Mulle on aina sanottu että se on itestä kii, onko kavereita vai ei. Eli että se ois niinku oma vika, jos jää yksin. Ehkä se on totta, mutta isompi ongelma on se, ettei tiedä, mitä pitäs tehdä ja pelkää kuollakseen tekevänsä jotain väärin. Ja sitte ei koskaan tee yhtään mitään... Kai mä luulen, että se on ainoo keino olla mokaamatta, vaikka se on varmasti se kaikista suurin moka. Siis se, ettei tee mitään.
Mä oon aina aatellu, että mä oon yksin sen takia, että mä oon ruma. Kuitenki mä koin viimekesänä sen verran suuren yllätyksen, että se on pistäny miettimään senki asian ihan uusiksi. Mulla on muutama kaveri ja yks niistä sai kiskottua mut baariin. Itseasiassa useammin ku kerran... Järkytyksekseni mä sain huomata että ihan hyvän näköset ja varteen otettavat tapaukset yritti iskee mua. (Mä oon muuten 19 vuotias tyttö)
No... Se loppu siihen suhde tähän kaveriin meni poikki.
Pointtina mulla oli nyt se, että mä oikeesti oon aina ollu ruma. Siis ainaki omasta mielestäni... Kuitenki tässä murrosiän jälkeen mä oon alkanu saada ihan positiivisia kommentteja omasta ulkonäöstä. Ite mä sanosin, että mä oon ehkä lähinnä alkanu muistuttaa normaalia ihmistä.
Yleensä ku tulee juteltua uusien ihmisten kans (siis ei se mitenkään yleistä oo) niin aluksi ne on mulle hirveen mukavia ja ystävällisiä ja kai mäkin yritän omalla laillani olla niille, mutta jossain vaiheessa se menee aina siihen, että ne uudet huterat ihmissuhteet vaan kaatuu. Mä en vaan millään osaa pitää niitä yllä ja olla vastavuorosesti mukava niitä kohtaan, jotka on mukavia mulle. Tää ongelma on ollu mulla jo kauan. Kerran lukion alkuaikoina yks tyttö lähetti mulle tekstiviestin, ja kysy että miksen mä oo mukava niille, jotka haluaa olla sitä mulle.
Mä oikeesti loukkaannuin siitä viestistä. Myöhemmin vasta tajusin, että tottahan se on...
Mä oon suurimman osan elämästäni ollu ruma ja hyljeksitty. Ei multa voi paljoo oottaa.. Se ois jo paljo jos mä tietäsin, miten ihmisille ollaan ystävällisiä. Mä en ihan tosi tiedä.. Mä meen ihan lukkoon jos mulle ollaan ystävällisiä.
Onko kellään mielipidettä?
Mä oon aina aatellu, että mä oon yksin sen takia, että mä oon ruma. Kuitenki mä koin viimekesänä sen verran suuren yllätyksen, että se on pistäny miettimään senki asian ihan uusiksi. Mulla on muutama kaveri ja yks niistä sai kiskottua mut baariin. Itseasiassa useammin ku kerran... Järkytyksekseni mä sain huomata että ihan hyvän näköset ja varteen otettavat tapaukset yritti iskee mua. (Mä oon muuten 19 vuotias tyttö)
No... Se loppu siihen suhde tähän kaveriin meni poikki.
Pointtina mulla oli nyt se, että mä oikeesti oon aina ollu ruma. Siis ainaki omasta mielestäni... Kuitenki tässä murrosiän jälkeen mä oon alkanu saada ihan positiivisia kommentteja omasta ulkonäöstä. Ite mä sanosin, että mä oon ehkä lähinnä alkanu muistuttaa normaalia ihmistä.
Yleensä ku tulee juteltua uusien ihmisten kans (siis ei se mitenkään yleistä oo) niin aluksi ne on mulle hirveen mukavia ja ystävällisiä ja kai mäkin yritän omalla laillani olla niille, mutta jossain vaiheessa se menee aina siihen, että ne uudet huterat ihmissuhteet vaan kaatuu. Mä en vaan millään osaa pitää niitä yllä ja olla vastavuorosesti mukava niitä kohtaan, jotka on mukavia mulle. Tää ongelma on ollu mulla jo kauan. Kerran lukion alkuaikoina yks tyttö lähetti mulle tekstiviestin, ja kysy että miksen mä oo mukava niille, jotka haluaa olla sitä mulle.
Mä oikeesti loukkaannuin siitä viestistä. Myöhemmin vasta tajusin, että tottahan se on...
