Olen elänyt elämäni (64 v.) lähes tulkoon ahdistuneisuuden alaisena. Siihen on hyvin monia syitä. Elämän kokemukset (pettymykset)/poikkeuksellinen herkkyyteni. Tiedän mitä on ahdistuneisuus. Sillä ei ole mitään tekemistä masentuneisuuden kanssa. Miksi Kela ei järjestä kuntoutuskursseja ahdistuneille? Miksi psykiatrit eivät suostu kirjoittamaan lääke reseptiä Opamoxista. Lääkkeestä joka todella auttaa ahdistukseen. Ahdistuneille tuputetaan ikivanhoja lääkkeitä, joista ei ole mitään apua. Olin 1x3 vko kurssilla masentuneiden naisten seurassa. Olin ainut mies porukassa. Kun saavuin eka kertaa paikalle, totesi eräs kurssimme naisista. "Miten on mahdollista että mies on mukana masentuneiden kurssilla"? Vastasin hänelle: "En minä ole masentunut vaan ahdistunut". Voimia teille kaikille masennuksesta kärsiville.
AHDISTUNUT EI OLE MASENTUNUT
kaiken_kokenut
14628
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Sillä ei ole mitään tekemistä masentuneisuuden kanssa"
Ahdistuneisuus ja masennus ovat hyvin usein yhteydessä toisiinsa joten sanoisin että ahdistuksella paljonkin tekemistä masennuksen kanssa. Yksi on usein seuraus toisesta, esim ahdistuneisuus muuttuu masennukseksi kun ei enää kestä ahdistusta. Itselläkin usein ensin tulee ahdistus joka lopulta johtaa masennukseen.
Se on totta ettei ahdistusta huomioida ja diagnosoida yhtä tehokkaasti kuin masennusta, vaikka masennus usein jopa seurausta ahdistuksesta. Syy on varmaan että ahdistusta paljon vaikeampi hoitaa ja turvallisia/tehokkaita lääkkeitä vähemmän. Itse kävin 10v ajan toistakymmentä kertaa lääkärillä/psykiatrilla/psykologilla ennen kuin ensisijaisesti alettiin lääkitä ahdistusta buspironilla. Tämäkin enemmän omaa ansiota, oli vuoden verran parempi elämäntilanne ja mielenterveysongelmat hävisivät. Kun taas alkoivat, huomasi kuinka ahdistus tulee ensimmäisenä ja se johtaa masennukseen. Ahdistus/masennus oli alkanut jo teininä joten en aikuisena edes muistanut kumpi tuli ensin, tuo hetkettäinen parempi elämäntilanne aikuisena sai ymmärtämään paremmin.
"Miksi psykiatrit eivät suostu kirjoittamaan lääke reseptiä Opamoxista"
Bentsot ovat huumeita, yhtä hyvin voisi alkoholilla tai vaikka heroiinilla lievittää ahdistusta. Mutta ei nämä pidemmän päälle ole järkeviä vaihtoehtoja, tulee toleranssia ja riippuvuutta ja siksi ihan hyvä että bentsoja käytetään vain äärimmäisen vakavissa tapauksissa.
Kiitos sinulle palautteestasi. Olen ihminen joka tarkoituksellisesti yliampuu saadakseen ihmisiä pohtimaan asioita monelta kantilta. Totta kai ahdistuneisuus ja siitä seuraava masentuneisuus kulkevat käsikädessä. Nämä vain vaihtelevat eri ihmisillä eri tavalla. Väitän että suomalaisista miehistä suurin osa kärsii enemmän itse ahdistuksesta kuin sitä seuraavasta masentuneisuudesta. Naisilla lienee enemmänkin kyse masentuneisuudesta. Toki tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide asiassa. Olin mukana Kelan 3x 1 viikko masentuneiden kuntoutuksessa. Siellä oli 8 naista mukana, minä ainut mieshenkilö. Tavattuani ensimmäistä kertaa kurssitoverini totesi eräs nainen: "Miten kurssilla on mies mukana. Eiväthän miehet masennu." Vastasin hänelle: "En minä olekaan masentunut, ainoastaan kärsin ahdistuneisuudesta. Taisin enemmänkin ahdistua jopa masentua kun kuuntelin kolme viikkoa naisten mitä erilaisimpia masennustarinoita. Mistä sitten juontaa juurensa oma ahdistuneisuuteni? Se on elämänmittainen tarina. Ensinnäkin synnyin tähän maailmaan poikkeuksellisen herkkänä. Olin kolikkivauva , joka ei koskaan päässyt pienviljelijä äitini syliin lohdutusta saamaan. En minä äitiäni syyllistä koska hänellä oli jaksamista itsensä ja työtaakkansa