tyyli riippuu paljolti, siitä kenelle vastaa ja mistä aiheesta. Liekö se sitten häiritsevää?
Kun ajattelee omaa taivallustaan, niin kyllä kai niitä hulluja esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka monta. Ehkä pahimpana pidän kuitenkin täydellistä eristäytymistä jo lukioaikaan ei-vl:istä ja myöhemmin opiskelijaporukoista yo-maailmassa. Joskus huomasin eivl:ien ihan vilpittömästi pyytävän minua mukaansa, mutta vastaukseni oli jyrkkä EI. Kyllä siitä todella saa eriskummallisen leiman. On toki myönnettävä, että minulla on ihan mukava vl-porukka kaverina. Käyttäytymiseni oli varmasti oikeaa ja puhdasoppista. Aika puhdasoppista se on nytkin. Ajatukset vain veivaavat edes takaisin ja niiden puhtaudesta ei aina ole niin takeita :)
Jouduin aikoinaan pakon edessä etsimään psykologista ja ihmistuntemus-kirjallisuutta, ja jäin sille tielleni. Sillä tavalla olen selvitellyt ongelmiani, ja lukiessani saan koko ajan uusia näkökulmia asioihin.
Kyllä minäkin kirjoitan ristiriitaisuuksia. Tällä tavallahan tässä itselle selviää, mitä sitä oikein ajattelee.
jossa kuvataan kummallistumista. Sellaista tapahtuu muissakin herätysliikkeissä enemmän tai vähemmän,
varsinkin menneinä vuosikymmeninä.
Ennen sitä totean,että on ollut mielenkiintoista
seurata käymääsi keskustelua varsinkin x-vl:n ja vl:n kirjoissa olevan kanssa.
Erkki Leminen: Kootut -runoja ja mietteitä
Joku sano:älä katso,
älä tartu, älä maista,
älä haista,
älä maailman henkeä hengitä.
Ja minä tottelin.
Laitoin silmilleni laput,
etten katsoisi,
panin käteni nyrkkiin
etten tarttuisi,
puristin huuleni viivaksi,
etten maistaisi,
tukin nenäni,
etten haistaisi.
Pidätin hengitystäni,
etten maailman henkeä hengittäisi
ja muutuin kukaties
hiukan kummalliseksi.
Nyt olen jälleen
riisuttu ihminen vain
ja kiitollinen.
Kristus minua auttoi,
vapauteen Kristus auttoi.
..suhde itseensä Jeesukseen auttaisi tuohon. Kun opit ymmärtämään Kuka Hän on et enää häpeä Häntä.
Onpas pojalla otsaa. Varsinainen kristitty!
Oletko eri- vai samaa mieltä?
Kiitokset kommenteista. Toisalta odottelinkin, että joku eivl kommentoisi asiaa. Minusta olisi mukava kuulla myös heidän kommenttejaan asiasta. Tiedän niin monta uskovaa ihmistä ympärilläni, jotka ilman arastelun ja häpeän häivääkään tunnustaa uskoaan (esim helluntalaisia). Lisäksi pidän heidän uskonsa tunnustamista ihan vilpittömänä.
Kuten varmaan olet jo kirjoittelusta huomannutkin, pohdiskelen omakohtaista uskoani ja samalla suhdetta Jeesukseen. Ymmärrän varmaan siitä vain hieman. Toivottavasti se aukenee minulle joskus. Sitä, että olen vl, en oikeastaan häpeä. Kysymys on enemmänkin arkielämän tilanteista, joissa tunne joskus suurtakin epävarmuutta.
Minusta on kiusallista kun olen kirkossa ainoana, jolla on pää peitetty. Viimeksi oli toinenkin, nimittäin Neitsyt Marian patsas.
Tätä tilannetta ei taida vl-naisille tulla ?
vaimoni tuskailee mm meikkamattomuuden kanssa aika ajoin. Mennessämme ei-vl:n juhliin vaimoni joskus kokee sen kiusallisena, että hän ei meikkaa. Tarkoitan siis laittautumista juhlan arvoisesti. Vasta synnyttäneen ja imettävän äidin kasvot kieltämättä ovat joskus kalpeat.
Vaatteiden osalta ei mieleeni tullut yhtään kiusallista tapausta. Eli löytyy ihmisiä, joilla on erilaiset kiusalliset tilanteet :-). Toisaalta kun ajettelee Raamatun ohjetta pään peittämisestä ja vl-tapaa olla nostamatta maljaa, niin tulee mieleen kysymys siitä, että kumpaa meidän tulisi enemmän noudattaa?
vl-säännöissä/tapakulttuurissa sitä, että esim. venäläisten naisten meikkaaminen on ok, sitä pidetään kulttuurisidonnaisena juttuna.
Mutta sitten ei ymmärretäkään, että aivan yhtälailla suomalaiseen kulttuuriin kuuluu meikkaaminen! Nekin suomalaiset, jotka arkielämässä eivät käytä ollenkaan meikkiä, meikkaavat kuitenkin juuri esim. juhliin. Se on aivan yhtä selviö kuin juhlavaatteet, korut yms.
Miksi Suomessa tätä kulttuurisidonnaista juttua ei katsotakaan hyvällä? Tällaisia epäjohdonmukaisuuksia on vaikea ymmärtää.
(Ps. Tiedän kyllä, että venäläisille naisille naisellisuus ja itsensä laittaminen on tärkeämpää kuin suomalaisille, mutta se ei silti tarkoita, että meikkaaminen Suomessa olisi yhtään mitään muuta kuin kulttuurisidonnaista)
Jos meikkaus todella olisi osa juhlan arvon mukaista laittautumista, tämä velvoite koskisi molempia sukupuolia. Koska miehet saavat mennä juhliin ilman mitään meikkauspaineita, sama vapaus on suotava myös naisille!
Eri asia on sitten, että vl-nainen saattaa oikeasti haluta meikata. On sääli, ettei sitä sallita. Vapaus meikkaamallakin tuoda parhaat puolensa esiin tekisi monelle naiselle hyvää. Ja tällä en tarkoita, että naisten pitäisi meikata, koska he ovat muuten niin rumia.
kun nyt innostuin
tätä runo-ja mietekirjaa
selailemaan.
#####
Jos joku vahva on,
on hälle kerskaus tarpeeton.
Kun voimaa tarvitaan,
se löytyy aikanaan.
Vain heikko itsetunto
ryhtyy kehumaan.
Vain epävarma eksyy
kerskumaan.
¤¤¤¤¤¤¤¤
Valmis kristitty,
vuolaat rukoukset,
varmat vastaukset.
Tulivat riisujat.
Sanat harvenivat,
hiljaisuus voimistui,
kuuntelu syveni.
Vastaukset loppuivat,
kysely alkoi.
Erkki Leminen: Kootut -runoja ja mietteitä
Ja niin tilanteeseen sopivia.
edustustehtävissä olen kokenut kaikkein kiusallisimpana nämä maljahommat.
Vaikka alkoholiton juoma olisikin tarjolla, tuntuu silti, etten kohotusseremoniaan voi osallistua. siinä on jotakin, joka tuntuu ilkeältä.
Toisaalta en haluaisi loukata isäntiä ja emäntiä.
Kerron jotakin ei-vl-elämästäni häpeän kanssa. Oma häpeämiseni on ollut kaikenkattavaa, kaikenläpäisevää itseäni ja olemistani koskevaa mädännäisyyden tunnetta eikä niinkään tilanteisiin liittyvää. Niitäkin silti
on.Tunnen itseni kiusaantuneeksi kun julkisella
paikalla olen tavannut jonkun kovaäänisen ja puheliaan tuttavani vap.suunnasta, joka estottomasti huutelee "ootko vielä uskossa" ja
"Herra sitä H.tätä"-ym.hengellistä höpötystä ja lopuksi "siunausta!" tms. Sellainen kuuluu havaintojeni mukaan heillä siihen kunnon uskovaisen rooliin, jonka elämä on niin hengästyttävän ihanaa ja kaikille on "todistettava" sopivalla ja varsinkin sopimattomalla hetkellä. Luontevia ja fiksuja heissä toki on, mutta paljon näitä tekoreipastelijoita ja -pirteilijöitä.
Opiskelijaporukoissa sattui jonkun kerran, että joku r-piirituttu alkoi muka-luontevasti jutella kanssani niistä asioista valikoimattomassa joukossa. Koin ja koen edelleenkin vastaavankaltaiset tilanteet kiusallisina,
jopa hävettävinä. Olen sitä mieltä edelleenkin
ettei kaikesta pidä puhua avoimesti kaikenlaisessa seurassa.
Olen hävennyt itseäni uskovana, en itse asiaa, vaan sitä että minunlaiseni kehtaa pitää itseään
uskovana. Onneksi ei sellaisia tilanteita ole eteen tullut arkielämässäni, että sitä
olisi tarvinnut esille tuoda. Olen verrannut itseäni muihin, jotka ovat tasapainoisempia,
iloisempia, onnistuneempia, ja joitten elämä
sujuu omaani paremmin ja onnellisemmin ilman
uskoa ja Jumalaakin. Nyt näen tämänkin vähän toisin, ei kaikki ole muillakaan niin hyvin
kuin saattaa näyttää.
Yleisluontoinen, järjellä hallitsematon häpeän
tunne on halvaannuttanut elämääni monin tavoin.
Kolmenkympinkriisin jälkimainingeissa aloin
toden teolla selvitellä syitä tähän perustuntee-
seeni. Lopulta rohkaistuin ottamaan yhteyttä
kristittyyn terapeuttiin, ja kadun etten tehnyt sitä aiemmin.
Nyt tunnen vapautuneeni lähes kaikesta synnynnäiseltä tuntuneesta häpeästä.
A.A:n omahyväinen neuvo on juuri sitä ongelmien (yli)hengellistämistä.
Tommy Hellsten on kirjoissaan pohtinut häpeää.
Salme Blomster on tehnyt kirjasen
"Musta, valkoinen häpeä"
Kiitokset koskettavasta viestistä. Moni juttu kolahti omalle kohdalleni sillä tuntemukseni ovat aika samanlaisia, joita omelle kohdallesi kuvasit.
Harvoin saa näin koskettavaa viestiä.
Olen todella yrittänyt herätellä ihmisiä kertomaan omakohtaisen uskomisen tunteesta (muissakin avauksissa kuin tässä). Sinä kerroit juuri siitä. Ne ihmiset (vl:t ja eivl:t), jotka käyvät tällä palstalla eipäs-juupas -väittelyä oman uskonsa oikeellisuudesta, tuntuvat visusti välttävän tällaista pohdiskelua. Toki ymmärrän palstan luonteen, mutta minulla on aika hyvä perspektiivi vl-kristillisyyteen, joten voin sano, että eipä niistä asioista (tuntemuksista, epäilyksistä, uskomisen ongelmista) muullakaan forumilla keskustella. Omakohtainen uskoni on muuta kuin nämä väittelyt ja hymistelyt, että kaikki hyvin, joten tuntuu, että etäännyn sellaisista yhä kauemmanksi. Samalla varmaan itselleni tulee kriittisempi kanta moniin vl-kristillisyyden perustotuuksiin kuten vaikkapa yksi ainoa oikea oppi. Toisaalta, kun viittasit AAcimin viestiin, niin voin yhtyä kommenttiisi ja todeta, että ei se muukaanlainen kristillisyys ei se juuri sen lähempänä sydäntäni ole.
Muuttiko terapeutin kanssa keskustelu jotenkin suhdettasi itse uskoon?
etpä taidakaan olla vl, kirjoituksistasi päätellen. Miksi valehtelet. Koska kirjoituksistasi tunistan, että et ole samaa.
///Samalla varmaan itselleni tulee kriittisempi kanta moniin vl-kristillisyyden perustotuuksiin kuten vaikkapa yksi ainoa oikea oppi.///
Jumalalta.
Terapiaprosessini on vaikuttanut itse uskoon pelkästään myönteisesti. Ero tietämisen ja
kokemisen, pään ja sydämen välillä on kaventunut.
On tullut luottamusta välittävään, auttavaan,
rukouksiin vastaavaan Jumalaan, kun olen saanut
siitä kokemustakin.
Tiesin toki tiedollisesti, että Jla rakastaa , auttaa, kuulee rukoukset ja Rtun mukaan niihin vastaakin, ja oli niistä joitain kokemuksiakin. Kuitenkin vaikutelma ja tunne Hänestä on ollut etäinen ja hyvin välinpitämätön. Kuulee, näkee ja tietää tietenkin kaiken, mutta vastaa valikoivasti, ei välitä, kylmäkiskoinen. Monessa asiassa tämä tunne ja "tietoisuus" ei ottanut väistyäkseen, vaikka Rtusta luin, että Hän on toisenlainen.
Muutamiin muihinkin toistuviin tunteisiin ja oloihin häpeän lisäksi, joihin ei tosiasillista syytä ollut, kuten syvät alemmuuden tunteet,ei ollut mainittavaa vaikutusta sopivien Rtunkohtien soveltamisella.
Olen alkanut kokea vähitellen lisääntyvässä määrin todeksi Rtun lupauksia rukouksiin vastaavasta, asioitamme johdattavasta, välittävästä ja niin fyysisesti kuin psyykkisesti parantavasta Jlasta. Oma sisäinen hyvinvointini ja turvallisuudentunteeni ovat kasvaneet.Aiemmin ei sellaisia ollut juuri tunnettavissa. Siinä oli yksi ristiriita sisäisen todellisuuteni ja Rtun kuvaamien turvallisuuden ja rauhan kokemisen välillä.
Rtun lukeminen on alkanut olla puhuttelevaa,kun mielessä eivät vello pahat olot ja ahdistukset yms., jotka pyrkivät tietoisuuteen juuri hiljentyessä. Kuilu itseni ja Jlan välissä on ikäänkuin kaventunut.
Terapeuttini päättää jokaisen tapaamisen rukoukseen. Kaiken tietotaidon lisäksi mukana on ollut Jlan eheyttävä ja parantava vaikutus.
Kiitos omasta palautteestasi. Yksi muuttumisen merkki on, että pystyn ottamaan vastaan myönteistä palautetta aikaisempaa paremmin. Ennen sellaiset tilanteet olivat myös niitä häpeää aiheuttavia tai ainakin jähmettäviä.
Haluan mainita vielä traumaterapeutti Tor Spiikin artikkelin häpeästä osoitteessa
www.chcry.net
Vastaanpa minäkin kysymykseesi terapiasta. Minulle oli jossakin vaiheessa terapiakeskusteluista se seuraus, että huomasin uskoni olleen vain uskoa vl-liikkeeseen. Totesin, että minulta puuttui kokonaan jumalasuhde. Samassa tilanteessa näen nykyään vl-ystävieni olevan. He ovat riippuvaisia vanhoillislestadiolaisuudesta yhteisönä. Mikään ei viittaa siihen, että heillä olisi omakohtainen usko - niin kuin sinulla näyttää olevan. Toinen ero sinuun verrattuna on heissä se, että kriittinen ja rehellinen pohdinta uskonasioista on heille poissuljettua. Minusta tämä todistaa sen, mitä jo aiemmin paasasin: epäily ei ole ristiriidassa uskon kanssa. Päinvastoin epäily ja usko kuuluvat yhteen.
En kyseenalaista terapiaa millään tavalla, mutta jotenkin terapia kohdalleni tuntuu vieraalta. Mistähän sekin tunne johtuu? Olkoonkin terapeutti vaikka vl.
Myönnän avoimesti, että olen riippuvainen vl-yhteisöstä. Kuten olen jo joskus aiemmin sanonut, olen elänyt hyvän elämän, johon kuuluvat positiivisessa mielessä vl-koti, vl-ystävät ja nykyisin oma vl-perhe. Itselläni ei ole mitään halua eikä tarvetta irtautua niistä (ei henkisesti eikä fyysisesti). Sitä voi tietysti kysyä tässä tilanteessa, että ompa pojalla turhat ajatukset. Kun kuuntelee ihmisten suhdetta uskoon ja elämään, niin usein ne kirkaistuvat jonkin kriisin kautta. Kriisit ovat usein liittyvät sairauteen tai taloudellisiin ongelmiin. Minulla ei niitä ole ollut.
