Masennus vai yleinen epäonnistuminen

Niin, tuota samaa olen miettinyt. Jotkut masentuvat ilman syytä vaikka heillä on kaikki (päällisin puolin) hyvin, minulla taas on monta syytä masentua, ja lääkkeet ja terapia eivät voi poistaa niitä syitä. Olen masentunut, koska asiani ovat huonosti ja en pysty parantamaan niitä, koska olen masentunut. Umpikuja. Mutta koska muuta hoitoa ei ole tarjolla kuin lääkkeet ja terapia, on kai ne parempi kuitenkin kuin ei mitään. Olen itse niistä hyötynyt, vaikka ne eivät minua parannakaan. Ehkä pysyn kuitenkin hengissä toistaiseksi.

Onpa ollut rankkaa ettei parisuhdetta oo tai yksinäinen, koet varmaan itteni syrjäytyneeksi, mut vasta painoksi ite 28v nainen, jouduin lähtee entisestä kämpäst torakoiden takia, joita tuli jostain, 3kk kaks kanin kuolemaa, ero syksyl exäst lopullisesti. Pari ammattitutkintoa on ja kaikkia mt ongelmia, et elämä ei ole ruusuilla tanssimista, toki henkistä ja fyysistä väkivaltaa perhees joskun ollut ja koulukiusaus jossain muodossa, kani ja kissanpentu pitää järjissä pieni positiivinen ajattelu, iloitsee asioista jotka ei oo kovin kummoisia.

Olen vahva persoona moni sanoo, terapiaa on ja lääkkeet, nyt suren kanin pois menoa 5 kpl, joskus oon pettynyt elämään ja kyllästynyt. Eti pienistä asioista iloa, tee jotain pakollisia juttuja mm joka päivä, ulkoile ja onko perhettä jolle purkautua? Oletko mies vai nainen? Mua auttaa musiikki, herkut, shoppailu, lemmikit ja ystävät, luonto, oon viillellyt, epävakaapersoonallisuus, masennus ADHD piirteet. Tiedän mitä on olla hukassa ja pohjalla.

On hyvä aloitus. Just naulan kantaan mietit, sitäpä minäkin usein fundeeraan. Sillai sanoisin kokemuksesta, että terapiat ja yleensäkin mahdollisuus saada puhella ääneen elämästään auttaa jotenkin, antaa jotakin toivoa kun saa jakaa asioitaan, vaikka eivät ne ratkaisuun tulisikaan.
Ratkaisupainotteinen työtapa joko itsekseen tai tuettuna toisen kanssa joskus tuo jotakin helpotusta lamaantuneeseen oloon. Voi tarkastella, olisiko jokin ikkuna jossakin raollaan, mistä saisi vähän valoa, vaihtelua, uusia kokemuksia mitkä taas voisi itseä vahvistaa.
Itse olen aina paljonkin saanut helpotusta vertaistuellisista jutteluista, onneksi on muutama sellainen tuttu, joilla samoja elämän käytäntöjen hankaluuksia.

Selvää minustakin on, ettei elämän suuriin puutteellisuuksiin varsinaisesti lääkitys ja kalliit terapiat voine auttaa. No joissakin kohdin voi oman itsen muuttamaan pyrkiminen auttaa, josko sitä kautta ratkaisua joihinkin juttuihin. Tarttis oppia kestämään ja sietämään tilanteita, jotka nyt tuuperruttavat, niin sillei ei tuntuisi kaiken lisäksi niin turvattomalta. Hmmm.

No vitsihän koko hommassa on, että masennus ei ole sairaus vaan reaktio elämään. Kun ihmisellä on paha olla, syyt löytyvät elämästä, eivät aivoista. Valtio on kusettanut ihmisiä ajattelemaan, että masentuneisuus on aivosairaus, minkä kansalaiset ovat omasta halustaan paeta todellisia syitä, jotka varsin hyvin tietävän, tai vain tyhmyyttään hyväksyneet selitykseksi. Eihän yksinäisyydestä johtuvia ongelmia huumeilla usein voikaan korjata, ainakaan yhtään pidemmän päälle, mutta niin vain moni yrittää. Tie onkin lähes poikkeuksetta alaspäin, mistä todistavat työkyvyttömyyseläkkeiden räjähdysmäinen kasvu kaikkialla missä psykiatrian suosimia huumeita on alettu laajasti suosittelemaan, tyrkyttämään ja käyttämään. Afrikassa yhteiskunnalla ei ole samalla tavalla varaa nappeihin, joten toipuvat elämän vastoinkäymisistä siksi selvästi länsimaita paremmin.

Heh, itse olen kerran yrittänyt syödä masennuslääkettä ja olo oli kuin piripäisellä hörhöllä. joka kokee suhteetonta hybristä kaiken kurjuuden keskellä. Ei kavereita eikä itsetuntoa, ei määränpäätä elämässä, vain huonoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Lääkäri tunkee napit kouraan ja sanoo, että kyllä näillä pärjää. Mitä hyötyä on ajautua maaniseen hybrikseen sellaisessa tilassa, jossa masentuneisuus ja alakulo on paljon mielekkäämpi tunnetila? Mitä vikaa on masentumisessa, en ymmärrä. Onko ihmisille jotenkin kamalan vaikeaa kohdata se, että elämä ei ole aina mieltäylentävää ja onnellista? Itse olen aina hyväksynyt masentuneisuuteni, mutta tuntuu, että psykaitriassa tätä tunnetta ei oikein osata kohdata. Se on jotain epämielyttävää ja epänormaalia, jota pitää lääkitä niinkuin se olisi jokin diabetes aivoissa, eikä ihan normaali inhimillinen kokemus. Minusta psykiatrialla on kummallinen suhde ihmisyyteen. Ala väittää hoitavansa mielenterveysongelmia, mutta itse opin hoitokokemuksen kautta, että psykiatriassa koulitaan ihmisiä välttelemään vaikeita tunteita erilaisten addiktioiden avulla. Yhtä hyvin voin marssia Alkoon tai jollekin ei-verorahoin koulutetulle huumediilerille, yhtä asiantuntevaa apua sieltä saa.