Lähtökohtaisestihan ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Toiset ovat esimerkiksi johtajia ja toiset työläisiä. Eihän tätä rakenteellista eriarvoisuutta voi edes poistaa ilman radikaaleja toimenpiteitä.
Tosin ongelma on yritetty ratkaista ovelasti puhumalla mahdollisuuksien tasa-arvosta mikä tarkoittaa sitä, että jokaisella pitäisi olla mahdollisuus päästä johtajaksi. Nyt vain jokainen täysijärkinen oivaltaa, ettei tämä ole käytännössä mahdollista, koska ei yhteiskunta sillä tavalla toimi, että kaikki olisivat johtajia. Tai ei siis niinkään, että jokaisella olisi edes mahdollisuus päästä johtajaksi.
Toki poliittisesti voidaan säätää laki, jonka mukaan kaikkien kansalaisten kuuluu päästä johtajaksi. Ei tähän ole mitään sen suurempaa estettä kuin sillekään, että säädetään vaikkapa sukupuolineutraali avioliittolaki. Toimenpide edellyttää vain ja ainoastaan yhteiskunnan uudenlaista organisoimista, uudenlaista tehtävien jakoa. Uudenlaista tapaa ajatella ja nähdä maailman kulku.
Lyömäaseeksi tasa-arvopolitiikka muuttuu silloin, kun tasa-arvon nimissä ryhdytään ajamaan jonkin yksittäisen ryhmän etua siten, että politiikka johtaa erilaisiin suosimiskäytäntöihin.
Yksi räikeimpiä yhteiskunnallisia epätasa-arvoisuuksia on työttömän kohtelu. Työttömiähän ei pidetä edes kansalaisina, vaan heistä jopa puhutaan syrjäytyneinä, jonakin yhteiskuntaan kuulumattomana epäsuotavana joukkona, jota ei pitäisi olla edes olemassa. Kaiken lisäksi työttömiä voi julkisesti mustamaalata. Heistä saa vapaasti esittää jos jonkinlaisia leimaavia piirteitä, joiden tuloksena on syntynyt kuva työttömästä laiskana, viinaa väärin käyttävänä, yhteiskunnan verovaroilla elävänä työnvieroksujana.
Ei päivää, ettei mediassa rieku joku yrittäjä meuhkaamassa, miten moni työtön on kieltäytynyt hänen ruhtinaallisen hyväksi määrittelemästään työtarjouksesta. Jopa tutkijat levittävät legendaa työttömien mukavasta elämästä sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Sitten meillä on ministeri, jolla on missio pakkotyöstä.
Pakkotyö tosin kuulostaa siksi pahalta, että muodollisesti sivistynyt ihminen puhuu mieluummin työttömän aktivoimisesta. Mutta miksi vain työtön pitää aktivoida? Eihän työttömyys suinkaan ole työttömän aiheuttama ilmiö, vaan nimenomaan työnantajan passiivisuuden luoma ilmiö. Siksi aktivoinninkin pitäisi koskea vain työnantajaa. Lähinnä organisaation johtoa. Siksi pitäisi puhua pakkotyöllistämisestä tai työnantajan aktivoimisesta pikemmin kuin pakkotyöstä.
Työvoimatoimistojen asiakkaina pitäisi olla organisaatioiden johtajat eivätkä suinkaan työttömät. Samoin organisaatioiden palkitsemiskäytäntöjen pitäisi perustua työllistämiseen. Ainakin niin kauan kuin yhteiskunnat perustuvat kapitalistiselle työn tekemiselle.
Sosiaalisten tulonsiirtojen väitetään passivoivan työttömiä. Sen sijaan yritysten saamat verohelpotukset ja yritystuet eivät jostakin merkillisestä syystä passivoi yritystä, vaan niitä jaetaan juuri yritystoiminnan vilkastuttamiseksi. Siksi tasa-arvo vaatii, että asiat nähdään oikein ja tasapuolisina eikä, kuten nyt, jopa täysin väärinpäin käännettyinä.