Kyseenalaistan minäkin. Eikä sinne varmaan kukaan mene muuten kuin pakon edessä!
Kun olen kirjoituksiasi lukenut, niin ei minusta tunnu siltä että olisit erityisen vahingollisella tavalla riippuvainen vl-yhteisöstä. Panen aika paljon painoarvoa sille, että kestät omat kriittiset ajatuksesi. Olenhan minäkin riippuvainen yhteisöistä ja ihmisistä siinä mielessä, että en esimerkiksi pystyisi elämään ilman yhtään ystävää. Joutuisin kriisiin, jos menettäisin tietyt yhteisöt ja ihmissuhteet.
Jos tarkoitat turhilla ajatuksilla tätä kaikkea, mitä olet palstalla pohdiskellut, niin minulle ei kyllä tulisi mieleenikään sanoa niitä turhiksi! Minusta vaikuttaa, että olet etsimässä omia suhtautumistapojasi asioihin. Mikä olisi sen arvokkaampaa?
Tässä ====> The Holy Spirit is the Only Therapist. ACIM
"A.A:n omahyväinen neuvo on juuri sitä ongelmien (yli)hengellistämistä"
Omahyväinen neuvo? Minähän viittaan Jeesukseen, en itseeni kun sanon näin:
"Henkilökohtainen ja syvä..
Kirjoittanut: A. Acimlainen 12.2.2005 klo 12.23
..suhde itseensä Jeesukseen auttaisi tuohon. Kun opit ymmärtämään Kuka Hän on et enää häpeä Häntä. "
Koska heitit avoimesti kysymyksen meille kaikille, niin kirjoittelen jotain. Minulla on muistikuvia vl-ajoiltakin. Aloitan niistä.
Joku sanoi aiemmin, että olen kanssasi samassa sarjassa! Se imarteli minua suuresti. Ainakin tämä tekemäsi avaus todistaa, että liikumme mielellämme samoissa aiheissa. Minulle on todella tärkeää, että ihminen saa kertoa omaa psalmiaan ihan sisimmästä saakka tarvitsematta teeskennellä tai puhua niin kuin luulen jonkun odottavan minun puhuvan.
Siis rehellisyys salatuimpaan saakka! Ja rehellisyyden kaverina sitten vilpitön Hengen halu uskoa ja ymmärtää syvällisesti kristillisiä perusasioita.
Otan muutaman esimerkin. Ehkä tajuat laidalta sitten, miksi olen entinen vl. Tosin väkisin eroon joutunut vl-seurakunnan toimesta!
Täällä on muutama vl ottanut monta kertaa esiin sen, että on tullut veeälliin ulkopuolelta. Niin minäkin tulin. Lukioaikana "sain parannuksen armon". Minulla oli suuri kaipaus saada uskonnollinen varmuus, kuunnella Jumalan ääntä ja antaa selvästi elämäni Hänen johdatettavakseen.
Tunsin löytäneeni sellaisen ja kuuliaisuus vl-seurakunnalle syntyi. Olen perusteellinen ja vakaa ihminen, otin kaiken tosissani. Jätin entisen elämäni, poikaystävänikin. Eläminen vl-uskossa alkoi. Kuuliaisuudessani ei ollut moittimista, paremminkin päinvastoin.
Tosissani yritin sisäistää vl-opetukset, joita pikkuhiljaa alkoi kirkastumaan. En ollut tiennyt heistä mitään ennakkoon. Meni ihan hyvin monta vuotta. Puhuin, tein ja ajattelin kuin kunnon veeällät.
Minulle oli vaikeata, että piti rajata muut ihmiset kauemmaksi. Se asenne mikä oikealla veellällä oli ulkopuolisiin, se ei millään meinannut mennä sisälle minuun. Mutta se meni, kun sen oli mentävä, kuuliaisuuden tähden.
Toistelin kuulemiani sanoja ja joskus ne kaikuivat outoina omissa korvissanikin... Ajattelin sen vain uskoni heikkoutena ja melkein nimellisen parannuksen aihe.
Halusit kuulla häpeän tunteesta. Minulla se oli enemmän vierauden tunnetta ja sitä en saanut olla oma itseni. Opiskeluaikoina yliopistossakin tein tietoisesti rajaa muihin ihmisiin, etten joutuisi kiusauksiin, enkä uskossani heikoksi.
Jos sitten jonkun kanssa tuli keskustelua, rajasin keskustelun koskemaan uskonasioita, että mitään väärää käsitystä ei jäisi kummallekaan. Se kipsasi minua tiettyyn muottiin, mutta luulin sen kuuluvan oikeaan uskoon. Luulin, että se on sitä ristin kantamista ja itsensä kieltämistä!
Toki häpesin oikeasti sitä, kun tuollaiset uskossaan varmat busseissa tai muissa julkisissa paikoissa "tunnustivat uskonsa" isoon ääneen. Lisäksi häpesin sitä, että meidän nuorten tyttöjen iltakyliin (=silloiset jatkot!) lähti mukaan melko vanhoja eronneita miehiä, vl-miehiä. Jotenkin tuntui oudolta kulkea sellaisten kanssa yhdessä. Hävetti kun he olivat mukana.
Samoin hävetti hieman, kun pieneen yksiöön kerrostalossa kokoontui iso porukka. Portaikkoon tuli meteliä ja samaan tilaan ahtautui monta kymmentä ihmistä laulamaan Siionin lauluja. Siellä oli järkyttävän ahdasta, kun kaikki halukkaatlähtivät mukaan. Pienessä "siionissa" ei ollut hyväksi jakaantua eri paikkoihin, eri porukoihin.
Joku tekee tietysti tuosta selvän johtopäätöksen, että minussa on ollut jo silloin vikova mieli. En vikonut, vaan vierastin ulkopuolelta tulleena sellaista käytöstä ja tapaa. Minä hyväksyin sen ja ajattelin vian olevan vain itsessäni ja asenteessani.
En vikonut uskontunnustamista enkä rajojen selväksi sanomista. En vain tuntenut sitä luonnolliseksi. Minun oli tosi vaikea nöyryyttää itseäni sanomaan toiselle, että tee parannus tai et pääse taivaaseen.
Uskon varjolla tapahtuva käytös, jonka toinen kokee vastenmielisenä ja epäkohteliaana oli minulle vaikeaa. En olisi halunnut sitä tehdä, koska tiesin loukkaavani lähimmäistäni. Se tuntui pahalta. Se hävetti muidenkin tekemänä.
Mutta turha tulla väittämään, että en ollut oikein uskomassa! Minulla oli halu kuuliaisuuteen ja uskoin, ettei muualla pelastu. Eikö se ole tärkein kriteeri kunnon veeällillä vieläkin????
Kiitos viestistäsi. Oli mukava luke se. Olen ollut palstalla aktiivinen ilmeisesti niin lyhyen aikaa, että kirjoituksesi ovat jääneet huomioimatta. Taisit kyllä jo aiemmin mainita, että et ole ollut palstalla niin aktiivinen. Pitää olla seuraavilla kerroilla tarkempi, kun huomaan nickisi :-).
<
Se imarteli minua suuresti.
>
:-)) Kaikki positiivinen piristää, ihan totta. Ei sen puolen, minun elämässäni ja varsinkaan uskonkilvoituksessa ja siihen liittyvässä kirjoittelussa ole mitään opittavaa muille.
Olen itse ollut syntämästäni saakka vl, joten painiskelu niiiden ongelmien kanssa, joista mainitsit, ei ole ollut niin suurta. Vl -perheessä tietyt käyttäytymismallit opitaan jo ns äidin maidosta ja yksi niistä on esim suhde eivl:iin.
<
Minulla oli halu kuuliaisuuteen ja uskoin, ettei muualla pelastu. Eikö se ole tärkein kriteeri kunnon veeällillä vieläkin????
>
Kyllä se niin on. Esim itse ole kyllä kuuliainen seurakunnan neuvoille vai liekö tämä kirjoittelu tänne tottelemattomuutta? Se, että pelastuuko muualla onkin omalla kohdallani visaisempi kysymys. Sanon vain, että en pysty jakamaan tuomion sanoja eivl:lle.
Jatkan vielä ajasta, jolloin elin vl-kuuliaisuudessa. Serkkuni vihittiin kotonaan tosi pienimuotoisesti. Siellä oli meille tuoremehua tavallisissa laseissa ja muille jotain muuta hienoissa pikareissa. Malja nostettiin parin kunniaksi. Oli niin vähän väkeä, että oli mahdoton mennä toisten selän taakse. Hävetti, kun ei voinut nostaa maljaa. En todellakaan halunnut nostaa sitä vl-uskoni takia. Kuuliaisuus seurakunnalle oli tärkeää, se oli vl-uskon edellytys ja hengen hedelmä!
Mutta siitä voimistui tunne, että haluan kiertää yhä kauempaa muut ihmiset ja heidän tilaisuutensa! Tuli orjuus ja arkuus. Senkin luulin kuuluvan ns. oikeaan uskoon.
En ole ollut nykyisin kovin aktiivinen täällä. Olen kertonut kokemuksiani 70-luvusta ja tuntuu, että se riittää tähän palaan. Mutta aika näyttää, onko niihin vielä tarvetta palata.
Sinun kirjoituksissasi on paljonkin opittavaa meille muille. Ennen kaikkea ajattelutapasi ja avoin kriittisyys ovat niitä, joihin meidän jokaisen olisi suostuttava. Muuten emme pääse eteenpäin, vaan jämähdamme paikoillemme ja kivetymme. Eihän se ole tavoite!
Meidät on kutsuttu elämään, isolla kirjaimella ELÄMÄÄN! Sitä varten meillä on Jumalalta saamamme leiviskät. Mitä niihin kuuluu? Esim. luonteemme, ajattelukykymme, älymme, tietomme, taitomme....
Onko joku niistä muka väärä lahja? Syytämmekö Jumalaa ja hautaamme jonkun niistä maahan?
Mutta todella saa selvää sinusta oletko todella vl vai et. Se voi olla joskus vaikeaa täällä chatissa.En halunnut loukata, en todella!
ei muuta,,,
ei muuta,,,
Laita viestisi oikeaan kohtaan, vaikka kyllähän oikea osoite löytyy pienellä vaivalla.
Se ei ole ongelma, vaan tuo sinun ihmeellinen muiden veeällien vahtaaminen ja omaan yksinkertaiseen muottiisi asettelu. Muka oikean uskon varjolla!
Mitä sinulle on oikein saarnattu ja opetettu siellä? Miksi vedät vl-puheista vain tuon kaavamaisuuden ja ns. oikean vl-hengen haistelun? Ja muiden arvostelemisen ja meidän muiden tuomitsemisen!
Pöyristyttävää!
Onko tuo tärkein tehtäväsi yleisellä KESKUSTELUPALSTALLA?
Rasittavaa törmätä tällaiseen...
Vastaan vielä kerran: Olen epäilyksistäni huolimatta vl. Sen toki myönnän, että saatan täällä kirjoittaa asiasta, jota en uskaltaisi nostaa esiin vaikkapa ry:mme srk-päivillä.
Et loukannut minua, ihan todella. Ymmärrän sinua ja ajatusmaailmaasi. Toivon vain, että et loukaantuisin minua viesteistäni ja että voisimme käydä keskustelua rakentavassa hengessä, toinen toistamme kannustaen. Meillä on vain kovin erilainen lähestymistapa uskonkysymyksiin ja tähän palstaan.
jos en aina osaa oikein puhua. Näytät silti osaavan ymmärtää minua oikein ;)) Kiitos siitä!
Siis täällä jotku ovat vL:ien nickillä vaikka ei sitä olekaan, siksi se on vaikeaa minulle, kun pitää aina olla varuillaan, ennenkuin oppii tuntenaan ihmisen ja todella saa varmuuden että kyseessä on todella vl.
Ei sillä todella kunnioitan muitakin ihmisiä, mutta myös chatissa ja palstalla on näkynyt myös likasta ja sen vuoksi tämä on vähän vaikeaa...
Mistä sinä tiedät jos käytän eri nikkiä, kuka olen? Vai näetkö sen jostakin? Voisitko kertoa.
Minä kaytä vain ja ainostaan oma nickiäni. En koskaan muuta. Siitä tunnistat minut.
Minun itseni ei tarvitse tietää, onko vastaaja vl. Monesti sen tunnistan, mutta se ei läheskään aina ole olennaista. Itse en ole törmännyt likaiseen peliin, joka kohdistusi nickiini ja aloittamaani keskusteluun. Sanoisin vain ohjeeksi, että hillitse parannuksen saarnaasi tällä palstalla ja kuuntele nöyrästi mitä toisella on sanottavaa. Samoin niin yksinkertaiset ja jo lapsuudessa opitut sanat kuten anteeksi, kiitos ja ole hyvä auttavat tällakin palstalla paljon.
Sinut tunnistan kyllä kirjoitustyylistä ja siitä, että säännönmukaisesti kirjoitat nickini väärin :))). Tietty kirjoitustyylisi paljastaa sen myös. En varmaan ole ainut, joka sen tunnistaa.
Kertoo monille heti, kuka olet. Riippumatta siitä, millä nikillä kirjoitat tunnistan kirjoituksesi lähes aina.
Sinun on varmaan hyvä itsekin tietää tämä asia.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000006763266
En minä ole Melperi.
Enkä tuolla ylempänä kovin monta sanaa sanonut.
Oliko sekin taas kerran liikaa?
Taisin erehtyä? Anteeksi... ;)
ymmärtää kupletin juonen...
:))
Vanhalla meni monta minuuttia hoksaamiseen....
Anteeksi ehkä tarpeeton uteliaisuuteni, mutta haluaisin kysyä paria asiaa:
Kirjoitat että:
>Minulle oli vaikeata, että piti rajata muut
>ihmiset kauemmaksi. Se asenne mikä oikealla
>veellällä oli ulkopuolisiin, se ei millään
>meinannut mennä sisälle minuun.
Mitä tarkoitat tällä? Minä en tunnista vanhoillislestadiolaisuutta tästä.
>tunnustivat uskonsa" isoon ääneen. Lisäksi
>häpesin sitä, että meidän nuorten tyttöjen
>iltakyliin (=silloiset jatkot!) lähti mukaan
>melko vanhoja eronneita miehiä, vl-miehiä.
>Jotenkin tuntui oudolta kulkea sellaisten
Yhä muuttuu merkillisemmäksi. "Melko vanhoja eronneita vl-miehiä" nuorten tyttöjen iltakylissä? Oletko tosissasi?
Kuulostaa, että olet todellakin erikoisessa paikassa vl-kristillisyyden mukana kulkenut.
puhut kuuliaisuudesta; tuntomerkki on kuitenkin rakkaus...."siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni..."jne
Rakkautta x-vl:llä ei varmasti ollut, koska jokin syyhän täytyi olla miksi hän erosi omasta tahdostaan. Mutta sinähän tiesit sen, vai mitä?
Rehellisesti sanottuna minulle tuo yhteisö ja silloiset uskonystävät menivät kaiken edelle. Oman eivl- perheeni, oman eivl-poikaystäväni, omien harrastusten, omien kiinnostuksen kohteideni... jne jne jne.
Seurakunta ja muut veeällät olivat minulle tärkein ja RAKKAIN asia maailmassa. Tunsin suurta yhteyttä toisiin veeälliiin ja puolustin heidän heikkouksiaan ja surin, jos joku puhui pahaa heistä/meistä/ => minusta.
