Spitaalinen

Heipo.

Jossain määrin samanlaisia kokemuksia joiden yhdeksi syyksi sanoisin katoavien ihmisten erilaiset elämäntilanteet sekä erilaiset kiinnostuksenkohteet.
Itsestäni löydän sellaisen vian että kun seurastani kerran lähdetään niin sen jälkeen olen todella huono pitämään yhteyttä koska ajattelen että parisuhteellisilla/perheellisillä on omat kuvionsa ja kiireensä. Sama koskee myös tuntemiani sinkkuja joiden kanssa on lähdetty eri teille. Toisin sanoen yhteydenpito noissa tapauksissa on ollut hyvin yksipuolista ja harvenemaan päin.

Työelämästä on täysin samat kokemukset. Olen pidetty työkaveri mutta työn ulkopuolella ei ole sosiaalista kanssakäymistä eikä kavereita.
Samaa mieltä olen somesta, virtuaalitykkäykset ei kiinnosta yhtään. Kaipaan fyysistä tykkäämistä :)

En pidä itseäni kuitenkaan spitaalisena enkä luotaantyöntävänä luonteen taikka ulkonäönkään puolesta. Olen helposti lähestyttävä, asiallinen ja ystävällinen kaikille. Heikkoutena voin sanoa sen että en ole lähestymisissä aina kovin aloitteellinen enkä hirmu sosiaalinen ole luonteeltani introverttinä.

Onko todella noin ettei uusia tapaamiasi ihmisiä kiinnosta tavata uudelleen?
Millaisia ihmisiä ne lienee jos muodostavat negatiivisen mielipiteen sinusta jo ensinäkemältä... :O

Juu, ei niitä kiinnosta. Minun tapauksessani nuo elämäntilannetekijät eivät ole se selittävä tekijä. Eivät myöskään kiinnostuksen kohteet tei se, että minä en pitäisi yhteyttä. Joten olen vetänyt sen johtopäätöksen, että minussa on jokin perustavanlaatuinen vika. En ole minkään näköinen, työskentelen alalla jota ei arvosteta, enkä omista paljon mitään materiaa. En myöskään ole sillä lailla näkyvästi lahjakas, että ihmiset haluaisivat gloriaa paistattelemalla lahjakkuuteni hohteessa. Toisin sanoen, ei ole mitenkään coolia olla kanssani. Ajattelin kyllä, että jo tässä iässä (40) ulkoisilla tekijöillä ei olisi ihmisille enää niin suurta merkitystä, mutta... tiedä häntä. Itsetunto on mennyt jo aikoja sitten enkä osaa löytää enää juurikaan mitään hyvää itsestäni.

Jooh, joku leima tuntuu olevan otsassa. Ehkä sen yksinäisyyden haistaa jo kilometrien päähän. Eihän kukaan halua yksinäisen luuserin seuraan. Olen alkanut pelätä ihmisiä. Ja sehän ei asiaa paranna! Huomaan hermostuvani joka kerta kun pitää mennä tapaamaan kollegoja/yhteistyökumppaneita. Vaikuttaa tietenkin käyttäytymiseen ja jälkeenpäin en välttämättä edes muista mitä kaikkea tuli sanottua ja mietin hymyilinkö taas liikaa, millaisia ilmeitä oli toisen osapuolen kasvoilla, miten niitä pitäisi tulkita... Huoh! Alkaa kamala ylianalysointi ja noidankehä senkus jatkuu.
Pitäisiköhän hankkia jotain rauhoittavia? (no ei kai sentään... terapian tarpeessahan tässä ollaan)
Loppuukohan tämä kompurointi koskaan, siis ennen kuolemaa?

Ymmärrän kyllä tuon itsetunnon puuttumisen, ei se mullakaan kovin korkealla tällä hetkellä ole koska ihmissuhteet puuttuu. Luonne nyt vaan on yleensä positiivinen, jaksan siis kaikesta huolimatta aina toivoa parasta. Toivominen ei toki johda kovin pitkälle mutta muuta ei nyt ole tarjolla.

Jotain selittämätöntä on liikkeellä, mitä ihmettä se voisi olla kun kuitenkin kerrot olevasi sosiaalinen, ihmisläheinen, pidetty ja hauska mutta silti seurasi ei kelpaa. Tunnistan kyllä itseänikin tuosta hyvin paljon.
Minäkin olen ihan tavallinen kaikin puolin, tavallinen duunari alalla jossa ei glamouria tai glooriaa ole saatavilla. Materiaa on sen verran mitä nyt kodista löytyy mutta ne on vaan tavaroita, ne ei juttele takaisin tai kosketa kättä eikä kerro tykkäävänsä.
Aika pinnallisessa maailmassahan me eletään mutta pakko on olla olemassa ihmisiä jotka kiinnostuu toisistaan huolimatta siitä kuinka monta facebook-kaveria on tai millaisissa vaatteissa lähtee ulos.

Mielestäni löysit kuitenkin itsestäsi jo hyviä puolia eli en sanoisi ettet löydä Mitään hyvää :)
Varmasti jotain hyvää löytyy vielä lisääkin, en epäile hetkeäkään.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja hyväksynyt tilanteeni. En ole itsevarma mutta luotan kuitenkin että päivä paistaisi tähänkin risukasaan kunhan vaan sattuisi oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Kyllä tuntuu kuin olisi spitaalinen tai muun tarttuvan taudin kourissa, kun kukaan ei halua tutustua. Olen mielestäni ihan mukava ja avoin ihminen, silti olen ollut koko elämäni yksin. Aina kun tapaan uuden ihmisen, se jää yhteen kertaan, se ihminen ei halua enää uudestaan tavata. En ymmärrä, mikä minussa on vikana. Ehkä se koulukiusatun ja yksinäisen leima loistaa otsassa kuin neonkyltti. En mielestäni ole niin paha ihminen että ansaitsisin tämän yksinäisyyden. Mutta näin se vaan menee, en kelpaa kellekään seuraksi. Pitää vaan hyväksyä ja löytää elämäänsä muuta sisältöä. Olen koittanut meditoida ja kehittää itseäni henkisesti.