Mä oon suurimman osan elämästäni ollu ruma ja hyljeksitty. Ei multa voi paljoo oottaa.. Se ois jo paljo jos mä tietäsin, miten ihmisille ollaan ystävällisiä. Mä en ihan tosi tiedä.. Mä meen ihan lukkoon jos mulle ollaan ystävällisiä.
Onko kellään mielipidettä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
kuullosti niin tutulta!olin itse aika ujo ennen.kun olin muiden kanssa tekemisissä olin hirveän epävarma itsestäni.pidin myös itseäni rumana,ja jotenkin erillaisempana ku muut.mitä enemmän sitä ajattelin muiden seurassa,sitä hullummin aina käyttäydyin.olin aivan kuin pöpi!ehkä se on sitä että on itsetunto jotenki alhaalla ja pitää itseään huonompana ja siitä ajatustavasta pitää päästä eroon.minulla se onneksi meni ohi iän myötä.
saako kysyä kuin vanha oot nyt ja millon huomasit ton vaiheen menneen ohi?
jos multa kysyit,niin olen jo tooosi pitkästi yli kolmenkymmenen.kyllä se olotila alkoi muuttumaan ku pääsi yli tuosta 25v.iästä.paljon vaikutti kun sain lapsen.ehkä se äitiys jotenki sai luottamaan itseensä ku oli vastuussa pienestä elämästä.ja vaikutti siihen paljon oma ajattelutapa,kun oikein kunnolla miettii ja pohtii,miksi minä nyt olisin sen huonompi ihminen ku muutkaan?ja enhän ole sen rumempi ku esim.naapurin mimmi ja silläkin kuitenki pyörii porukkaa ympärillä...kun vain muistaa löytää itsestään niitä hyviä ominaisuuksia tarpeeksi usein niin kyllä se siitä luonnistuu.pitää muistaa että kaikki me ollaan erillaisia,yksittäisiä helmiä.se mikä puuttuu ulkonäöstä,se löytyy sisältä,ja se on paljon pysyvämpää ku ulkoinen kauneus...
Sanoit olleesi koko ikäsi hyljeksitty, ja tuollaiset kokemukset vaikuttaa itseluottamukseen. Aattelehan: kun kukaan meistä ei ole täydellinen ja kun kaikki mokaa joskus, niin eikö meidän tulis olla armollisia itsellemmekin? Jotkin asiat on sulle vaikeita, mutta sulla on varmasti myönteisiä ominaisuuksia. Kunpa joku vois auttaa sua näkemään ne!
Ulkonäöstä vielä, kauneus on katsojan silmässä.
Mistä tiedät, vaikka sua kehuneet ihmiset olis
tarkoittanut juuri sitä, mitä on sanonut? Epävarmana kun on vaikea pitää ulkonäöstään. Sitä paitsi kumpi onkaan tärkeämpää: sisäinen vai ulkoinen kauneus? Ulkonäkö on vain ulkokuorta mutta sisin sitä, millainen ihminen todella on. Kauniit luonteenpiirteet, joita meillä kaikilla on, on paljon arvokkaampia kuin ulkoiset piirteet.
Ei oo helppoo olla armollinen itelleen. Ihmiset, jotka tuntee mut hyvin, on monesti sanonu mulle että mä oon hirveen ankara itelleni. Ja tottahan se on... Mut mä en voi olla välittämättä muitten mielipiteistä. Aina sanotaan ettei sais välittää siitä, mitä muut ajattelee, mutta miten sen voi lopettaa?
Kyllä mä uskon, että mussa on hyviäkin puolia. Ne on vaan niin syvällä piilossa niitten huonojen alla, että musta tuntuu että jos mä ensin peitän ne huonot, niin vasta sitte mä voin olla hyvä ihminen ja muille hyödyksi. Se tarkottaa sitä, että mä en pistä päälleni ihan mitä tahansa ja muutenki oon kyllä sairaanloisen tarkka ulkonäöstäni. Oon kyllä saanu siitäki kuulla enemmän ku tarpeeksi... Mulle sanotaan monesti että "ei se oo niin tarkkaa." Ei vai?
Mutta muut ihmiset mä kyllä hyväksyn just semmosina, ku ne on. Mulle on aivan sama, miltä ne näyttää. Mutta itelleni mä en voi antaa anteeksi, jos käväsen kaupassa ja tukka on vähä likanen.