Mitä rakkaudessani oli puuttuvaista? Minut tunnettiin siitä, että rakastin juuri noita ihmisiä. Ei minulla ollut nurja ja kiero mieli, vaan vilpitön kuuliaisuus ja rakkaus. Sydän avoinna, kuulevaisilla korvilla otin kaiken kuin suoraan Jumalalta tulleena opetuksena.
Oletko itse tuollainen tällä hetkellä? Jos olet, niin eipä taida näistä sanoista olla sinulle mitään hyötyä? Ei minulle ainakaan olisi ollut silloin. Minä olin ihan oikealla tavalla kunnon vl.
Huomaa se seikka, että elin nuoruuttani 70-luvulla.
Nykyisin monet ovat myöntäneet, että silloin vl-seurakunnassa tuli väärää eristäytymisen halua. Siis sisäänlämpiämistä ja maailmasta poispäin menemistä omiin ympyröihin. Siksi piti rajata muut ihmiset kauemmaksi.
Maailma nähtiin niin vaaroja täynnä olevana, että oli turvallista pysytellä vain "kotosalla".
Fundamentalismikin nosti päätään reilusti ja väärää rippioppia ja seurakunnan korostamista oli havaittavissa. Näin ovat veeällät itse pienesti myöntäneet, jopa lehtihaastatteluissa.
Toki se oli aistittavissa meidän riviuskovaisten elämässäkin. Siellä nimenomaan! Ja nimenomaan meidän elämässä, joilla rakkaus ja kuuliaisuus olivat numero yksi.
Olin tullut ns. "ulkoa", joten olin erityisen altis noille vaikutteille, koska ei ollut vanhaa tuttua pohjaa käyttäytymisessä eikä opin tulkinnoissa. Minulla oli hyvä otollinen kasvumaa tuolle suuntaukselle, joka alkoi selvästi vaikuttaa seurakunnan elämään. Ja joka nyttemmin nähdään hmmm.... hieman vääristyneenäkin.
Isoon ääneen tunnustamista oli se, että joskus tuntemattomille ulkopuolisille saarnattiin parannusta tuostanoinvaan tai tavatessa sanottiin JT!, että bussi kaikui. Se oli jotenkin ihailtavaa ja rohkeaa. Mutta minä en pystynyt sellaiseen. Siinä tunsin uskoni heikkoutta. En hävennyt, mutta en itse siltikään voinut. Luonteenkin heikkoutta varmaan?
Sitten tuo iltakylä-juttu. Ei kai olisi pitänyt kirjoittaa siitä lainkaan, koska joku entinen ...-lainen voi tunnistaa ja tietää, mistä puhun.
Sattui kuitenkin, että joku avioeronnut oli tullut veeälläksi ja sitten "sinkkuna" kulki mukana. Koska kuppikuntiin jakaantuminen nähtiin vääränä, niin kokoonnuttiin yhdessä. Silloin oli käytössä sana "yleiset jatkot" seurojen jälkeen. Sinne tulivat kaikki halukkaat. Myös tällaiset, joista puhuin. Joskus vaikka olimme koolla pienemmälläkin porukalla kylässä, näitä oli mukana.
Olihan se tietysti hieman omituista, kun tuollaisia vanhempia miehiä oli mukana, joita ei voinut edes ajatella "siinä mielessä" mitenkään. Eikä meidän opiskelijatyttöjen jutut oikein natsanneet heidän kanssa, ainakaan kovin henkevästi.
Mutta se on sanottava, ettei koskaan tapahtunut mitään ns. sopimatonta. Ei koskaan. Ei edes puheiden tasolla, vaikka sekin olisi ollut mahdollista taustat huomioon ottaen. Toki muualla olen siihenkin törmännyt, mutta en noiden ihmisten kanssa.
Mutta ajattele nyt, kun bussilla mennään kylään suht. isolla porukalla ja seurassa on isoäänisiä raavaita miehiä meidän nuorten tyttösten mukana juttelemassa! Mikä vaikutelma siitä tulekaan?
Kysy vaan jos kiinnostaa, yritän kirjoittaa. Olen jo sen verran vanha, että taitaa olla muisteluiden aika, ennen kuin dementia iskee kunnolla. ;)
Kirjoitin tuolla jossakin, että vl-seurakunnan toimesta jouduin eroon.
Eli minulle järjestettiin minun sitä ennakkoon tietämättä ns. hoitokokous, jossa mukamas itse erotin itseni omasta vapaasta tahdostani! Koska minulta puuttui RAKKAUS tai oikeastaan tärkein oli silloin KUULIAISUUS?
Halusin ulkopuolelle, vaikka kaikki ystävät ja läheiseni jäivät? Halusin olla hyljättynä ja yksin?
Eikö olekin mukava kiemura? Kerrassaan loistava kuvio!
tuli törmäyskurssi vl-liikkeen kanssa; joku erimielisyys täytyi olla
Voisitko ensin vastata oman suhteesi vl-seurakuntaan?
Minun on aivan turha aukoa sisimpääni sellaisten kanssa, jotka ylistävät sen menettelyjä Jumalan tahtona ja pitävät sitä erehtymättömänä.
Kirjoitin äsken vastauksen. Ei näy. Enkä tulee tämän mukana?
Viestiesi perusteella olen saanut tietyn kuvan sinusta. Niiden perusteella kannustan sinua avoimesti ja rehellisesti kertomaan omaa psalmiasi meille muille. Sen, mitä kerroit, uskon täysin.
On varmaan aivan turha tässä ketjussa taas repostella 70-luvun juttuja. Jätetään se muihin ketjuihin. Sen kuitenkin jokainen vl on huomannut, että 70-luvun kaltaisia juttuja ei nykyisin tapahdu. Miksi? Voisiko olla että niissä oli jotain väärää. Olisiko se väärä voinut tapahtua sinun x-vl kohdallesi? Samaa voi kysyä vaikkapa vanhan vaimon kohdalla.
En tunne itse erottamisprosessiasi sen enempää kuin tässä ketjusssa ole kertonut. Kuitenkin minusta tuntuu naivilta tai omavanhurskaalta, että sinulta tivataan: Kerro syy tai Sinulta puuttui rakkaus, tai... Lisäksi se, että olet exvl aiheuttaa monissa tunteen, että sinun täytyy olla jotenkin epärehellinen kertoessasi vaikkapa tuntemuksia minun avaukseen :(
Jokainenhan meistä on langennut, minä kaikkein pahiten.
Kiitos luottamuksesta.
En tunne olevani sen arvoinen.
Silti pyrkimys rehellisyyteen on AINA ollut tavoitteenani.
Tahdikkuus, ystävällisyys ja rakentava kritiikki on hyvä olla rehellisyyden kaverina!
Mutta miten vaikeaa se on käytännössä, meillä vajavaisilla ihmisillä!
Sinä osasit sen hyvin eilen... ;)
Rehellisyyden nimissä on kyllä pakko sanoa, että eristäytymistä on tänäkin päivänä lieveilmiönä uskovaisten parissa. (Sitäkin on toki monenlaista ja monesta syystä johtuvaa, mutta tarkoitan nyt juuri kuvailemaasi mustavalkoajattelua).
Mitä kertomaasi "yleiset jatkot" -asiaan tulee, niin tuossa on kyllä mennyt lapsi pesuveden mukana. Kyllä ihmisellä on oltava vapaus valita ystäväpiirinsä. Edelleen opetetaan, ettei ole hyvä "porukoitua" tai "muodostaa puolueita", mutta sillä tarkoitetaan jotakin ihan muuta. Enpä ole koskaan ennen kuullut, että siitä olisi seurannut käytäntö, jossa tosiaankin (lähes?)rikotaan sopivaisuuden rajoja. Ehkäpä se kertoo ajan ilmapiiristä enemmänkin? On helppo nyt jälkikäteen sivullisena naurahtaa tuolle, mutta ymmärrän kyllä, että sinulle se oli kiusallinen tilanne. Nykyäänkin monilla pienemmillä paikkakunnilla seuraväki kokoontuu yhteen paikkaan esimerkiksi kahvittelemaan, nuoriso ja perheet yhtä lailla. Mutta yhdistelmä nuoret tytöt ja aikuiset, eronneet miehet, särähtää kyllä korvaan. Varmasti kiusallinen tilanne myös näille aikuisille miehille. (Varmaan olit senkin huomannut).
Vielä haluaisin sanoa, että tänäkään päivänä ei automaattisesti ole oikein kaikki, mitä vl-kristillisyyden nimissä tehdään. Voi olla, että jollakin paikkakunnalla on johonkin tehtävään valittu ihminen, jolla on jopa tavallisen arkijärjen kanssa ongelmia. Tällöin voi käydä esimerkiksi, että tehdään rauhanyhdistyksen nimissä suoranaisesti "vääriä" asioita tai päätöksi. Näistä minulla olisi muutamia herkullisia esimerkkejä, mutta en taida niitä viitsiä tässä (paikkakuntien tai henkilöiden tunnistamisen pelossa) mainita. Sama pätee myös hengelliseen puoleen, vaikkakin onneksi suoranaisia opillisia harhautumisia tapahtuu harvemmin.
Sen takia näitä kirjoitan, että mielestäni kirjoituksesi oli erittäin asiallinen ja sinulla on paljon ymmärrystä siitä, mikä meni pieleen. Sinulle voisi olla hyväksi yrittää solmia uudelleen yhteyksiä vl-uskovaisiin.
Oletko sinä muuten sama kirjoittaja kuin se, joka on kertonut Suden uhrit -kirjasta?
"Sinulle voisi olla hyväksi yrittää solmia uudelleen yhteyksiä vl-uskovaisiin."
Juuri yhteydet vl-uskovaisiinhan häneltä tällä hetkellä puuttuvat, ja niitä hän niin kovasti kaipaa!
En ole kirjoittanut kirjaa, eikä siinä ole minusta kirjoitettu.
Olen juuri tälläkin hetkellä solmussa vl:n kanssa, oikein umpisolmussa. Valitettavasti!
Ei puutu. Valitettavasti.
Voin lisätä sinulle henkilökohtaisesti jotain tuosta erottamisprosessistani.
Kerroin jo, että olin vuosia kunnon vl. Mutta sitten jotkut asiat alkoivat tuntua minusta niin vaikeilta ja omituisilta, ihan kuin lainvaatimuksilta.
Olin kuin nurkkaan ahdistettu eläin, joka pelkäsi kaikkea, ennen kaikkea syntiin lankeamista. Nimellisen parannuksen teko oli tosi vaikeaa ja sitä usein kehoitettiin tekemään, koska synti tarttuu ja jne...
Tunsin, että noilla "vaatimuksilla" ei minun uskomisestani tule mitään, minä en jaksa, en pysty. Halua olisi vielä ollut!
Itkin epäilyksiäni ystäväpiirissäni. Vaikka syntejä saarnattiin anteeksi, tuntui, ettei jaksa eteenpäin. Melkein tuli pakkorippioppi käyttöön, jotta olisi helpottanut. Armo oli jotenkin niin ehtojen ja oikean vaelluksen takana. Ja niitä ohjeitahan riitti! Niitä oli esim. Päivämiehessä, kuten olette lukeneet tänä talvena.
Tuossa epäilysten vaiheessa minut pantiin ns. seinää vasten. Minussa oli Hengen vika, kun edes ajatuksissa epäilin seurakunnan erehtymättömyyttä. Tai en sitä epäillyt sinänsä, vaan joitain päätöksiä ja käytäntöjä. Mutta vähäinenkin oli liikaa. Minä elin vl-ohjeiden mukaan, mutta silti sanoin ääneen joitain kriittisiä kommentteja periaatteellisella tasolla. Esim. joistakin kannanotoista ja tuosta "väärähenkijahdista"
Koska hoitohommat olivat silloin ajan henki, niin minun epäilyni ja ajatukseni aiheuttivat sen, että minut piti "hoitaa". Ilmiantajia oli omassa lähipiirissäkin, aviopuolisokin!
Kysymys oli, luovunko ajatuksistani ja olen kuuliainen vl-seurakunnalle, joka ei erehdy ja hoitaa jumalanlapsia armolla ja totuudella. Ja ns. rakkaudenneuvoilla, jotka kuuluvat evankeliumiin!
Hirvittää kuvitella, että sinä joutuisit ajatuksinesi tuollaiseen pyöritykseen...
Kanapoikaa pastikkaksi.
On se kyllä ihmeitten ihme, jos vl joukko on todella niin tietämätön seurakunnassaan edelleen jatkuvista erotuksista?
Ei se seurakunta ole nahoistaan mihinkään päässyt.
Eikä tule pääsemäänkään, ennen kun nöyrtyy todelliseen parannukseen ylpeydestään ja tunnustaa syntinsä.
Kiitoksia kuvauksesta. Se selvensi hieman. Itselläni on tuohon aikakauteen nuoren rivijäsenen saama kuva. Olen jo joskus aiemmin sanonut, että hoitokokoukset ja koko prosessi on muodostanut selkäytimeen tietyn käyttäytymismallin. Sitä mallia olen nyt purkamassa ja jopa viime aikoina kyseenalaistanut. Sitä haluan kuitenkin korostaa, että on ole katkera mistään, en todellakaan.
Kuvauksistasi huokuu pieni kyynisyys, joka osin on varmaan oikeutettua ja osin matkan painolastia. Toivottavasti et loukaannu, vaikka sanon sen, sillä en sano sitä tuomitakseni sinua. Ajattelen vain sitä , että olisiko se jotenkin käännettävissä positiivisuudeksi. En tiedä. Olen ymmälläni ja sormi suussa....... toivottavasti ymmärrät.
Se ajatus, että joutuisin kuvaamaasi pyöritykseen tuntuu aika epätodennäköiseltä. En usko, että nousisin seurakuntaa vastaa (vaikka kokisin oman asiani oikeaksi) niin voimakkaasti, että prosessi olisi mahdollinen. Olen rivijäsen ja siihen liian heikko. Toisaalta seuraan kyllä vl-elämää niin läheltä, että arvioni mukaan 70-luvun kaltaiset jutut eivät voi tulla enää kysymyksen. Lisäksi luulen, että olen sisäisesti ja ulkoisesti kuitenkin keskiverto vl-kulkija, jonka päässä sattuu jylläämään mitä ihmeellisempiä ajatuksia.
"On se kyllä ihmeitten ihme, jos vl joukko on todella niin tietämätön seurakunnassaan edelleen jatkuvista erotuksista? "
Kerropa, mitä tarkoitat? Missä näitä tapahtuu? Julkisesti?
Talk is cheap.
Usko sinä vl huu haasi! Jopa tunnen viime aikoina erotettuja.
Sanoit, että positiivisuudeksi!
Miten se mahtaisi tapahtua? Niin kauan kuin joudun elämään veeällien kanssa, se tuskin on mahdollista. Kyynisyys tulee juuri niistä kokemuksista.
En jaksa enää ajatella, että suhtautuminen minuun muuttuisi. Vaikka olen ollut keskiverto "epäuskoista" kiltimpi ja kuuliaisempi, niin eipä sillä h-ä pitemmelle veeällien mukaan pääse.
Ja vaikka olisin pystynyt elämään täysin teikäläisten lailla, niin minulla ei olisi ollut tietenkään oikea Henki. Lopputulos on sama: Tee parannus! Koska katsoit silloin seurakunnan neuvot ylen, etkä ole nyt rauhan aikanakaan palannut nöyränä takaisin. Ja minun sisimmässä oleva uskonliekki ei ole muka mitään. Ei se tosin haittaa periaatteessa, mutta se vaikuttaa arkipäiväänkin ja ihmisten väleihin.
Oletko niin heikko, että taipuisit uskomaan mitä ihmeellisimpiä ehtoja, vaikka itse ajattelisit toisin? Esim. pitäisi tuomita toinen uskovainen vääräoppiseksi käskystä, vaikka itse ei haluaisi ottaa itselleen tuomarin roolia. Mutta silloin oli pakko!
