Olen 77 ja katkera hävitessäni elämäni taistelun

Muistan elävästi ne päivät eduskunnan, tuomioistuinten, varuskuntien ja lopulta sairaaloiden edessä. Huusimme ja mylväsimme, heilutimme julisteita, rääyimme. Meille oikeamielisyys oli asioista suurin, halusimme pelastaa yhteiskunnan.

Järkytyimme 70-luvulla, kun päätettiin dekriminalisoida syvästi arvojamme loukkaava asia. Huusimme ja mylväsimme, mutta emme kyenneet estämään tätä muutosta. Vieläkin sen muistelu saa minussa aikaan katkeruuden ja raivon sekaisia tunteita. Miten yhteiskunta saattoi tehdä meitä vastaan niin?

80-luvun alussa katkeruutemme lisääntyi entisestään. Vastustamamme asian saurausluokitus poistettiin. Huusimme ja mylväsimme, mutta taas jouduimme nielemään katkeruuden kalkkia. Mihin yhteiskunta oli menossa? Emme ymmärtäneet sitä moraaliuden rappiota, joka oli levinnyt mieliin.

1984 sitten tuli Suomeen AIDS ja ylivoimainen enemmistö sen saaneista oli, tiedätte kyllä. Pieni toivon kipinä heräsi mieliimme, ehkä yhteiskunta nyt herää ja tekee kurssimuutoksen. Kuitenkin AIDSista ei koskaan tullut länsimaissa panepidemiaa ja asia häipyi otsikoista. Olimme masentuneita.

90-luku oli yhtä alamäkeä ja 00-luvulla koin todellisen järkytyksen nähdessäni Big Brother -ohjelmassa Kakki-lempinimellä olleen julkuhomon. Lapsille suunnatussa ohjelmassa! Ei tulisi Venäjälle kyseeseen.

Nyt olen 77-vuotias ja näen, että koko taisteluni on ollut turhaa. Enää eivät voimani riitä rääkymiseen ja mylväämiseen. Koen samanlaista pettyneisyyttä kuin Miedon Juha kirjoitettuaan laulaja Jari Sillanpäälle kannustuskirjeen puolison jätettyä --- saadakseen sitten tietää, että tuo puoliso oli toinen mies. Mihin maailma menee? Onneksi en sitä kauaa todista. Katkeruus raastaa sieluani. Odotan enää taivaaseen pääsyä.

Mummo, 77