Raskausviikolla 37 ei sydänääniä enää kuulunut. Koko raskaus oli mennyt hienosti, väsynyt olin jatkuvasti, mutta pistin sen tytön kanssa touhuamisen ja myöhään valvomisen piikkiin. Enkä myöskään ajatellut että jokin voisi olla pielessä, vaikka useaan otteeseen mietin, voiko lapsi "kuristua" napanuoraan jo kohdussa.
Syy oli selvä; napanuora kaulan ja vartalon ympäri kiertynyt ja tiukassa solmussa.
Kaipa siis tiesin, en vain ymmärtänyt.
Välillä tuntuu että pitäsi olla surullisempi, hän oli sentään meidän poikamme, lähestulkoon valmis maan päälliseen elämään.
Ehkä en vielä edes käsitä koko asiaa, laskettuunaikaankin on vielä kaksi viikkoa.
Suru kulkee omalla painollaan, jokatapauksessa rakastan pientä enkeliäni.
Syy oli selvä; napanuora kaulan ja vartalon ympäri kiertynyt ja tiukassa solmussa.
Kaipa siis tiesin, en vain ymmärtänyt.
Välillä tuntuu että pitäsi olla surullisempi, hän oli sentään meidän poikamme, lähestulkoon valmis maan päälliseen elämään.
Ehkä en vielä edes käsitä koko asiaa, laskettuunaikaankin on vielä kaksi viikkoa.
Suru kulkee omalla painollaan, jokatapauksessa rakastan pientä enkeliäni.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ken tulkita vois
kaiken tarkoituksen.
Me jäämme vaiti
hiljaa nöyrtyen.
Otan isosti osaa suruusi....Sanat ovat turhia,tiedä- mutta olet pikkuenkelisi kanssa mielessäni.
Voimia elämääsi.
Surun kyyneltä sinulle vuodatan,ei sanani voi sinua auttaa laisinkaan. Mutta tiedä että me tääällä suremme menetystäsi, ja toivomme sinulle voimia ja jaksamisia..
En osaa kuvitella miltä se tuntuu,enkä halua.
Kun vieraan tuntemattoman menetys saa minut näinkin vetistymään,tiputtamaan kyyneleet maahan..
Otan osaa!!
kunpa voisin antaa rutistuksen ja sanoa että kaikki on pian hyvin!!
voimia!
Oma syntymätön lapseni kuoli raskauden puolivälissä; napanuora oli tiukasti kaulan ympärillä.
Se tuska, mikä Sinulla nyt on, ei kestä koko elämääsi, vaikka siltä nyt tuntuisikin. Musta tuska muuttuu pikku hiljaa hieman lempeämmäksi , ikäväksi ja kaipaukseksi. Mutta nyt on Sinulla itkun ja kysymysten aika...
Itseäni hieman lohdutti se, että en voinut tapahtuneesta ketään syyttää eli kyseessä ei ollut esim hoitovirhe tai synnytyksen yhteydessä tapahtunut virhearviointi; muutoin puhtaaseen suruun olisi liittynyt enemmän vihaa. Nyt olin vihainen vain Jumalalle, ja Hän sen kyllä kestää.
Lapseni olisi nyt jo 6 vuotias. Ajatuksissani hän tietenkin on, mutta ei enää joka hetki eikä edes joka päiväkään. Katkeruudelta ei välillä voi välttyä, eikä tietenkään itkulta. Nytkään en pysty kirjoittamaan tätä ilman kyyneleitä.
Uutta raskautta ei ole kuulunut, ja olen jo yli 40v, joten sitä ei todennäköisestä kuulukaan.
Ennen lapseni kuolemaa en ajatellut taivasta ollenkaan. Nyt en voi olla uskomatta, että vielä joskus lapseni tapaan taivaassa.Ilman sitä ajatusta en kestäisi.
Sinulle voimia!!! Ilon aikakin Sinulle vielä tulee, mutta nyt on surun aika.
Itketään yhdessä.
Minä menetin lapseni vähän varhaisemmilla viikoilla, samoin napanuoran vuoksi. Lapseni oli poika.