En usko, että olisit. Jos tuntee jonkun asian vääräksi, niin sinunlaisesi ei myy rehellisyyttään hyväksymällä vääryyden! Näin uskaltaisin päätellä. ;)
...äärimmäisen informatiivisesta ja kaikenlaista ennakkoluulottomuutta osoittavasta vastauksestasi.
Tilanteesi kuulostaa todella surulliselta. Etkö tunne ketään vl:ää, jonka kanssa pystyisit sanomaan ääneen asiat, suoraan siten kuin ne tuntuvat? Tyhjää parempi kai sekin olisi.
Hieman omituiselta tuntuu, että lähipiirisi vl:t ovat niin valmiita kylmästi tuomitsemaan sinut. Onko se jotain, mitä heille on jäänyt "päälle"? Toisaalta on paljon vl:iä, joille 70-lukulainen ajattelutapa on edelleen se hyvä, oikea ja puhdas.
Minulla on jonkinlainen perspektiivi pieniin (4 kpl) rauhanyhdistyksiin 20 vuoden ajalta. Olen ollut mukana johtokuntatyöskentelyssä. Sinä aikana en ole törmännyt erottamisiin. Olen kyllä ollut tilanteissa, joissa on puhuteltu henkilöitä seurakunnan edessä, mutta siihen se on jäänyt.
Toivottavasti huomasit, että minulla jäi sormi suuhun. Tarkoitan, että eipä minulla ole antaa neuvo siihen, miten homma kääntyisi. Sen verran tunnen vl-historiaa, että en usko paluusi olevan mahdollista kuin nöyrän parannuksen jälkeen. Aikojen saatossa sinunkin päällesi on kasattu (muiden toimesta) niin suuri syntilasti, että kaltasenasi pelastuminen on monien mielestä sula mahdottomuus.
Rehellisyydestä vielä sen verran, että olen heikkoudessani valmis tinkimään rehellisyydestä seurakunnan edessä. Eikö kuulosta surulliselta? Tällä palstalla olen suht rehellinen (onko kukaan koskaan absoluutisen rehellinen?) anonyymiteetin vuoksi, sillä siviiliminäni tunnistaa tällä vaimoni :) lisäksi vain pari muuta ihmistä.
Surullista! Onko tuollainen heikkous, josta kirjoitit, ainut väylä Taivaaseen????? Että pysyy porukassa, jonka turvin taivaspaikka on taattu?????
Niin on.
Tunnen toki tuollaisia veeälliä, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat seurakuntansa "vankeja".
Kyynisyydessäsi ymmärsit minut väärin. Puhuin heikkoudesta seurakunnan edessä (tietyissä tilanteissa). En tarkoittanut, että se olisi tai sillä jotenkin ostaisin tien taivaaseen. Olen tällä palstalla useaan otteeseen kirjoittanut, että pelastautumimen tapahtuu vain ja ainoastaan omakohtaisen uskon kautta.
Oletko muuten lukenut kirjaa nimeltä Kyynikon kultainen kirja? Itse lueskelen sitä silloin tällöin sopivassa mielentilassa.
Kyynisyydessäni viittasin siihen, että vl-porukasta ulosjoutuminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että on joutunut ulos myös Jumalan Valtakunnasta! Näinhän kunnon vl uskoo!
Aina tuo on ns. uskonkieltämistä eli oikeaa omakohtaista uskoa ei löydy sen jälkeen. Näin minulle on sanottu monta .... monta kertaa.
En ole lukenut kyseistä kirjaa.
Nyt täytyy valita sanat tarkaan, että en loukkaisi sinua :). Sitä en todellakaan halua tehdä.
Se, mihin kunnon (puhdasoppinen) vl uskoo ei sovi täysin kohdalleni. Tunnen monessa asiassa suurta epävarmuutta ja yksi niistä on yksi ja ainoa oikea Jumalan valtakunta. Et saa siihen minulta vastausta, koska en pysty sitä antamaan. Siinä mielessä en ole kunnon vl. Samoin en pysty antamaan sinulle vastausta omakohtaiseen uskoon ja siitä luopumiseen. Pystyn se asian tiimoilta kirjoittamaan vain omakohtaisista tuntemuksista. Luulisin, että kirjoitteluni tälle palstalle on heijastellut juuri omaa epävarmuuttani. Tämä epävarmuus tuo luonnollisesti jonkinasteista ristiriitaisuutta myös kirjoitteluuni, mutta en mahda sille mitään. Ajatukset tuppaavat vain laukkaamaan laidasta laitaan.
Luen kirjaa, kun näen maailman mustana. Se ruokkii todella hyvin kyynisyyttä ja siksi esim vaimoni ei oikestaan hyväksy kirjan lukemista ollenkaan :)
Tulisiko minusta tuota kirjaa lukiessa vielä kyynisempi? Nyt taisi mennä vitsin puolelle! ;)
Vai saisinko jotain masokistista nautintoa omassa pohjamudassani ja synkkyydessäni uiskennellessa tuon kirjan avulla?
Kirjoituksessasi ei ollut loukkaavaa, minun mielestäni. Mutta sehän on tietysti paha asia, koska siinä kunnon veeällän mielestä pitäisi taas olla juuri sitä.
Minä en ole sinulta taivaspaikkaa kerjäämässä, kuten en muiltakaan veeälliltä. Mutta tuo hengellinen rajaaminen muihin nähden poikii ongelmia myös arkiympyröihin, koska niin monet askareet on sidottu autuuteen liittyviksi.
Kunnon vl:t ei voi niitä hyväksyä eikä tehdä kompromisseja läheistensä kanssa sellaisissa asioissa.
Onneksi he ovat niin heikkoja, että eivät voi käytännössä kaikkia oppejaan täydellisesti toteuttaa! Siten voi juuri ja juuri pärjätä. Mutta syyllisyyden heikkoudestaan he laittavat meidän päällemme! Se on kammottavaa ja raskasta sietää. Eikä meinaa yhteistä säveltä löytyä...
Kyllä se kirja oli osin vitsiksi tarkoitettu. Harmi, että et sitä ymmärtänyt. Se on kyllä totta, että omassa elämässäni on masennuksen hetkiä, joista ei meinaa päästä yli. Sopiva kirja tai jopa pieni kolhu arkielämässä ruokkii näitä mustia tuntemuksia joskus liikaa. Siinä mielessä vaimoni huoli on ihan aiheellinen.
Kieltämättä viestisi hieman harmitti minua. Joissakin yhteyksissa ymmärsit minua väärin. Siksikö, että olen vl? Niissä ei ollut mitään minua henkilökohtaisesti loukkaavaa, mutta niistä paistoi katkeruus vl:iä kohtaan. Korostan edelleen, että pidän kateruutta aivan luonnollisena. Se kuitenkin harmittaa, että ajatustenvaihto kanssani sai nämä negatiiviset ajatukset pintaan. Se ei ole KOSKAAN ollut avausteni tai viestieni tarkoitus eikä tavoite.
Eipä siis taida enää kannattaa repostella tuntemisiani tai muutenkaan kirjoittaa omaa psalmiani. Tätähän tämä on.
Lähdimme liikkeelle häpeän tunteista ja päädyimme minun katkeruuteeni! M.O.T! ;(
Ihme ettet siitä huolimatta tiedä näistä erottamisista???
Eiköhän me tavata vielä jonkin avauksen tiimoilta ja toivottavasti seuraava keskustelumme johtaa positiiviseen lopputulokseen :))
Joka tapauksessa kaikkea hyvää sinulle ja ennen kaikkea voimia!
Voin puhua luonnollisesti vain sen kokemuksen pohjalta, mikä minulla on.
Mitä tarkoitat positiivisella lopputuloksella?
Olen todella epäluuloinen veeällien suhteen siinä mielessä.
En oikein jaksa enää. Minun täytyy hyväksyä, etten osaa keskustella asioista teikäläisten kanssa.
Keskustelun lopputulosta erityisesti kammoan. En halua aina kuulla katkeruudestani. Luuletko, että pidän siitä leimasta?
Siitä tunnen oikeasti suurta häpeän tunnetta, parasta aikaa. Sitähän tässä ketjussa halusit oikeasti kuullakin.
epäilet.
Voisin vajota suohon sen johdosta, että mainitsin sanat kyynisyys ja katkeruus. Pyydän niiden käyttämistä anteeksi. Minähän ne sanat otin esiin. Alkuperäinen keskustelunaihe oli häpeä. Ajauduimme vain sivuraitelle. Olen todella pahoillani.
Positiivisella lopputuloksella tarkoitan, että kävisimme keskutelua asiasta ja toteaisimme olevamme samaa mieltä. Uskon, että sellaisia aiheita voisi olla monta.
Edelleenkin toivotan sinulle kaikkea hyvää ja voimia!
En kai syyttänyt sinua valehtelusta? Korvaani vain särähti tuo kertomasi nuorten tyttöjen ja "melko vanhojen eronneiden vl-miesten" yhteinen illanvietto. Kiitos erittäin asiallisesta ja tyhjentävästä vastauksesta sitä koskeviin kysymyksiini.
Minua alkaa vähän tympiä koko 1970-luvun käsittely täällä, koska minulla ei edelleenkään ole sen parempia neuvoja kuin ennenkään. Pahoittelen asiaa, mutta pelkään että en saa mitään hyvää aikaan keskustelemalla asiasta täällä.
Vl-uskovaiset ovat raadollisia ihmisiä niin kuin kuka tahansa muukin. Sinulle on ilmeisesti mahdottomuus hyväksyä, että sinua mahdollisesti väärin hoitaneet ihmiset ovat tänä päivänä arvostettuja rauhanyhdistyksen jäseniä ja itse olet ulkona? Onko keskustelu heidän kanssan mahdollista? Ilmeisesti koet, että sinulla ei ole mistä parannusta tehdä? Vieläkö haluaisit palata? Koetko, että sinulta edellytettäisiin jotakin, mihin et ole valmis?
En edellytä vastauksiasi, koska kuten yllä sanon, pelkään että tästä asiasta on jo keskusteltu täällä tarpeeksi. Näkemykset taitavat olla molemmin puolin aika lukkiutuneita.
Positiivinen lopputulos voi olla sellainenkin, että ollaan eri mieltä ja silti sulassa sovussa (vähän niin kuin avioliitossa ollaan totuttu...) :)
Ei, en syytä sinua epäreiluudesta. Tulee vain vaikutelma, että olet äärimmäisen herkkänahkainen vl:iä kohtaan. Oletat liikaa heidän ajattelustaan, teet tulkintoja sen mukaan mitä odotat (pelkäät?). Tulkitset esimerkiksi sanan "katkera" käytön heti tietyllä tavalla (sillä mitä käytettiin 70-luvun saarnoissa). Onko mielessäsi käynyt, että sellainen herkkänahkaisuus voi tulla itseään ruokkivaksi kierteeksi? Jos yrität sovittaa kaikkien vl:ien kaikki puheet tiettyyn muottiin tai malliin joka sinulla on, ja reagoit sitten avainhetkillä sen mallin mukaisesti omalta osaltasi. Sitten tämä vl menee ymmälleen ja yrittää selittää. (oletan siis tässä, että kyseessä ei ole tarkoittamasi "kunnon vl"). Kuuntelet näitä selityksiä samalta pohjalta, teet päätelmän, että tässä on taas "kunnon vl" joka haluaa vain tuomita sinua/rajata ulkopuolelle/syyttää katkeraksi.
Minä en väitä, että tällaisen kierteen alkusyy olisit sinä, päinvastoin olen taipuvainen uskomaan että syy on vl-liikkeen 70-luvulla tekemät virheet. En myöskään yritä mitenkään väittää, että ongelmat vl-kontakteissasi olisivat juuri sinun syytäsi. Yritän vain viestittää sinulle, että tällaisen kierteen mahdollisuus on olemassa, että tiedostaisit kun se tapahtuu (jos tapahtuu). Pyydän, mieti viestini sisältöä. Älä luokittele sitä "älä ole katkera/tee parannus/voithan palata takaisin" -viestiksi.
Onko ko. henkilölle ilmoitettu etukäteen, että häntä tullaan puhuttelemaan seurakunnan edessä?
Rakensin nojapuut
silloin kerran.
Nojasin parannukseen
ja ihmisen muuttumiseen.
Tein kaikki
liikkeet ja käännökset
normien mukaan.
Tuli eteeni mutta:
telineet pettivät.
Pudotessani loukkasin
lonkkani.
Minä lopetan, tokaisin heti
ja onnuin katsomoon.
Ei,
sanoi valmentaja,
tässä on sinulle puut--
nämä ristiin liitetyt,
nämä Isän antamat
ontuvan nojapuut.
Erkki Leminen: Kootut --runoja ja mietteitä
Tunnustan, etten ole reilu. Tunnen myös, että minua kohtaan ei ole oltu reiluja. Jos olisin jaksanut itse olla reilumpi kuin toiset, niin olisin kai sitten omavanhurskas? Kierre on valmis.
Tunnistan tuon itseään ruokkivan kierteen, mutta se ei lähde minusta käskemällä: "Älä tulkitse...".
Minäkin olen pahoillani. Anteeksi herkkänahkaisuuteni!
Tarsiger! Saat anteeksi.
Yht'äkkiä ja arvaamatta.
Ja tuomio oli että he ovat käyneet vierailla tulilla.
He olivat käyneet esikoislestadiolaisten seuroissa. Vammaisia molemmat ja toinen ressukka oli hölmöyttään kannellut toisesta.
Mitä se yleensäkään RY:n ihmisille kuuluu, kuka missäkin seuroissa käy, maassamme on koskematon uskonnonvapaus. Pöljiä olette ja lakitupaan tuollaiset vapaudenriistäjät tulisi haastaa.
Kaksi Reisjärveläistä naista tuomittiin helvettiin ja erotettiin vanhoillislestadiolaisuudesta noin pari vuotta sitten. Tämä tapahtui luterilaisen seurakunnan tiloissa. Ystäväni oli siellä kuulemassa.
Syyksi ilmoitettiin julkisesti
"luonnonjärjestykseen puuttuminen".
Heidän isänsä oli kannellut, koska tytärten perheet eivät lisääntyneet toivottua tahtia.
Eli tuomio helvettiin tuli ehkäisyvälineiden käytöstä.
Vanhoillislestadiolaisuus on täysin sairas omanvanhurskauden oppi, jossa johtajat istuvat Moosensen istuimella.
Tämä on totuus eikä totuus pala tulessakaan.
Edellen korostan, että vastaan sillä tietämyksellä, mikä minulla on.Enempään en pysty.
Eli siis erottamisia en tiedä. Seurakunnan eteen ei ole kutsuttu virallisesti ketään. Ry:llä on järjestetty kuitenkin srk-päiviä, joissa on sivuttu ajankohtaisia asioita. Tällaisessa tilanteessa tiedän henkilöitä puhutellun julkisesti. Olen itsekin ollut mukana tällaisessa tilaisuudessa. Viimeisimmät tämäntyyppiset tilaisuudet ovat n 10 vuoden takaa.
Kirjoitan kiitokseni tähän, koska viestiketju meni jo liian pitkäksi. Toivottavasti löydät.
Koita vain jaksaa.
"Tunnistan tuon itseään ruokkivan kierteen, mutta se ei lähde minusta käskemällä: "Älä tulkitse..."."
Ei niin, mutta kun tunnistaa sen niin hyvä sekin.