Tää on oikeesti aika rankkaa... =[ Ehkä se helpottaa ku tulee vanhemmaksi. Tai sitte ei... Näkeehän niitä nelikymppisiä naisia, jotka on aivan älyttömän tarkkoja ulkonäöstään. En tiiä... Ehkä musta tulee semmonen.. Apua...
unison,saanko kysyä,minkä ikäinen olet? oletko koskaan ajatellut,miksi olet niin tarkka siitä,miltä näytät?minulla oli aikoinaan niin tyhmä juttu ku aloin seurustelemaan.en kehdannut olla ikinä ilman meikkiä miesystävän nähden.ajattelin että se häipyy jos näkee minut ilman meikkiä.jopa saunassa olin niin etten pessyt meikkiä pois,pelkäsin että ne valuu siinä kuumuudessa :) jälkeen päin naurattaa tollaset jutut,silloin se kyllä oli raskasta ku piti olla jatkuvasti huolehtimassa että näyttää hyvältä.se ulkonäkö ei todellakaan ole tärkeintä,ajan myötä huomaat sen varmaan itsekkin.aikansa kutakin...
Mä oon 19 vuotias tyttö. Kyllä mä oon miettiny sitä paljoki, siis sitä että miks oon niin tarkka. Mä en tosiaankaan oo sitte mikään psykologi, mutta se saattaa johtua mun vanhempien erosta. Siitä nyt on jo melkeen 15 vuotta aikaa mutta se vaikuttaa mun elämään vieläki. Joskus musta tuntuu siltä että tällaset "isän tytöt" on kaikista parhaiten sinut ulkonäkönsä kans. Kyllä mä edelleen tapaan mun isää ehkä muutaman kerran vuodessa, mutta mun suhde omaan isään on ollu oikeesti ihan hirvee... Joskus nuorempana tuntu, että ois parempi jos en ees tietäs kuka mun isä on. Hirveetä se oli lähinnä siks, että mun vanhemmat riiteli mun kautta eikä äiti hirveesti antanu mun käydä isä luona kylässä. Ja ku siihen vielä lisätään inhottava äiti-puoli ja isän juopottelu niin asetelma on täydellinen huonolle itsetunnolle! Mä luulin joskus, että se sen juominen on mun vika. Tää äiti-puoli ei koskaan sanonu sitä mulle ihan suoraan, mutta se kyllä keksi keinot miten tehä mulle erittäin selväksi että se syyttää mun siitä, että mun isä juo.
Eikä tossa oo ku vasta pintasilaus. Mutta tiivistettynä... Mun elämä ei oo ollu helppo. Se on oikeesti ihme, että mulla mitään itsetuntoo onkaan. Mutta varmasti on ihmisiä, joilla on ollu paljo vaikeempaa.
Asiat vaan yksinkertasesti on helpompia, jos on vähä laittautunu ja esittää ilosta. Kukaan ei kysy tai ihmettele.
Tiedän, ettei epävarmana ole helppo olla armollinen itselleen. Surullista tässä on se, että niin kauan kuin vaadit itseltäsi hirveästi, et ole onnellinen.
Hienoa sentään, että uskot sulla olevan hyviä puolia! Entä jos tunnet sun huonojen puolien peittävän hyvät siitä syystä, että ajattelet niitä liikaa? Kaikki me tehdään virheitä, mutta virheistään voi ottaa opikseen. Ei sun tarvitse olla täydellinen ollaksesi muille hyödyksi. Liian "täydellistä" ihmistä voi jopa olla vaikea lähestyä, koska muut kokee itsensä sitä huonommiksi.
Tärkeintä on, että vilpittömästi haluat ja yrität kohdella muita niin kuin toivot sua kohdeltavan. Ehkä tunnet jotkut sanasi kömpelöiksi, mutta toista voi ilahduttaa jo osoittamalla kiinnostusta sitä kohtaan. Jokainen ei arvosta sun hyviä tekoja. Silti voit iloita siitä, että teet oikein.
Surullista kyllä kenestäkään ei tykätä aina ja kaikkialla. Kritiikiltä ei voi välttyä. Mikset toisaalta olis iloinen siitä, että jotkut pitää susta?
Juu, kyllä mä taidan ajatella liikaa omia huonoja puolia. Ja oon huomannu, että ihmisten on hirveen vaikee lähestyä mua, mutta sitte ku ne sen tekee, ne hämmästyy aina sitä, kuin "helppo" mä oikeesti oon. Täydellisyyden tavottelusta viis, mä oon hirveen lojaali ja epäitsekäs. Yleensä ottaen ihminen, jota on helppo käyttää hyväksi.
Kyllä mulla on muutama ystävä, mutta joskus tuntuu, että nekin pitää musta ihan vääristä syistä. Osalle niistä mä oon ollu kauan tosi hyvä ystävä ja ehkä ne kokee olevansa jonkinlaisessa kiitollisuuden velassa. Osa taas pitää yhteyttä lähinnä siks, ettei oo mitään erityistä syytä olla pitämättä. Siinä on paljo sitä kulissien pystyssä pitämistä... Mutta tietenki mä oon silti ilonen niistä ihmissuhteista, joita mulla vielä on!
