Olisitko valmis kuolemaan

taas näitä uhkailijoita

Jaa-ah, jos tuntuisi sillä hetkellä sille että: eipä maailmalla ole enää mitään annettavaa minulle joten antaa mennä vain.

Eräs elokuva, aseista, missä oli hurjia jousia, ampuma-aseisiin verrattavia on tämä: Braven.
Erittäin ikäviä jos tulee nuolia tuollaisilta taljajousilta sitten..

Mutta oli ikävä aloitus noin ikäviä ajatella, totta on että tuollaisia joutuu kyllä miettimään elämän aikana.

Tottkai henkensä edestä taistelen kuolemaan saakka. Mistä moinen kysely kumpuaa?

Lähtökohtahan on se, että aina pitää tehdä kaikkensa tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin jokainen meistä varmasti reagoi eri tavoin erilaisissa tilanteissa, mutta itse reagoisin ja varmasti. Pitää puolustaa viimeiseen soturiin, tietysti. Tosin itse myös uskon, että jokainen lähtee täältä ajallaan, aseella tai ilman asetta. Totuus, jota on joskus vaikea sisäistää.

Siinähän osoittelee. Turpiin vedän sellaisia.

Joitain elokuvia, mitähän on listalla, tuollaisia mitä pitäisi vilkaista että minkälaisia, joitain uusia.

Tämä Braven on aivan hyvä elokuva kyllä, tämä näyttelijä Ochoa mikä tuossakin elokuvassa villisti hyppelehtii oli tässä avaruussarjassa Andromeda alkujaan.

Andromeda oli kyllä aivan hyvä avaruusjuttu.
Jos menee ajat tyttöjen kanssa höpöttelyyn niin ei ehdi edes katsoa kaikkia mitä pitäisi.

Hellraiserin joku uusi.. mitähän kaikkia pitäisi tirkistellä, mutta erittäin hauska elokuva on tuollainen The Student, jossa oppilas saa fiksaation kauniista opettajastaan ja alkaa vainoamaan tätä. Viimeisimmistä mitä jäi mieleen.

Hah, varmaan suuttuisin siitä ja uhmakkaana aukoisin päätäni ja uhittelisin että: ”ammu sitten. Ammu heti. Mitä odotat? Ammu jo! Etkö uskalla? Tiesinhän mä että oot pelkuri. Et uskalla ampua minua ja saada murhasyytteitä ja joutua vankilaan! ”


Oon vähän sellainen jäärä että otan sen niin loukkauksena että yllyttäisin vaan lisää.

Rukoilemaan armoa en varmasti alkaisi enkä tekisi mitään mitä se uhkaaja käskis

Masentavassa mielialassa ajattelisin, että ihanaa, kun nyt minulla syy kuolla ja iloisena taistelisin hengestäni.

Hyökkäisin, hyökkäisin halaamaan aseella osoittanutta hä? Tä? Ja nappaisin aina taskussani olevan veitseni hä? Tä? Ja viiltäisin itseltäni kurkun auki hä? Tä? Ettei hänen tarvitsisi kärsiä tuomiota hä? Tä?

Sotatilanteessa valitsisin kuoleman. Itsepuolustus on vaistonvaraista ja vaikea sanoa mitä tekisin hankala kuitenkin mitään tehdä jos toinen osoittelee metrien päästä.

Katsottu on aseen piippuun ja veistä pidetty kaulalla parikin kertaa. Kuoltukin on kerran, tosin ei väkivallan seurauksena. Ihan hirveesti ei jaksa enää herättää pelkoa tai selviytymisviettiä tuollaiset asiat. Ja sen kyllä huomaa nekin uhittelijat, ja yleensä peräytyvät, ne kun eivät saa minulta mitään. Eivät pelkoa, eivät kunnioitusta, eivät vietyä mitään ainutkertaista. Päinvastoin, minä veisin kuolemallani heiltä kaiken.

kunhan vaan utelin, että miten reagoisitte aseen piippuun vasten otsaanne. Ei ollut siis mikään uhkausviesti.

Ei miltään tuntuis. Onhan mua kytätty että syön lääkkeetkin suljetulla ja hyvin olen niellyt... Edessä kuitenkin hidas ja tuskallinen kuolema. Ihan toista kuin yksi pamaus ja kaikki ohi.
Nyt osaan esittää että syön lääkkeet, kun se avohoidossa vaaditaan. Piikille en lähde, vaikka sekin on koettu. Ihmistä voi nöyryyttää ihmeen pitkään hoidon nimissä. Vapaus tulee.... Ehkä ei koskaan.

Jos joku osoittais mua aseella, niin painaisin itse liipaisinta.