Kerronpa kömpelön vertauksen: Olipa kerran bufien kansa, joiden mielestä heidän vihollisiaan olivat zufat. Jossakin vaiheessa historiaa ufat keksivät, että zufia on heidän joukossaan ties kuinka paljon, ja näitä "soluttautujia" ruvettiin etsimään ja tunnistamaan. Zufiksi epäiltyjä kiusattiin ja lyötiin, vaadittiin heitä tunnustamaan olevansa zufa-vakoilijoita. Ne jotka eivät tunnustaneet, julistettiin zufa-lainsuojattomiksi. Sitten tämä etsintä yhtäkkiä loppui. Vuosien kuluessa kuitenkin "zufia" saatettiin edelleen kohdella huonosti, evätkä nämä osanneet odottaa enää mitään hyvää. Kerran joku ufa yritti mennä "zufa-vakoojan" luo ja kohdella tätä ystävällisesti. Tämä kuitenkin sanoi: "Lyö sinäkin vain, minähän olen tällainen kurja zufa, sinä kuitenkin haluat minulle pahaa." Tämä ufa yrittii selittää, ettei hänellä ollut mitään sellaista tarkoitusta, mutta "zufa" sanoi että on kumminkin ja kyllä se sanojesi taustalta paistaa läpi. Niinpä tämä kohtaaminen meni pieleen.
Kysymys: mitä tämän ufan olisi pitänyt tehdä?
Tuolla aikaisemmassa haarassa on keskustelua x-vl:n herkkänahkaisuudesta. X-vl pyysi anteeksi herkkänahkaisuuttaan. Minua pöyristyttää.
Jokaisella on oikeus reagoida asioihin juuri niin voimakkaasti kuin itsestä tuntuu. Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä toista herkkänahkaiseksi, kun tämä kokee asioita omalla tavallaan.
Kukin voisi sen sijaan mennä itseensä ja miettiä, miksi toisen reaktiot häiritsevät niin, että tulee tarve nimittää häntä herkkänahkaiseksi.
Tarkoitus oli laittaa se vastaukseksi ketjun aloitusviestiin.
Minä olin se, joka kirjoitti x-vl:n herkkänahkaisuudesta. Sitä ei hänen mielestäni olisi ollut tarpeen pyytää anteeksi. Tämä on palsta, jossa kirjoitetut sanat ovat ainoa tapa saada viesti perille. Jos en keksi mitään parempaa ilmaisutapaa ilmiölle, jossa joku reagoi tiettyyn tilanteeseen siten että yrittää kuulla toisen viestistä lähinnä sen mitä pelkää, käytän sanaa herkkänahkaisuus. Jos sinulle sanaan liittyy suurempaa kuin negatiivista latausta kuin minulle (koska olet pöyristynyt), olen pahoillani.
Minä määrittelen ihmisten toimintaa monestikin herkkänahkaiseksi, omaanikin. Esimerkiksi mielestäni monet vl:t ovat hirvittävän herkkänahkaisia jopa tällaisella palstalla, jossa ei tarvitse edes kohdata ihmistä kasvokkain. Kaikenlainen kritiikki koetaan "pilkaksi" ja "taisteluksi meitä vastaan". Se on mielestäni hyvin herkkänahkaista, olipa tunnereaktio heikko tai voimakas, aito tai teennäinen.
Itse olen hyvin herkkänahkainen esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa toinen ymmärtää sanomani mielestäni täysin väärin. Ja kyllä, arvotan todella mielessäni erilaisia reaktioita (omianikin :), niin kauhealta kun se saattaa tuntuakin. Niin tekevät tietysti kaikki muutkin...
Jos haluat puhua herkkänahkaisuudesta, puhu vain omasta herkkänahkaisuudesta. Älä käytä sitä sanaa muista.
Luulen, että meillä ei ole enempää keskusteltavaa tästä aiheesta.
Noh en vedä pyyntöäni takaisin, vaikka tajuan mitä tarkoitat.
Sekin, että syyttää joskus toista ylireagoinnista on ihan väärin. Me jokainen tunnemme ja reagoimme oman historiamme ja kokemusmaailmamme mukaan aina ihan oikein!
Mutta anteeksipyyntöni oli sitäkin, että en malttanut olla paljastamatta sisäisiä haavojani sellaisille, joille ne eivät mene oikealla tavalla perille.
En siis malttanut pysyä viileän virallisella tasolla vaan toin tunteita ja pettymyksiä mukaan, joita ei tässä kohtaa olisi tarvittu.
Se oli minun virhearvioni.
Siitä erillinen anteeksipyyntö ketjun avaajalle! Sinäkäänhän et halunnut tällaista.
Välillä on tuntunut, että lopetan ja lähden katsomoon tai kokonaan pois.
Mutta sitten olen tajunnut.
Olen hyväksynyt nuo Nojapuut.
Muuta minulla ei olekaan.
Lonkkaani särkee, mutta kulkusuunta on eteenpäin...
Ei ole mukavaa kuulla olevansa herkkänahkainen. Siitä tulee mieleen tietyllä tavalla sisäinen vammaisuus. Siellä sisimmässä on arpia ja haavoja, joita ei kärsi tavallisella tavalla kosketella. Tulee väärinkäsityksiä ja loukkaantumisia, pahaa mieltä.
Tuskin "moitit" ihmistä, jos hän pienestä pähkinäpalasta meinaa tukehtua. Ymmärrät luultavasti täysin häntä.
Mutta tajuatko sisäisiä, henkisiä, hengellisiä allergioita? Yliherkkyyksiä! Ainakin arvotat ne jotenkin muuten kuin fyysiset? Ihan kuin ne olisivat käskemällä poistettavia ja omasta syystä hankittuja.
Sanoilla on suuri merkitys, käyttäkäämme niitä vastuullisesti, mutta ei kai sentään ihan noin tarkkaa voi olla sanavalintojen kanssa tällaisella keskustelupalstalla? Minä ainakin joudun jatkuvasti "antamaan itselleni etulahjana anteeksi" kiireessä tehdyt sanavalinnat ja epäselvät muotoilut ja toivomaan, että lukija näkisi viestistäni sen oleellisen.
Nimimerkki "Huuhaan" kirjoitukset olivat minun mielestäni täysin asiallisia mielipiteen ilmaisuja.
Minäkin ihmettelin arvostamani x-vl:n reagointia ja nopeahkoa yleistystä, kun mielestäni Tarsiger yritti kaikkensa sanojensa tahdikkaassa asettelussa, tavoitteenaan olla loukkaamatta. Minusta se on kunnioitettavaa.
Ajattelin, että x-vl on varmaan vähän väsynyt, tai ryytynyt kun on se hänen mainitsemansa solmu vl-sukulaisenkin kanssa paraikaa meneillään. Silloin voi helposti ylireagoida. Yleensä hän on minusta tosi monipuolinen ja erilaisia näkökulmia aidosti ymmärtävä keskustelija, joka ainakin saa minun kaikki sympatiani.
Toinen selkeä syy ylireagoimiseen ovat kipeät traumat, jotka tietyissa tilanteissa nousevat pintaan. Niitä toisen on joskus vaikea ennakoida.
Tällainen tilanne minulla on oman siskoni kanssa jonka tarina muutenkin muistuttaa x-vl:n tapausta. Hän joutui herkässä nuoruudessaan, 70-luvulla, erittäin taitamattoman "hoitamisen" kohteeksi asioista, joita nykyisin kukaan vl ei enää pidä syntinä. Mutta mielestäni siinä "hoidettiin" samalla myös kyläläisten ja sukujen välisiä ikivanhoja jännitteitä. Kauhistuttaa kuvitellakin koko sitä tilannetta. Mm. siinä valossa minusta tuntuvat vastenmielisiltä ne vl-kommentit tälläkin palstalla, joissa ihastellaan 70-lukua ja kieltäydytään näkemästä mitään väärää niissä tapahtumisssa, edes sellaisen mahdollisuutta. Minusta se on ilmiselvää mustan valkoiseksi selittämistä, silmien tietoista sulkemista tosiasioilta, varmaankin monesti vastoin parempaa tietoa.
Tämä siskoni kuitenkin on siitä lähtien ollut hyvin herkkänahkainen kaiken sen suhteen, minkä hän voisi tulkita omaan elämäänsä kohdistuneeksi vl-näkökulmaksi tai peräti siitä näkökulmasta tapahtuneeksi ohjailuksi. Hän on minulle rakas ja läheinen sisko, mutta täytyy sanoa, että välillä turhauttaa aika paljon jatkuvien stereotyyppisten väärintulkintojen kohteeksi joutuminen.
Itseäni ärsyttää erityisen paljon hänenkin viljelemänsä kommentti "tuollaistahan se on teikäläisten kanssa" ja etenkin tilanteessa, joka mielestäni ei sen kummemmin liity "meikäläisiin". Olen sen saanut kuulla aika monesti ja mielestäni useimmiten ihan turhaan. En minä siskoani jyrää millään uskonnollisilla argumenteilla, kiinnitän siihen kyllä hänen kohdallaan ihan erityistä huomiota. Vastustan kaiken kaikkiaan Raamatun käyttämistä lyömäaseena.
Ei sinun mitään minulta tarvitse anteeksipyydellä, ei todella. Minähän käynnistin kommenteillani koko sopan. Onneksi se on sovittu.
Kyllä avauksellani oli osin tarkoitus herättää keskustelua myös kipeistä tunteista eli häpeän myötä tulevasta kivusta. En väitä, etteikö niitä olisi tullut matkan varrella minullekin. Tuntuu, että sydämessä on lukuisa joukko pieniä arpia, jotka sopivasti hieraisemalla ärtyvät. Osa niistä liittyy uskoon, mutta luonnollisesti iso joukko arkielämään ja ihmissuhteisiin.
"Mutta tajuatko sisäisiä, henkisiä, hengellisiä allergioita? Yliherkkyyksiä! Ainakin arvotat ne jotenkin muuten kuin fyysiset? Ihan kuin ne olisivat käskemällä poistettavia ja omasta syystä hankittuja."
Pyydän anteeksi, että käyttämäni ilmaisu loukkasi sinua.
Uskoisin tajuavani myös noita sisäisiä yliherkkyyksiä, niitä on varmasti minullakin. Enkä ole mielestäni yrittänyt käskeä niitä sinusta ulos. En osaa aina valita sanojani niin taiten, että niiden muoto ei varmasti loukkaa ketään ja samalla viestini sisältö säilyy. Yritä sietää minunkin raadollisuuttani, jos katsot viestejäni yleensä niin niitä voi tuskin pitää useinkaan kiltteinä.
Kiitoksia sinulle tästä keskustelusta.
Asia on sovittu ja matka jatkuu.
Ehkä tälläkin oli oma tarkoituksensa ja tehtävänsä? Kukapa tietää.
Niin tämähän on juuri sitä siedätyshoitoa, kun hakeutuu avoimeen keskusteluun täällä tästä asiasta.
Ehkä tuo yliherkkyys hieman vähenee, kun saa sopivan annoksen "aiheuttajaa"?
Mutta annostelu näkyy olevan aika konstikasta. Ainakin minulle!
Mutta eihän se ole sinun vikasi!
Vaikka viestisi ei ollut minulle suoraan osoitettukaan, niin haluan jotain kirjoittaa. Minun tekstini takiahan kommentoit näinkin pitkästi.
Se että olet arvostanut minun keskustelutyyliäni, tuntuu ihan mukavalta.
Nyt sitten käsityksesi pikkasen muuttui.;( Jotenkin rinnastat minut siskoosi, joka ns. ylireagoi vl-kokemustensa takia. Ja on rasittava siinä mielessä!
Sinulla voisi olla tuntumaa ja näkemystä tutun ihmisen kautta, miten tuollainen henkilö tulisi autetuksi tuosta traumastaan.
Samahan voisi tehota minuunkin? Vai pidätkö tilannetta(mme) toivottomana?
Jos Raamattu on ollut lyömäaseena, niin tuskin sitä kannattaa ensimmäisenä tarjota avuksi. Ainakaan niiden lyöjien! (Toki Raamatun oikea käyttö on ihan eri asia.)
Minusta lämmin, sydämellinen, inhimillinen, aito, ehdoton rakkaus ja hyväksyntä tekisi terää ja antaisi balsamia haavoihin, nimenomaan niiden Raamatulla lyöneiden....
Et kai ole h e i l l e vastuussa siitä, että teit tuollaisen virhearvion?
Minä teen kenties juuri parhaillaan tässä virhearviota arvostelemalla sinun äärimmäisen henkilökohtaista valintaasi. Asialla on kuitenkin yleisempääkin merkitystä näin vl-piireissä, missä ihmisten henkisten reviirien rajat ovat hyvin hämärät. Se ilmenee esimerkiksi niin, että pyydellään anteeksi asioita, joita ei tarvitsisi pyytää anteeksi.
Keskustelukumppanin nimittäminen herkkänahkaiseksi ei ole asiallista. Jos toisen reagointi ihmetyttää tai ei miellytä itseä, tilanteen voi hoitaa muutenkin kuin lätkäisemällä häpeäleima häneen. Toinen häpeäleima, jota etenkin tällä palstalla tiuhaan käytetään, on 'katkera'.
Tiedän sen, että olet oikeassa.
Mutta minun henkilökohtainen valintani oli sellainen, joka passaa persoonaani.
Tässä kohtaa minulla ei ollut tarvetta puolustaa henkistä reviiriäni tämän tiukemmin. Mutta kyllä minä sen osaan, enkä silloin välitä siitä, että annan itsestäni töykeän ja kovan kuvan. Saan joskus puolustaa omaa reviiriäni aivan yllättävän rajusti! Taidat tietää...?
Mutta kuten sanoin sen paikka ei mielestäni ollut tässä. Eikä anteeksipyytämiseni ollut mitään teeskentelyä.
Mikä olisi ollut oikea osoite?
Sinulla oikea osoite on se minkä kerroit. Minulla osoite olisi ollut minä itse. Olisin todennut itsekseni, että tulipa sanottua liikaa ja vahingoitettua sillä itseä.
Pidänpä mielessä ja sovellan sitä seuraavalla kerralla. Ja osoitan tuon äskeisenkin vielä tarkemmin x-vl:lle itselleen!
Ei minun käsitykseni Sinusta x-vl nyt tämän jutun takia mihinkään muuttunut! Arvostan ajatuksiasi, jotka ovat minusta tuntevan ja viisaan ihmisen ajatuksia.
Minä itse olen monta kertaa nimenomaan ylireagoinut täällä palstalla (paljon pahemmin kuin Sinä). Usein on tullut hutaistua kiusallisesti ohikin. Olen ollut itse aika pahoilla mielin ja nolona tuollaisten jälkeen. Varsinkaan minulla ole varaa arvioida tai "pisteyttää" kenenkään tunteiden hallintaa täällä sen kummemmin.
Kuten sanoin, ajattelin että Sinulla on varmaan tällä hetkellä vähän tavallista enemmän pinnalla nämä traumat. Minusta Tarsiger ei ollut ollenkaan ylimielinen Sinun suhteesi vaan kuulosti vilpittömästi rakentavalta ja hyvään pyrkivältä.
Olet ihan oikeassa tuossa, miten tulisi luottamuksensa menettäneeseen ihmiseen suhtautua. Rakkaudella ja inhimillisellä lämmöllä. Olen siitä ihan tietoinen ja olen yrittänyt ajatusta "oikeassa elämässänikin" parhaani mukaan toteuttaa.
Kuten sanoin, siskonikaan reaktioita en yhtään ihmettele. Hän on joutunut vääryyden kohteeksi herkissä ja vakavissa asioissa, inhimillisyytensä syvässä ytimessä. Hänenkin varmasti alunperin hyvin luottavainen ja lapsenomainen suhtautumisensa joutui täysin "vääriin käsiin", kaltoin kohdelluksi. ja hänen siitä tekemänsä johtopäätökset ovat suhteessa tapahtuneeseen loogiset. On hyvin vaikea yrittää esittää vl-uskoa myönteisenä asiana tuollaisen taustan omaavalle ihmiselle.
Mutta toivoisin, ja olen hänelle asiasta usein puhunut, ettei hän noiden kokemustensa perusteella (joista minä henkilökohtaisesti en ole mitenkään vastuussa) suhtautuisi liian asenteellisesti ja piiloviestejä etsien esimerkiksi minun kaikkeen ajatuksenjuoksuuni. Sellainenkin on loukkavaa ja suorastaan rasistista.