Eli... Ku mä tutustun uusiin ihmisiin, niin aluksi kaikki menee hyvin, mutta jossain vaiheessa, ku sen kaverisuhteen pitäs edetä, se vaan jämähtää paikolleen, eikä enää etene. Ja se jää sille säästä puhumisen tasolle. Vaikka sillä ihmissuhteella ois kaikki edellytyksen muuttua ihan hyväksi ystävyydeksi niin ei. Se törmää aina seinään.
Ja sitte mä syytän itteeni ku en ketään muutakaan voi. Kai mulla on huono itsetunto... Tällanen elämä on oikeesti ihan uskomattoman raskasta ja vaikka mä kuinka haluaisin tehä asialle jotain niin se parempi elämä tuntuu vaan niin saavuttamattomalta. Mä kurotan tosissani sitä kohti, mutta aina jokin lannistaa mut enkä mä oikeen koskaan saa mitään kestävää aikaseksi. Totta puhuen mä en ees yritä.
Ehkä mun pitäs mennä psykologille. Ehkä se ois se ensimmäinen askel? En tiiä...
ehkä on parempi ettet yritä mitään,annat vaan kaiken mennä omalla painollaan.usein ku liikaa alkaa miettimää jotain juttua,sen sekavammaksi se menee.unohda kaikki muu ja ole vain oma itsesi eikä kukaan muu.tällä konstin pääset jo pitkälle.usko pois!
Oletko saanut perusteet uskoa vai luuletko vain, että sun ystävät on sun kanssa vääristä syistä? On eri asia tuntea kuin tietää jotain. Hienoa, että olet ollut joillekin tosi ystävä, mutta huolehdithan itsestäsikin! Miten hyvä onkaan saada apua, jos ongelmat haittaa jokapäiväistä elämää! Moni muukin on samankaltaisessa tilanteessa hakenut sitä.
Musta vaan tuntuu siltä, että mä olin ihan erilainen ihminen, sillon kun mä ystävystyin nykysten kavereitteni kans. Nykyään mä oon paljo masentuneempi eikä ne varmaan jaksais kattoo sitä ja kuunnella mun valitusta. Mulla ei oikeestaan koskaan on niille kerrottavana mitään hyviä uutisia. Ku en viittis vaan kokoajan valittaa niin sitte mulla ei oikeestaan oo mitään puhumista niitten kans tai puhutaan lähinnä niitten asioista. Ku ei paljoo enää puhuta niin välit vaan viilenee.
Eli ehkä ne pitää vielä joskus yhteyttä lähinnä siksi, että niillä on musta vääränlainen kuva. Tai sitte ne elättelee toivoo, että mä vielä piristyisin. Se on vaan niin vaikeeta... Ehkä mä oon ollu vähä liian kauan yksin kotona.
Eli tuntemuksista on kyse, ei tiedosta. =) Mutta kiitos oikeesti kaikista noista kommenteista ja tuesta. Alkaa ihan tuntua siltä niinku sillä ois pitkästä aikaa väliä, mitä mulle kuuluu. Harva välittää... Kiitos kaikille! =)
Tottakai sillä on merkitystä, miten sulla menee. Elämäsi on aivan yhtä tärkeä kuin muidenkin. Hyvää jatkoa! :)
Hei,
ongelmasi kuulostaa tuttuakin tutummalta. Olen itse yli kolmekymppinen tyty joka on kärsinyt 'samalla kaavalla' vuosikymmeniä. Kunnes en kestänyt enää ja hakeuduin terapeutille. Kuvittelin tulevani hulluksi. Se, mitä olin itse pitänyt outona, hävettävänä, tuskallisena ja elämääni rajoittavana vyyhtenä olikin jotain mitä kutsutaan LÄHEISRIIPPUVUUDEKSI. Jos et halua/voi mennä terapeutille suosittelen luettavaksesi Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa (helppolukuinen) ja/tai Melody Beattie: Irti läheisriippuvuudesta (loistava kirja). Itse olen saanut ko. kirjoista ison avun. Läheisriippuvuudesta irtipääsy on elämänikäinen prosessi- ajoittain jopa hyvinkin vaikea ja tuskallinen, mutta ehdottomasti kannattava. Kaikkea hyvää! Zahiera
Aattelin antaa sähköpostiosotteeni. Sinne voi kirjottaa jos haluaa jutella. =)
[email protected]