Tosin ongelma on yritetty ratkaista ovelasti puhumalla mahdollisuuksien tasa-arvosta mikä tarkoittaa sitä, että jokaisella pitäisi olla mahdollisuus päästä johtajaksi. Nyt vain jokainen täysijärkinen oivaltaa, ettei tämä ole käytännössä mahdollista, koska ei yhteiskunta sillä tavalla toimi, että kaikki olisivat johtajia. Tai ei siis niinkään, että jokaisella olisi edes mahdollisuus päästä johtajaksi.
Toki poliittisesti voidaan säätää laki, jonka mukaan kaikkien kansalaisten kuuluu päästä johtajaksi. Ei tähän ole mitään sen suurempaa estettä kuin sillekään, että säädetään vaikkapa sukupuolineutraali avioliittolaki. Toimenpide edellyttää vain ja ainoastaan yhteiskunnan uudenlaista organisoimista, uudenlaista tehtävien jakoa. Uudenlaista tapaa ajatella ja nähdä maailman kulku.
Lyömäaseeksi tasa-arvopolitiikka muuttuu silloin, kun tasa-arvon nimissä ryhdytään ajamaan jonkin yksittäisen ryhmän etua siten, että politiikka johtaa erilaisiin suosimiskäytäntöihin.
Yksi räikeimpiä yhteiskunnallisia epätasa-arvoisuuksia on työttömän kohtelu. Työttömiähän ei pidetä edes kansalaisina, vaan heistä jopa puhutaan syrjäytyneinä, jonakin yhteiskuntaan kuulumattomana epäsuotavana joukkona, jota ei pitäisi olla edes olemassa. Kaiken lisäksi työttömiä voi julkisesti mustamaalata. Heistä saa vapaasti esittää jos jonkinlaisia leimaavia piirteitä, joiden tuloksena on syntynyt kuva työttömästä laiskana, viinaa väärin käyttävänä, yhteiskunnan verovaroilla elävänä työnvieroksujana.
Ei päivää, ettei mediassa rieku joku yrittäjä meuhkaamassa, miten moni työtön on kieltäytynyt hänen ruhtinaallisen hyväksi määrittelemästään työtarjouksesta. Jopa tutkijat levittävät legendaa työttömien mukavasta elämästä sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Sitten meillä on ministeri, jolla on missio pakkotyöstä.
Pakkotyö tosin kuulostaa siksi pahalta, että muodollisesti sivistynyt ihminen puhuu mieluummin työttömän aktivoimisesta. Mutta miksi vain työtön pitää aktivoida? Eihän työttömyys suinkaan ole työttömän aiheuttama ilmiö, vaan nimenomaan työnantajan passiivisuuden luoma ilmiö. Siksi aktivoinninkin pitäisi koskea vain työnantajaa. Lähinnä organisaation johtoa. Siksi pitäisi puhua pakkotyöllistämisestä tai työnantajan aktivoimisesta pikemmin kuin pakkotyöstä.
Työvoimatoimistojen asiakkaina pitäisi olla organisaatioiden johtajat eivätkä suinkaan työttömät. Samoin organisaatioiden palkitsemiskäytäntöjen pitäisi perustua työllistämiseen. Ainakin niin kauan kuin yhteiskunnat perustuvat kapitalistiselle työn tekemiselle.
Sosiaalisten tulonsiirtojen väitetään passivoivan työttömiä. Sen sijaan yritysten saamat verohelpotukset ja yritystuet eivät jostakin merkillisestä syystä passivoi yritystä, vaan niitä jaetaan juuri yritystoiminnan vilkastuttamiseksi. Siksi tasa-arvo vaatii, että asiat nähdään oikein ja tasapuolisina eikä, kuten nyt, jopa täysin väärinpäin käännettyinä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerjääminen on jo tuttu näky kaduilla.
Työttömät kadulle kerjäämään. Mukaan kuppi ja lappu jossa lukee ”AKTIIVIMALLI”.
Sauli Niinistö muuten kehui kuinka sadassa vuodessa ollaan päästy valtavasti eteenpäin, mutta unohti kuinka paljon kolmessakymmenessä vuodessa taaksepäin. Eihän se puhe köyhille ollut, vaan omalle porukalle. He ovat päässeet eteenpäin. Ei Sauli ole koko kansan presidentti. Hän on mukavia jutusteleva presidentti. Tärkeintä on että on kivaa.
100 vuotta sitten ei ollut pikavippi firmoja jotka tuhoavat ihmisen.