Voisi verrata vaikka tilanteeseen (myönnän heti, vertaus ontuu mutta en nyt parempaakaan keksi), jossa joku romaanihenkilö olisi varastanut kaupasta ja tämän jälkeen kauppias tulkitsisi kaikkien romaanien kaikki puheet ja tekemiset, koko heidän elämänsä tarkoituksen vain varastamisen valmisteluksi. Sekin tuntuu hyvin turhauttavalta ja synnyttää voimakkaan tunteen vääryyden ja mielivallan kohteeksi joutumisesta. Ettei tule kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään, kenties näkemyksiltään ja tavoitteiltaan hyvinkin erilaisena ihmisenä kuin mitä se yleistävä ja leimaava kanssaihminen haluaa nähdä.
Tämä kuulluksi tuleminen on yleisinhimillinen tarve joka on helppo nähdä täälläkin "molemmissa leireissä" silloin, kun jotain odotuksia ylipäätään on. Eli silloin, kun keskustelu on rakentavaa ja rehellistä, aitoa vuorovaikutusta jossa molemmat osapuolet kunnioittavat oikeasti toistensa ajatuksia ja uskovat toistensa lähtökohtaiseen hyvään pyrkimykseen.
Tästä näkökulmasta en pidä tilannettasi (-mme) lainkaan toivottomana :)
Sotkeudun vielä teidän keskusteluunne. Tässä tapauksessa teen sen avaajan oikeudella :)
Vierailin äskettäin ala-asteen vanhempainillassa ja huomasin luokan etuseinässä taulun yläpuolella sanat anteeksi, kiitos ja ole hyvä. Opettaja (luonnollisesti eivl) antoi illan aikana selkeästi ilmi, että kyseiset sanat ovat yhdet tärkeimmistä monimuotoisessa ja -kultturillisessa ympäristössä. Samoin hän kertoi, että niitä sanoja voi käyttää, vaikka vika ei olisikaan minussa. Totean pettyneenä, että tältä palstalta te puuttuvat lähes tyystin. Niiden puutteesta voi syyttää sekä vl:iä että eivl:iä ihan tasapuolisesti.
Itse koin tässä ketjussa esitetyt anteeksipyynnöt erittäin positiivisena olipa sitten alkuperäinen syy Matissa tai Maijassa. Eli pisteet sinulle x-vl :)
Nuo sanat eivät menetä arvoaan, vaikka niitä kylväisi runsaasti ympärilleen.
Niillä ei tietenkään saisi olla yhteyttä mielistelyyn, teeskentelyyn, alistumiseen tai nöyristelyyn!
Mutta vilpitön lähimmäisen huomioiminen ja kunnioitaminen vaatii ulkonaisiakin merkkejä, vaikka juuri noita pieniä sanoja.
Miksi emme niitä käyttäisi?
Muutama sananen tuohon yleistämiseen. Sinun esimerkkisi oli kuvaava. Miten lähellä tuo on muutenkin. Esimerkiksi perheiden kohdalla. Koko sukukunta, sisarussarja ovat samasta puusta! Suhtaudumme sitten sen mukaan.
Me, joilla on useampi lapsi voimme aika hyvin huomata, miten erilaisia yksilöitä jokainen on. Silti tuota ei muisteta soveltaa kuitenkaan naapuriperheeseen.
Tämä on helppo tajuta näissä maallisissa ympyröissä. Mutta sitten tulee sokeapiste, kun törmätään johonkin tuttuun juttuun, joka on aiheuttanut sisäisiä mustelmia ja henkisiä hiertymiä. Trauma pamahtaa päälle pienestäkin vihjeestä.
Jopa tietty sana on tuollainen ärsyke. Minulle sellaisia ovat esim. Jumalan Valtakunta, rakkaudenneuvot, synninluvallisuus, kuuliaisuus, tuomio.
Noiden sanojen sisältö on iskostunut mieleen sellaisena, että jos joku niitä käyttää, haluaisin heti varmistuksen, mitä hän tarkoittaa. Onko se taas SITÄ?
Toivottavasti tuo opettaja ei opeta lapsille, että anteeksipyyntö on toivottavaa, vaikka vika ei olisikaan itsessä. Pahoin pelkään, että juuri niin hän opettaa. Se on kuta kuinkin sama kuin että pyytäisi anteeksi omaa olemassaoloaan. Vai mitä hyvää sinä näet siinä, että pyydetään anteeksi olemattomia virheitä?
Minusta on myös tavattoman vastenmielistä, että minulle esitetään aiheettomia anteeksipyyntöjä. Minä joudun siinä kiusalliseen asemaan. Hyväksymällä anteeksipyynnön vahvistaisin pyytäjän oletuksen, että hänessä on jotakin vikaa. Jos taas torjun anteeksipyynnön, aiheutan silläkin pyytäjälle hankalia tunteita.
Haluaisin, että lähimmäiseni kantaisivat itsensä eivätkä pyytelisi anteeksi silloin kun mitään anteeksipyydettävää ei ole. Joskus tuntuu, että anteeksipyyntöä käytetään omien syyllisyyden ja huonouden tunteiden työntämiseen toisen niskaan. Antamalla anteeksi tällaisessa tilanteessa osallistun pyytäjän valheeseen. Viestitän hänelle, että kyllä, olet oikeasti niin surkea ihminen kuin ajattelet. Jos siihen suostun, alennan sekä omaa että hänen arvoaan.
"Itse koin tässä ketjussa esitetyt anteeksipyynnöt erittäin positiivisena olipa sitten alkuperäinen syy Matissa tai Maijassa. Eli pisteet sinulle x-vl :)"
Kuitenkin sanoit hänelle aikaisemmin, ettei hänen todellakaan tarvitse pyytää sinulta mitään anteeksi. Miksi anteeksipyyntö oli positiivista, jos se kerran oli tarpeetonta?
Kiitos ajatuksiaherättävästä palautteesta. Piti hieman istahtaa, ennen kuin vastaan. En kiireessäni pysty nyt kuitenkaan antamaan kuin lyhyen vastauksen ja oikeastaan jatkopohdiskelua.
Mitä tarkoittaa anteeksipyytäminen? Sitäkin on monenlaista ajatellen todella sydämestä lähtevästä pyynnöstä vaikkapa synninhädässä aina arkielämän tyhjänpäiväiseen lauseeseen "Anteeksi mutta, ....". Olisi varmaan pitkän keskustelun paikka. Sanoit itse kokevasi turhat anteeksipyynnot kiusallisina. Itse en koe niin. Siitäkin voisimme keskustella pitkään. Entäpä, mitä on anteeksianto? Mielenkiintoisia käsitteitä kaikki ja meillä monilla on varmaan erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia noista käsitteistä.
Osin varmaan on tottakin, mitä sanoit aiheettomista anteeksipyynnöistä. Luulempa, että esim koululaiset eivät juuri turhia anteeksipyytele :) Toisaalta näkemys siitä, että onko mitään anteeksipyydettävää, on aina subjektiivinen. Jos pelaisimme aina tämän subjektiivisen näkemyksen pohjalta, niin tuntuu, että menettäisimme jotain .
On muistettava erottaa tästä asiasta myös ihmisen itsetunto ja sen vaikutus syyllisyyteen. Kehoitus anteeksipyytämiseen ei saisi tarkoittaa heikon itsetunnon edelleen heikentämistä.
Joka tapauksessa itse pidän anteeksipyytämistä suurena rikkautena arkielämän solmutilanteissa. Senkin uhalla, että joskus käytän sitä turhaan.
Ajatuksemme eivät juurikaan kohtaa.
Teen edelliseen viestiini sen lisäyksen, että aiheellisia anteeksipyyntöjä pidän täysin välttämättöminä elämän kannalta. Synnin tai virheen tekijän pitää kantaa vastuu tekemisistään.
Edellinen näkökulma on toisaalta yksi lisäperuste sille, että turhaan ei pidä pyydellä anteeksi. Jos anteeksi pyydellään vain anteeksipyytämisen vuoksi, oikea syyllisyys hämärtyy.
Ymmärrän hyvin x-vl mitä kirjoitit.
Itsekin olen tullut vähän yliherkäksi joillekin vakiintuneille sanonnoille vl-liikkeessä kun tuntuu, että niitä käytetään välillä vain keskustelun sivuraiteelle johtamiseen. Juuri "kuuliaisuus" "saara-äidin neuvot" "omalakisuus" "uskon kautta" "epäilyksen synnit" jne ovat ilmaisuja, joiden käyttöön toivoisi suurempaa täsmällisyyttä. Noilla on helppo iskeä luu kurkkuun kysyipä mitä tahansa.
Minusta olisi hyvin tärkeää voida keskustella asioista avoimesti ja rehellisesti, omilla nimillään, vaikka keskustelu muuttuisikin raadolliseksi.
Mutta annan kivun tuntua. Olen ajatellut, että annan kaiken tähän uskoonkin liittyvän ahdistuksen kulkea vapaasti lävitseni, hyvään ja oikeaan pyrkien, mutta sensuroimatta omaa intuitiivista tunnettanikaan. Kuuntelen itseäni ja yritän uskoa sen mitä kuulen. En hoe itselleni mitään mantraa, koska syitä sellaiseen ei todellisuudessa ole.
Jätetään tähän. Minua kyllä jäi heiman vaivaamaan se, että emme tainneet päästä samalle aaltopituudelle. Tarkoitan jo sitä, mitä käsite anteeksipyytäminen tarkoittaa ja mikä on sen edellytys. Toivottavasti joskus sekin juttu voitaisiin perata pohjamutia myöten. Kuitenkin kiitoksia antoisasta keskustelusta tämän avauksen tiimoilta!
Kaikkea Hyvää Sinulle ja perheellesi!
Rehellisyys itselle ja omista sisäisistä rajoista kiinnipitäminen vie eteenpäin.
Minulla ei ole mitään näitä raadollisiakaan keskusteluja vastaan! ;)
Sinua vaivaa, että en alkanut keskustella anteeksipyytämisen käsitteestä. En alkanut keskustella siitä, koska se että otit tuon asian esiin ei ollut vastausta minun viestini ajatuksiin. Samalle aaltopituudelle pääsemisen este oli sinussa.
Olipa sinulla hyviä esimerkkejä noista sanonnoista. Merkitys, jonka näille sanonnoille annat, on kuitenkin paljon vähemmän kielteinen kuin mitä minä niille annan. Minusta nämä sanonnat eivät ole mitään muuta kuin hengellisen väkivallan tai alistamisen välineitä. Nuo kaikki esimerkkisanonnathan liittyvät sellaisiin tilanteisiin, joissa rehellisen ihmisen hankalat kysymykset halutaan vaientaa. Mitään myönteistä käyttötarkoitusta en ole noille ilmaisuille huomannut olevan.
En epäile yhtään, että vika oli minussa. Toisaalta mietin aina täällä kirjoittaessani, että millaisen ajatuksen se lukijassa herättää. Kieltämättä oma työni aiheuttaa paineita saada ihmisiä samalle aaltopituudelle ja ymmärtämään sanomani. Jos en siinä onnistu, epäonnistun työssäni. Lisäksi monissa niistä asioista, jotka kohtaan työssäni, on yksi ja ainut totuus, joka on formaalisti todettavissa.
Ei se minusta noin mustavalkoista ole. Kaikki nuo käsitteet on lähtökohtaisesti perusteltavissa ja niitä voi myös perustellusti ja rakentavasti käyttää.
Ongelman ne muodostavat silloin, kun niitä käytetään tehokkaan vaientamisen aseina, irti alkuperäisestä merkityksestään, tai suhteessa siihen varsin vapaasti soveltaen. Sellaisessa käytössä minua ahdistavat mm. nuo ja monet muutkin käsitteet. Oikeastaan mitkä tahansa käsitteet.
Mutta silloinkaan eivät pohjimmaltaan käsitteet ahdista vaan se tunne, ettei tule kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään ja esim. nuo sanat voivat muodostua symboleiksi sellaisille tilanteille ja niiden aiheuttamille tunteille.
Tuohon minäkin viittasin sanomalla, että kuulostelen noiden sanojen kohdalla, onko niiden takana taas tuo alistaminen, syyllistäminen, oman porukan puhtaana pitäminen, ns. jumalanvaltakunnan rajojen kirkastaminen, tuomitseminen.
Kaikkein selvimmin se tulee esille, kun noiden sanojen käytöllä pannaan ihminen seinää vasten ja vaaditaan kuuliaisuutta autuuden ehdolla. Uhkaus: tottele! tai...
Ilmeisesti Maria ei ole itse joutunut tuollaiseen tilanteeseen tai ei jaksa uskoa, että se on ollut totta jonkun kohdalla. Että noilla sanoilla on OIKEASTI LYÖTY!
Ei helvetintuomiolla ole mitään tekemistä inhimillisen kuulluksi tulemisen kanssa. Kyllä sellaiseen törmää useinkin, eikä se aiheuta mitään kummempia ongelmia. Se on ihmimillistä ja ymmärrettävää. Mutta hengellisellä vallankäytöllä on kamalat seuraukset. Vaikka se tulee vain tiettyjä sanoja käyttämällä.
Kai sitä ruoskaa pelkää, jos selkä on arvilla sen jäljiltä. Turha selittää, että se tänään on vain hupikäytössä! En halua tuota lelua nähdäkään!
Eihän me tässä ollenkaan eri mieltä olla!
Minulla on ihan riittävästi kokemusta asioista, joita voi kutsua epäterveiksi hengellisiksi ilmiöiksi tai hengelliseksi vallankäytöksi, miten vaan. Ei ihan omakohtaista juurikaan, mutta tarpeeksi läheltä nähtyä. Enkä ollenkaan sellaista puolustele.
Mutta silti on syytä varoa, etteivät puurot ja vellit mene sekaisin.
Tarkoitin sitä, että esim. sana "tuomio" on keskeinen kristinuskon käsite. Jos ylipäätään uskomme Raamatun sanomaan, uskomme viimeiseen tuomioonkin. Se ei sinänsä ole ristiriidassa uskomme kanssa.
Mutta ahdistus syntyy siitä, jos sanaa on käytetty väärin, hengellisen vallankäytön aseena. Eli on tullut jotenkin syvällä sisimmässään loukatuksi, jolloin tuo sana mieltyy eri tavalla negatiivisena ja liittyy eri asioihin, kuin mihin se alkupeäisessä merkityksessään on tarkoitettu. Sana tuo mieleen erityisen inhimillisen ymmärtämättömyyden ja kovuuden, ehkä alistamisen muiston ja siksi se ahdistaa.
Minullakin on tällaisia "sana-allergioita".
Luin kerran haastattelun, jossa natsien vainoista selvinnyt kertoi, ettei hänen kodissaan ole mitään sellaista, joka muistuttaisi Saksasta ja saksalaisista.
Nythän voisi olla, että joku nuorempi alkaisi ihmetellä tuollaista katkeraa asennetta eikä ymmärtäisi, että hänen pappansa tekemiset kaatuvat hänenkin niskaansa. Ei hän ole tuollainen, hänhän on lempeä!
Entä kun tämä juutalainen tapaa uusnatsin? Luuletko, että syntyy mukava rupattelutuokio?
Viimeisellä tuomiolla ei kysytä, seurasitko MEITÄ ja Herraa Jeesusta. Siellä ei kysytä sellaista kuuliaisuutta! Vaan kyse on elävän uskon tuomasta siunauksesta, jonka Isä on antanut ja uskon tuomista hedelmistä.
Eli miten olet kohdannut vähimmät veljesi. Nekin, joilla on ehkä sinun veljesi tekemiä arpia selässä.
Annoitko balsamia, vai mietitkö uhrin mahdollista osuutta saamiinsa iskuihin? Ja hänen katkeria muistojaan, jotka vievät sitten hänet viimeisellä tuomiolla vuohien puolelle?