Jotenkin sitä vain on elänyt eteenpäin. Välillä haava lähes paranee, sitten se taas aukeaa. Vaikeita hetkiä oli silloin paljon. Kun joutui menemään lastentarvikeliikkeeseen ostamaan rintasuojuksia kun maidontuloa estävät tabletit loppuivat, siellä onnea hehkuttava äit osti juuri sinistä potkupukua. Kun joutui perumaan neuvola-ajan. Kun kukkakaupassa ostin sinistä pientä kimppua ensi kertaa haudalle vietäväksi, ja edellinen asiakas (mummo) osti sinistä kimppua uudelle lapsenlapselleen,pojalle.Kun näki lastenvaunuja, katkeruus oli kauhea.
Mutta jotenkin sitä vaan on menty jo useita vuosia eteenpäin, ja elämä on nyt ihan mukavaa, vaikka, silloin tuntui, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa. Ymmarsin, että sinulla jo on tyttö? Minulla oli jo yksi lapsi ennestään, joten sillon toipuminen ei ole niin lohdutonta. Vaikka aina sattuu, kun joku kysyy lapseltani, että onko hänellä sisaruksia. Tai utelee, että miksei meillä ole enempää lapsia. Tai että ei ole lapsella kivaa kun ei ole sisaruksia.
Muita sisaruksia lapseni ei sitten saanutkaan, kuin tuon pienen enkeliveljen.
Minua auttoi musiikin kuuntelu. Kuuntelin ja itkin.
Muistoksi lapsestani jäi yksi ultraäänikuva ja violetit vauvantossut, jotka olin ostanut vain häntä varten. Mutta sydämen muistoja on sitä enemmän.
Voimia, jaksamista, aurinkoa Sinulle! Ei kukaan osaa selittää, miksi näin kävi, mutta niin vain kävi ja asian kanssa vain pitää elää, kun ei muutakaan voi! Itke itku loppuun, elämänn on pakko jatkua. Ja sen itkun pituutta ei kukaan ulkopuolinen voi määrittää, itke niin pitkään kuin itkettää. Vuoden päästä elämä ei ole enää niin synkkää, vaikka et sitä nyt uskoisikaan!
Olen itse kokenut myös lapseni kuoleman kohtuun. En noin traagisesti kyllä, siinä mielessä, että lapsellani oli 13 trisomia ja ymmärsin myöhemmin jollainlailla sen ,että oli parempi luonnon huolehtia pienestä pojastamme.
Suru kulki itselläni aaltoina. Saatoin olla aivan tunnoton välillä ja yksi ystävistänikin sanoi, että hän surisi varmasti enemmän kuin minä. Välillä vain tuntui, etten jaksanut surra. Sitten välillä tuli suru ihan ihmeellisissä paikoissa ja ihmeellisiin aikoihin.
Kriisin käsittelin loppuun vasta n. vuosi lapsen kuoleman jälkeen.
Haleja ja voimia sinulle!
P.S. Anna itsellesi aikaa ja lupa surra tavallasi
omat murheet, tulee mieleen japanilainen tanka:
Kukaties elän
vielä niin kauan, että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa.
Naapurille kävi samoin, silloin hän oli löytänyt tuon runon. Itsellä takana on 2 ulkopuolista ja yksi 10 rv keskenmeno. Voimia sinulle, yritä jaksaa keskittyä välttämättömiin asioihin, niissä on tulevina viikoina riittävästi tekemistä.
Vastaavan vähän pienemmillä viikoilla kokeneena tiedän, ettei Sinua voi oikein mitenkään lohduttaa...
Yritä keskittyä nykyhetkeen ja elää tämä hetki kerrallaan, niin pääset päivän taas eteenpäin. Kysymyksille ja itkulle anna aikaa,sitten kun ne tulevat. Minä huusin ja itkin (yksin ollessani), ja välillä raivosin ja olin katkera ja kateellinen kaikille lastenvaunujen työntäjille. Mutta jotenkin aika on auttanut; enää en ole kamalan katkera... Surullinen kuitenkin edelleen nyt vuosienkin jälkeen siitä, etten saanut lapseeni tutustua paremmin. Mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että lapseni oli olemassa. Enkä voi lakata uskomasta sitä, että hänet joskus vielä taivaassa tapaan.
Sinua ajattelen, ja toivon Sinulle voimia tähän päivään!