Ei kai tässä nyt mistään viasta ole kysymys. Sinä et vain halunnut kertoa, mitä positiivista on anteeksipyytämisessä silloin kun ei ole tehnyt mitään väärin. Sen sijaan aloit pohtia anteeksipyytämisen käsitettä.
Ajat eivät ole hirveästi muuttuneet, vain vääryyksien painopiste, kuten nykyisistä keskusteluista hyvin ilmenee.
Ylemmässä haarassa on keskusteltu vanhoillislestadiolaisista sanoista, joita on käytetty kriittisten kysymysten vaientamiseen. Esimerkiksi "kuuliaisuus", "Saara-äidin neuvot", "epäilyksen synnit" jne.
Maria on sitä mieltä, että kaikillä näillä sanoilla on alunperin aivan oikea käyttötarkoitus ja että niitä vain joskus käytetään väärin hengellisen väkivallan välineinä. Hänen mukaansa tämäntyyppisten ilmaisujen perusmerkitys on rakentava.
Mikä on sellainen rakentava käyttötarkoitus, mihin tällaisia ilmaisuja käytetään? Mitä muita merkityksiä niillä on kuin ohjata ihmisiä ajattelemaan ja käyttäytymään kuten seurakunta opettaa ja rajoittaa ihmisten ajatuksen vapautta? Ohjaaminen tarkoittaa tässä käytännössä pakottamista, koska siinä käytetään hyväksi syyllisyyden tunteita ja helvetinpelkoa.
Lisään tuohon listaan vielä "anteeksipyytämisen". Sekin on vallankäytössä todella oiva väline ja sitä on käytetty juuri tuossa tarkoituksessa!
Minä tunnistan ja kieltäydyn, jos tuo sana on siinä merkityksessä.
Mutta normaalissa arjessa, perheessä, ystävien kanssa ja työelämässä "anteeksi!"-sana on "pakko" ottaa käyttöön. Ihan normaalin kanssakäymisen vuoksi, ajattelematta syyllisyyden syviä syövereitä. Eikä hän, jolle sen esitän käytä sitä minua vastaan! Se vain aukaisee tavallisia inhimillisiä väyliä ihmisten välille.
Olen itse kerran tehnyt niin, että en antanut anteeksi, pyydettäessä. Eräs vl sanoi minulle "jumalanterveen" ja pyysi anteeksi. Sanoin, etten anna anteeksi!
Ketä vastaan sanoja rikkoi eli miksi hän oli syyllinen? Minuako? Ei, koska hän tiesi tasan tarkkaan, etten loukkaannu siitä. Siis miksi?
Olen täsmälleen samaa mieltä sinun x-vl kanssa siitä, että anteeksi on pakko ottaa käyttöön ilman syyllisyyden (subjektiivisen) tuntoa. Se helpottaa äärettömästi arjen solmutilanteissa. Tarkoitan tilanteita, joita kuvasit.
Asiaa voi tarkastella myös viestiemme vaihdon (minä x-vl) osalta. Minä otin käyttöön sanat katkeruus ja kyynisyys kohdallasi. Sinä taas aika voimakkastikin ihmettelit sitä, että minä en uskaltaisi nousta seurakuntaa vastaan, josta minä kieltämättä hämmennyin. Kumpi meistä oli syyllinen eli kumman pitäsi pyytää anteeksi? Mielestäni molemmat. On luonnollisesti kovin arkista todeta anteeksipyynnön tapahtuessa, että mitäs tuosta, minähän se suurempi syyllinen olen.
Samoin parisuhteen solmut usein ainakin meillä aukeavat siten, että toinen (herkempi) pyytää anteeksi, vaikka syyllinen olisikin toinen. Ehkä se on anteeksipyynnön väärinkäyttöä, mutta ainakin meillä helpottaa kummasti.
Mitä tulee pyynnön takaisinottamiseen, niin näinhän minullekin on opetettu. Jos sanot vahingossa väärähenkiselle Jumalan terve, niin se täytyy pyytää anteeksi. Samoin ei saa sanoa onnittelun yhteydessä Onnea ja Jumalan siunausta. Ne sanat on varattu vain oikeauskoisille. Kai se anteeksi pitää sanoa itselle, seurakunnalle,??? Tai kyseessä ei oikeastaan ole anteeksipyyntö vaan aivan jotain muuta. Mitä?
Tuossa viestisi lopussa oli asia, joka nostattaa minussa vihan ja katkeruuden pintaan. Sen tunnustan, mutta en kestä, että minua syytetään ja paheksutaan siitä tunteesta.
Juuri noin minullekin opetettiin ja tuolla tavalla minua on kohdeltu vl-eroni jälkeen. Tosin toiset eivät ilmaise sitä noin selkeästi. Lusmuilevat tai kiertäen väistelevät tilanteen.
Tuo ns. oikeiden uskovaisten tunnustaminen tervehtimistilanteessa ja onniteltaessa on jotain niin kammottavan pöyristyttävää, että en keksi sille sanokaan. Vaikka ulkonaisesti on kyse vain muutamista sanoista! Mutta se oppi ja henki, mikä siellä on taustalla!
Se, että kuuluu julkisesti vl-porukkaan tarkoittaa sitä, että on oikeauskoinen ja siten tuollaiseen tervehtimiseen kelpuutettu. Siis OIKEAUSKOINEN! Sanoitko niin?
Kun vl sanoo vakaumuksensa mukaisesti ja sen vaatimana toiselle jotain uskonnollisesti loukkaavaa, sitä ei saa anteeksi pyytää! Se on kuin kieltäisi uskonsa! Näin olen kokenut.
Opetetaanko tätä tervehtimisen perumista edelleen aktiivisesti? Itse olen sen nähnyt viimeksi erään pohjoissuomalaisen sanomalehden suviseura-artikkelissa joskus 90-luvun alussa. Haastateltava puhuja kertoi, että jos erehdyksessä tervehtii jumalanterveellä, tulee sanoa "peruutan". Räpyttelin tuolloin silmiäni vähäsen, se oli ensimmäinen ja edelleen ainoa kerta, kun olen tuon opetuksen kuullut. 70-luvun tervehtimisopetukset toki tiedän. Lähinnä huvituin silloin siitä artikkelista, olin kerrankin epähuomiossa tervehtinyt erästä epäuskoiseksi itseään nimittävää miestä seuroissa Jt:llä, eikä tullut mieleenikään ruveta ottamaan erikseen sanojani takaisin. Myöhemmin olen huomannut, että monet ovat tosiaan arkoja tässä asiassa.
Sitä, ettei voisi toivottaa siunausta onnitellessa en ole kuullut koskaan, onhan se sen verran paksua. :) Voin hyvin uskoa, että niinkin on jossakin neuvottu.
Sanoin sen, mitä minulle on opetettu (viimeistä kappalettasi myöten). Kun tällaiset asiat opetetaan aikuistuvalle nuorelle, niin voit uskoa, että ne uppoavat aika hyvin mustavalkoiseen maaperään. Niistä irtipääseminen on työn ja tuskan takana. Itse rimpulenkin niistä juuri irti. Kovin myöhään, voisi sanoa, mutta toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Keskustelin juuri näistä jutuista vaimoni kanssa ja hänellä on täysin samankaltainen muisto näistä asioista (huom! Freedrik). Huomionarvoista on, että emme eläneet nuoruuttamme samalla paikkakunnalla. Toisaalta, jos ei ole elänyt nuoruuttaan kultasella 70/80-luvulla, ei voi ymmärtää monia juttuja. Lisäksi monet niistä asioista ovat sellaisia, että ne vaikuttavat ihmisten käyttäytymismalleihin vielä tänäkin päivänä :((
Olen jotenkin lohdutettu, että kirjoitit noin. Ihan kuin ymmärtäisit, miten tuo vl-opetus ei palvele mitään hyvää ihmisten välisissä suhteissakaan. Ei se ole hyväksi itselle eikä lähimmäiselle. Ja Rakkaus on kuitenkin tärkeintä!
Olisi meillä outo Jumala, jos Hän tuollaisia rajaamisia ja törkeää suhtautumista haluaisi!
Kyllä meidän on luotettava siihen, että ihminen tunnistaa oikean, Jumalasta lähtöisin olevan Rakkauden ja ottaa sen vastaan, jos ihmiselle ylipäätään Jumala-suhde on elintärkeä.
Minä en usko sitä, jos minulle sanotaan: "Vaikka tämä ei tunnu rakkaudelta, niin sitä se kuitenkin on!"
Se on sitä 70-luvun valheoppia, jolla ihmisen mieli saatiin epävarmaksi ja häntä oli helppo ohjailla. Sanat selitettiin mukavasti nurinperin. ;(
Meidän Jumalamme on Rakas Taivaallinen Isämme, jota me saamme lähestyä turvallisemmin kuin kaikein lempeintä ja rakkainta maallista isää. Sinähän isänä tiedät, mitä on isänrakkaus. Minä tunnen taas äidinrakkauden.
Ja kuka haluaa lähteä seuraamaan sellaista "Hyvää" Paimenta, joka pakolla ruoskii tiettyyn karsinaan tai johonkin pimeään solaan, josta ei näe minnekään?
Olen samaa mieltä siinä, mitä sanot viestisi 3 ensimmäisessä kappaleessa. Tuon aivan viimeisen kappaleen ajatus jää minulle epäselväksi. Seuraavassa omia jatkoajatuksiani.
Normaaliin kanssakäymiseen kuuluvan anteeksipyytämisen lisäksi ovat erikseen ne tilanteet, joissa anteeksipyyntö on turhaa ja väärää. Väärää se on silloin, kun se lähtee marttyyriasenteesta ja anteeksi pyydellään pohjimmiltaan omaa olemassaoloa.
Toinen vääränlainen anteeksipyyntö on se, kun sillä ei tarkoiteta mitään vaan se kuvastaa vain halveksuntaa toista osapuolta kohtaan. Anteeksipyyntö heitetään toisen silmille, koska ei haluta ottaa vastaan tämän loukkaantuneisuutta ja halutaan vain päästä hankalasta tilanteesta eroon.
Ja anteeksiantaminen sitten. Vaikka Raamatussa sanottaisiin mitä, anteeksipyyntöön ei ole pakko vastata myöntävästi. Jos sellainen pakko olisi, anteeksipyytäminen olisi juuri sitä mainitsemaasi vallankäyttöä. Jos anteeksiantaminen ei ole oikeasti vapaaehtoista, se ei ole oikeaa anteeksi antamista.
Viestisi loppuosa selvisi minulle luettuani tarsigerin vastauksen.
Oletko saanut nuo opetukset Jumalan terveen ym. perumisesta kotoa, vai onko tällaisia ohjeita annettu esim. SRK:n lehdissä tai ry:iden tilaisuuksissa? Omalle kohdalleni ei nimittäin ole sattunut tällaisia opetuksia. Vastaavasti minun kasvatuksessani on ollut painotuksia, joita ei kaikilla vanhoillislestadiolaisilla ole.
Tosin, vaikka minua ei koskaan ole suoraan käsketty perumaan virheellistä jumalantervettä tai siunauksen toivotusta, olen kyllä tuntenut niistä syyllisyyttä. Oppi on siis kuitenkin tullut perille. Kun olen toivottanut Jumalan siunausta "vääräuskoiselle", olen tehnyt sen selkeällä kapina-asenteella (myönteisessä mielessä). Olen joutunut oikein sanomaan itselleni, että minä saan toivottaa Jumalan siunausta ihmiselle, jolle siunausta toivon, vaikka tämä ei olisikaan lestadiolainen.
PS. Huomaan, että tässä viestissäsi vastaat aiempiin kysymyksiini anteeksipyytämisestä.
Minäkään en usko, jos sanotaan: "Vaikka tämä ei tunnu rakkaudelta, niin sitä se kuitenkin on!"
Olen aivan samaa mieltä siinä, että ihmisellä on synnynnäinen kyky tunnistaa rakkaus. Joskus se kyky tosin turmellaan esimerkiksi vanhoillislestadiolaisella kasvatuksella. Silloinkin siinä käy pikemminkin niin päin, että ihminen uskoo rakkaudeksi sellaistaKIN, mikä ei todellisuudessa ole sitä. E i k ä niin, että sellainen, mikä on oikeasti rakkautta, alkaa tuntua vastenmieliseltä!
mistä olen ne oppinut. En mielestäni kuitenkaan kotoa. Kotoani en ole oppinut tiukkoja ja joskus naurettaviakin käyttäytymismalleja. Koska vaimollani oli samanlaiset muistot asiasta, niin luulisin, että ne tulisivat ry:iden tilaisuuksista. Hoitokokoukset ja niihin liittyvät srk-päivät, opistojemme talvi/loppiaspäivät ja niiden keskusteluillat (joskus aika ahdistavia esim 70-luvulla), ...
Miksi sitten vastasin tässä sinua aiempiin kysymyksiin? Jotenkin oletin, että ajatustemme vaihto jo tyrehtyi. Kuitenkin itse asia jäi myllertämään mieltäni ja kun x-vl viittasi anteeksipyytämisen, niin ne ajatukset tuli kirjattua tänne.
Hyvä juttu. Emme ole varmaan kovin kaukana toisistamme tuossa asiassa.
Näin ajattelen. Mihin me ihmisraukat joutuisimme, jos tuntemuksemme ja tunteemmekin olisivat toisten määrämiä ja muuteltavissa?
Se johtaa automaattisesti vallankäyttöön tai oikeasti on jo sitä, sekä tietysti manipulointiin ja aivopesuun pahimmillaan.
Omassa mielessäni jäi myllertämään mainintasi siitä, miten parisuhteen solmut aukeavat, kun jompikumpi pyytää anteeksi riippumatta siitä, onko syyllinen vai ei. Yhdistin tähän asiaan pohdintasi anteeksipyytämisen käsitteestä, jonka minä aiemmin sivuutin.
Aloin pohtia asiaa, jonka tiesin kyllä jo entuudestaan, mutta jonka sinä nyt toit hyvin esille. Tarkoitan sitä, että anteeksipyytämisen käsite on vanhoillislestadiolaisuudessa laajennettu sellaisiinkin tarkoituksiin, jotka eivät oikeastaan ole anteeksipyytämistä.
Vanhoillislestadiolaiset käyttävät anteeksipyytämistä sovinnon tekemiseen hyvin laajassa mielessä. Pyytämällä anteeksi osoitetaan toiselle, että halutaan omalta puolelta saada ristiriitatilanne pois päiväjärjestyksestä ja ihmissuhde kuntoon. Kuten olet sanonut, siinä ei välttämättä ole kysymys syyllisyydestä.
Tämän ilmiön vaikutukset omassa elämässäni ovat selityksenä sille, että olen näissä keskusteluissa tarttunut tähän anteeksipyytämisasiaan aggressiivisella tavalla. Olen kärsinyt siitä, että lapsuuskodissani anteeksipyytäminen oli ainoa tapa hoitaa ihmissuhdeongelmia. Anteeksipyytäminen oli luuta, jolla ongelmat lakaistiin maton alle. Kun riideltiin ja kaikilla oli paha olla, paha olo hoidettiin pyytämällä anteeksi. Siitä, kuka oli tehnyt väärin ja mitä se vääryys oli, ei koskaan keskusteltu. Varsinainen asia jätettiin siis sikseen.
Parisuhteessa syyllisyyskysymysten ratkominen ei ehkä ole niin olennaista kuin mitä se lapsella olisi ollut. Minä olin heikko ja vanhempi eli aikuinen oli se, jolla oli enemmän valtaa. Minä olisin tarvinnut sitä, että vanhemmat olisivat ottaneet vastuun epäoikeudenmukaisuudestaan ja loukkaavasta kohtelustaan. Pelkkä anteeksipyytäminen ei ollut vastuun ottamista, koska se oli lähinnä vain sanaton sopimus, että ikäviä asioita ei enää ajatella. Vastuun ottamista olisi ollut, että olisi keskusteltu selväksi, mitä oli tapahtunut ja mitä kukin oli tehnyt väärin. Nyt vanhempani pääsivät kuin koira veräjästä ja toistivat tietysti samoja syntejä myöhemminkin.
Oikeudenmukainen kohtelu on minusta yksi ihmisen perustarpeita. Vanhoillislestadiolaisuuden sairaisiin piirteisiin kuuluu, että ihmisiä opetetaan alistumaan vääryyksiin. Mitä sillä saadaan aikaan muuta kuin sairaita ihmisiä? Tähän alistumiskoulutukseen kuuluu kyllä muitakin asioita kuin anteeksipyytäminen minun lapsuuskotini tyyliin.
Tuli pieni esimerkki sanojen merkityksestä mieleeni vl-ajoilta. Minähän olin "ulkoatullut", niin vl-sanat olivat täysin vieraita.
Olin ollut jo vuoden ns. uskomassa, kun suviseuroissa eräs tuttava lähtiessä sanoi: Siunatkaa minua! Hänelle tietysti saarnattiin synnit anteeksi. Minulla jäi jotenkin soimaan sana "siunaus". Mielessäni oli kai joku muu merkitys tuolle sanalle, eikä se sopinut tuohon tilanteeseen? Toki opin itsekin sisäistämään nuo sanat ja tiesin niiden käyttötavan. Käytin itsekin.
Nuo parisuhteen ongelmat, jotka vaatisivat kunnon selvitystä, eivät poistu vl-evankeliumilla. Minusta tuntuu aivan tekopyhältä lukea PM:stä, että evankeliumi hoitaa suhteet kuntoon. Nykyisin kyllä on jo viitattu muuhunkin apuun, muttei kovin kauan.
Yleensä se hoitaa valtaapitävän asiaa ja toinen jää haavoineen yksin ja sairaaksi, monesti tietämättään. Voihan tietysti uskotella, että kaikki on kunnossa ja lakaista maton alle, kuten kerroit. Sielläpä sitten haisevat tai ainakin piilovaikuttavat!
Tämä oli aiemmin vielä kornimpaa. Jopa PM yritti selittää, kuinka esim. murrosiänkin ongelmat hoituvat evankeliumilla, tuskin sellaista edes uskovaisilla onkaan!
Käytännössä tuo vie siihen, että esim. väkivaltainen puoliso voi sen turvin jatkaa elämäänsä, eikä koskaan joudu "seinää vasten". Muutos olisi välttämätön, muttei sitä tuolla tyylillä edes edellytetä.
Minulla on kielen päällä ollut pitkään avaus, jossa keskusteltaisiin anteeksipyytämisestä ja -antamisesta. Tarkoitan mitkä anteeksipyynnöt ovat tarpeen ja mitkä ovat ikäänkuin vallankäytön apuväline. Asia on akuutti jo senkin takia, että se tuottaa joskus harmaita hiuksia arkielämässä. Nyt en palstan tilanteen vuoksi viitsi sitä tehdä. Katselen ensin, mihin suuntaan palsta kääntyy.
Kuinka monella meistä vl:istä on esim perhe-elämästä varsin naivi kuva. Mistä se kuva on tullut? Joulusta jouluun kirjasta? Kun itse ei pysty siihen, niin kokee huonoa omaatuntoa. Muistelen itse lapsuudestani sitä, miten meillä ei kotona ollut sellaista, millaista olisi pitänyt olla. Että me iltaisin kävisimme pyytämässä isältä ja äidiltä anteksi. Ja että vanhempamme siunaisivat meitä. Ja pyytäisivät anteeksi omia virheitään (Huom! en ole yhtään katkera lapsuudestani, pelkästään kiitollinen). Toisaalta muistan, että vanhempani odottivat, että me nöyränä pyytelisimme heiltä anteeksi. Miten paljon kyse oli vallan käytöstä ja miten vl-tavat sotkeutuivat siihen. Siinäpä vasta kysymys.
Kun mietin kommenttiasi vale-vl tuli mieleeni kysymys sinun perhetilanteesta. Ei tarvitse vastata kysymykseen, mutta itselläni on sama tilanne kuin vanhemmillani oli 30 v sitten. Arjen rutiineissa ei millään jaksa etsiä syyllistä vaan ajattelee, että me kaikki olemme viallisia, joten heikoin (arin, herkin) aloittaa anteeksipyynnön ja muut seuraavat perässä. Samoin parisuhteessa. Jos käyttää Tuntemattoman sotilaan Koskelan kommenttia, niin kyseessä on pienimmän riesan tie. Älkää ymmärtäkö, että tarkoitan anteeksiannon ratkaisevan kaikkia perhe- yms ongelmia. Se on vain arjen apuväline meidän perheessämme. Miten paljon sotkemme vl-uskoa asiaan, sitä en tiedä. Itselläni on ne vl-lasit niin pahasti nenällä.
Mielestäni omat lapsemme ovat paljon itsenäisempiä ja itsevarmempia kuin me aikoinaan. Mistä se johtuu? Joka tapauksessa emme odota ja velvoita lapsiamme anteeksipyyntöön. Tilanne johtaa helposti siihen, että mitään ei pyydetä anteeksi. En tiedä, mutta arvioisin, että anteeksipyynnön merkitys vl-liikkeessä vähenee. Samalla vljäsenistä tulee itsevarmempia ja ei niin alistettuja?
Eli noiden hajanaisten kommenttien perusteella arvioisin, että jatkuva syyllisyyden tunto ja velvollisuus pyytää anteeksi kaikilta mahdollisilta tahoilta voi johtaa huonoon itsetuntoon ja mahdollisuuteen käyttää anteeksipyyntöä ja -antamista vallankäytön apuvälineenä.
Perustelin sen jo tuolla jossain ylempänä, mitä tarkoitin. Minusta se on hyvin yksinkertaista. Nämä käsitteet, kuten "helvetti", "tuomio" jne. ovat keskeisiä käsitteitä suoraan Raamatusta. Jos uskoo Raamattuun, ja sellaisiin uskontoihin, jotka perustuvat Raamattuun, ei voi niiltä välttyä.
Ne ovat siis keskeisiä kristinuskon peruskäsitteitä.
Niillä ja niiden ohessa Raamatun muillakin opetuksilla on minusta muitakin käyttötarkoituksia kuin "ohjata ihmisiä ajattelemaan ja käyttäytymään kuten seurakunta opettaa ja rajoittaa ihmisten ajatuksen vapautta."
Jos olet ateisti, ymmärrän näkemyksesi. Silloin asia voikin olla Sinulle perustellusti juuri noin. Mutta jos olet kristitty, niin ajatuksesi ei vaikuta oikein loppuun asti ajatellulta.
Sitten on käsitteitä, jotka ovat enemmän vl-liikkeen itse muovaamia, tosin Raamatun pohjalta silloinkin ja jossain tietyssä merkityksessä. "Saara-äidin neuvot" on kaanankielinen vertaus, liittyy seurakuntakäsitykseen, kuten myöskin "kuuliaisuus seurakunnalle", "omalakisuus" jne. Pidän mahdottomana myöskin sitä, että ne tai edes jokin niistä olisi alunperin laadittu yksinomaan siinä tarkoituksessa, mihin ylempänä viittasin, eli "ihmisten ajattelun vapauden rajoittamiseksi".
Tietysti mitä tahansa ideologiaa tai uskontoa voi syyttää ihmisten ajattelun rajoittamisesta, tai sen ohjailusta "villiltä ja vapaalta" raiteelta jollekin suuremmalle, yhteiselle uralle. Mutta varmaan itsekin huomaat, että näin päädytään aika naiveihin pelkistyksiin, jotka eivät johda oikeastaan mihinkään.
Tämä ei mitenkään sulje pois sitä, että vl-liikkeessä, kuten ihmisten toiminnassa laajemminkin, kauniitakin ideologisia ajatuksia on valjastettu tarkoitukseen, jossa ne kyllä häthätää ainakin näennäisesti toimivat, mutta joka ei lainkaan vastaa alkuperäistä tarkoitusta. (Vrt. vaikkapa Marxin kirjoituksia kommunismin käytännön toteutuksiin.)
Kirjoitat paljon, mutta et siitä mistä kysyin.
Kirjoituksesi on upea. Vastaan myöhemmin, paremmalla ajalla.
Mielestäni sekä kysymyksesi että vastaukseni siihen ovat suhteellisen yksinkertaisia. En tajua, miksi et ymmärrä. Mutta annetaan olla, ei varmaan mitään syytä jatkaa tästä aiheesta.
Oletko muuten varma, että ymmärrät oman kysymyksesi... :)
Minusta kysymys on mielenkiintoinen.
Ensiksi tekee mieli kommentoida tuota, että monilla vl:illä olisi perhe-elämästä naiivi kuva. Onko sellaisia vl:iä oikeasti, joilla on ruusuinen kuva perhe-elämästä, vai elääkö tuo kuva vain siellä Joulusta jouluun -kirjassa? Minun lapsuusperheessäni todellisuus oli niin kaukana noista ihanteista, ettei siitä varmaan edes tunnettu huonoa omaatuntoa. Ihanteiden epärealistisuus oli ehkä niin ilmiselvää. Ainakaan meihin lapsiin ei kohdistunut tällaisia vl-ihanneperhevaatimuksia. (Muunlaisia vaatimuksia kyllä.) Vanhemmilla oli varmaan itsellä niin kovat paineet siitä, että heidän avioliittonsa ei vastannut ihanteita. Ei voinut lapsilta vaatia oikeanlaista elämää, kun sitä ei ollut itselläkään.
Ajatteletko oikeasti niin, että tuollainen jokailtainen anteeksipyyntörituaali olisi hyvä asia? Vai puhutko tästä vain siksi, että tämä kuuluu siihen ihannekuvaan? Jos oikein tulkitsen viestisi, ihannekuva oli tältä osin vanhempiesi välittämä. He olisivat pitäneet tärkeänä tuollaista rituaalia. Omassa lapsuusperheessäni tuollaista ei edes ajateltu.
Kyllä minusta nimenomaan on vallankäyttöä se, että vanhemmat odottavat lapsien olevan aina valmiita pyytämään heiltä nöyrästi anteeksi. Sitä en osaa sanoa, miten paljon tämä liittyy vanhoillislestadiolaisuuteen. Minulla on sellainen käsitys, että osa suomalaista on saanut tällaisen nöyryyskasvatuksen riippumatta uskonnollisesta taustasta. Itselläni ei ollut juuri tällaista, mutta kyllähän minunkin vanhemmillani oli se ajatus, että lapsista pitää saada tehtyä nöyriä. Se on kai kuulunut aikaisempaan kasvatusideologiaan. Lapsen itsetunnon tukemisesta ei kai ole kovin kauaa puhuttu. 90-luvulta astiko?
Minulla ei ole lapsia, mutta tajuan kyllä tuon mitä sanot pienimmän riesan tiestä. Mielessäni pyörii vanha totuus siitä, että kaikki vanhemmat ovat epätäydellisiä. Sellaista vanhempaa ei olekaan, joka ei koskaan millään tavalla haavoittaisi lapsiaan. Aikuisen lapsen tehtävänä on sitten oppia elämään niiden haavojen kanssa.
En pysty ottamaan kantaa siihen, missä määrin perhe-elämässä pitäisi etsiä syyllisiä. Siitä huolimatta pidän periaatteellisella tasolla kiinni siitä, että syyllisyyskysymys on tärkeä. Varsinkin silloin, kun tilanteeseen liittyy heikompia ja vahvempia, kuten lapsi ja vanhempi. Edellisestä viestistäni minulta jäi pois tämä mainitsemasi "kaikki me olemme viallisia" -ajattelu. Sinä nyt sitten kuvasit sen osuvasti.
Kyllä minua on vahingoittanut se, että perheensisäiset ongelmat on hoidettu niin, että kaikki pyytävät kaikilta anteeksi, riippumatta siitä kuka on tehnyt väärin. Minä en kotoani saanut minkäänlaista tietoa siitä, että syyllisyyden tunne ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi tehnyt jotakin väärin. Vasta aikuisena luin kirjoista, että on olemassa oikeaa ja väärää syyllisyyttä. Kun kaikki pyysivät kaikilta anteeksi, minulle jäi siitä se käsitys, että vikaa oli minussakin, vaikka minä olisin ollut pelkkä uhri.
Tällä on ollut minulle se seuraus, että en aikuisena ole pystynyt pitämään itsestäni kunnolla huolta. Aikaisemmin kerroin, että olen tehnyt häpeän sanelemia ratkaisuja. Nyt voin lisätä, että olen tehnyt myös syyllisyyden sanelemia ratkaisuja, ja nimenomaan vääriä ratkaisuja. On pitänyt vaivalla opetella erottamaan se, mitä minun oikeasti pitää tehdä siitä, mitä muut odottavat minun tekevän. On vaikea tehdä toisin kuin muut odottavat, ja kuitenkin usein juuri niin pitää tehdä.
Lapsuuskokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että minun on pitänyt liikaa miellyttää muita. Kun aikoinaan tottui siihen, että joutui pyytämään anteeksi vain siksi, että ei miellyttänyt vanhempia!
Viestissäsi oli juttuja, joista olen samaa mieltä. Osasta en. Kuitenkin viestisi analysointi ja kommentointi vie niin paljon aikaa, että en ennätä nyt sitä tehdä. Kun palaan sorvin ääreen, niin katsotan sitten.
Tunnen kaverin, joka hokee *Jumalan tervettä* vain ateisteille.
"- Jumalan terveellä tervehtiminen arkielämässä"
Harmittaa joskus, kun paikalla on sekä vl:iä että ei-vl:iä. Syy on siinä, etten haluaisi esim. jaotella vieraita ja tervehtiä toisia sydämellisemmin kuin toisia, koska ihmiset eivät ole minulle tärkeysjärjestyksessä sen mukaan, miten uskovat tai uskovatko ollenkaan.
"- Onnittelumaljan nostamattomuus. Sivusin asiaa jo yhdessä aiemmassa keskustelussa. Toisaalta omakohtainen alkoholittomuus ei ole missään tilanteessa hävettänyt."
Itse olen ratkaissut tämän ilmoittamalla kutsujilleni ystävällisesti, etten käytä alkoholia. Alkoholittoman maljan olen sitten nostanut ihan normaalisti, en näe siinä mitään ihmeellistä. Sellainen kunnioittava elehän ja tervehdyshän se vain on. Ystäväni kunnioittavat alkoholittomuutani, minä kunnioitan heitä. Toimii molempiin suuntiin.
"- Täydellinen tietämättömyys television ohjelmatarjonnasta ja siihen liittyvistä keskusteluista. Itse televisiottomuus ei ole ollut niin suuri juttu. Lähinnä sen mukana tuleva tietämättömyys ajankohtaisista asioista."
Nettiaikana ei niin iso juttu. Monella muullakaan ei ole TV:tä ja joku Salkkarit- tms. tyyppinen soopa (sori fanit) ei kiinnosta muutenkaan yhtään (ehkä jonkun kerran 5-10 min vahingossa nähnyt jossakin. Netistä voi myös seurata kaiken maailman uutiset ja pysyä ajan hermolla. Viihteelle ei ole edes niin hirveästi aikaa.
Lisätään vielä, että käytän nimimerkkiä Laita Milla viittaamaan siihen, että olen vl-uskon suhteen laitamilla...en osaa ajatella vl:ien olevan ainoita taivaaseen matkalla olevia jne.
Tuota maljajuttuakaan en ole ymmärtänyt. Alkoholittomuus sen sijaan on ihan hyvä idea, mutta Raamattukaan ei tietääkseni missään vaadi absolutismia. Nämä tosin ovat minusta sivujuttuja verrattuna isoihin kysymyksiin.
Mikä Raamatun kohta on sen perusteena, että onnittleumaljan nostaminen on syntiä?
Ihmiskunnia