kanssa. Meidän siirtokarjalaisten piti tulla hyväksytyksi uudessa yhteisössä. Meiltä kaikilta vaadittiin kohtuutonta panosta saavuttaaksemme hyväksynnän uudessa yhteisössä. Meidän lasten täytyi olla kiltimpiä, kuuliaisempia, hyvätapaisempia, lahjakkampia koulussa jne... Minusta kasvoi hyvin yksinäinen ujo erakkoluonne. Armeijassa olin todellinen koti/uskonto/isänmaa nuorukainen siihen saakka kun eräs kapteeni häpäisi minua suuren jääkärijoukon edessä. Vedin tuon häpeän tunteen itseeni kuin pesusieni. Taas muutuin toisenlaiseksi. Välttelin kaikkia muita, kusetin kapiaisia parhaan kykyni mukaan. Rakensin itseni ympärille näkymättömän panssarimuurin. Sen sisällä elin 20 v. astumatta ulos, päästämättä ketään sisäpuolelleni. Vasta 3 v. kestävässä psykoterapiassa 1990 luvulla tämä trauma pääsi päivänvaloon alitajuntani lukituista kammioista. Koin suuren taakan putoamisen hartioiltani. Tiesin mitä on taivas, mitä on helvetti maanpäällä elettynä. Olin käyttänyt runsaasti alkoholia lääkitäkseni tuskaani. Sitten käytin alkoholia vapauttani juhliakseni. Myöhemmin join kun siitä oli tullut minulle tapa. Tämä alkoholin runsas käyttö ei jäänyt muilta ihmisiltä huomaamatta. Huomasin olevani vaimoni sisarusten tarkkailun keskipisteenä. Kaikki heidän omat sisarustensa väliset ongelmat johtuivat minun juomisestani vaikka en pitänyt heihin mitään erityistä yhteyttä. Halusin itse mennä jopa alkoholistiparantolaan testaamaan minkä sortin alkoholisti olen kun kerran niin väitetään. Elämäni yksi järkyttävimmistä kokemuksista. Joka ilta pakkasin laukkuni häipyäkseni seuraavana aamuna" piikkilanka-aidan" toiselle puolelle. 9 pv. silti siellä olin. Halusin imeä itseeni niiden hoitohenkilökunnan (ent. narkkarit ja alkoholistit) kivettyneitä silmiä, sieluttomuutta ja aivojen tuhoutumista varoittavana esimerkkinä siitä miten minunkin käy ellen löydä parempaa lääkitystä itselleni kuin alkoholi oli ollut. Luinsiellä heidän 12:sta kohdan "raamattunsa" ainakin kaksi kertaa. Pysähdyin 4:ssä luvussa olleeseen kohtaan: "Olosuhteet ovat mitkä ovat. Ne eivät välttämättä muutu miksikään vaikka niin haluaisitkin. Sinun itsesi on muutettava itseäsi vallitseviin olosuhteisiin nähden". Jäin mietteisiini. Minä kiltti mies, joka ei ollut osannut koskaan sanoa ei, päätin muuttua. Ulkoistin elämästäni kaikki vahingolliset ihmissuhteet, hakeuduin terapiaan, etsin kaiken mahdollisen avun/tuen. Psykiatrin määräämän Anksilonin käytön, jota olin 1,5 vuotta syönyt lopetin joulukuussa koska siitä ei ollut minulle mitään hyötyä/apua. Opamoxia pystyin käyttämään rajallisessa määrin. Sen käytöstä oli helpotusta ahdistukseeni. Tiedostin tuon lääkkeen riippuvaisuusvaaran. Aloin miettimään sen käyttöä. Kysyin itseltäni sitä olenko nyt ahdistunut. Jos totesin etten ole ahdistunut en sitä suuhuni laittanut. Viikon olen jo elänyt käyttämättä yhtään Opamoxia kun en ole mielestäni ollut ahdistunut. 5 km:n kävelylenkki auttaa paremmin kuin nukuttava/turruttava Opamox. Tulihan pitkä elämänkerta kirjoitus. En tiedä jaksaako kukaan tätä lukea alkua pidemmälle. Sainpahan ainakin kerrata itse itselleni miten on elämäni vierinyt eteenpäin.
Opamox yms. bentsot eivät paranna ahdistusta. Ne lievittävät oireita aikansa, mutta toleranssi kasvaa ja tarvitaan ajan myötä isompia annoksia ja lopulta tulee kognitiivisia häiriöitä ja vieroittaminen äärimmäisen vaikeaa.
Ahdistukseen on monia lääkkeitä, joillekin auttaa SSRI mainiosti, toisille ei sano mitään. Joskus lääkityksiä yhdistellään, kuten "Californian rocket fuel", eli venlafaksiinia ja mirtatsapiiniä, joskus myös Lyrica lisättynä yms.
Vaikean ahdistuksen hoitoon auttaa käytännössä jokin moinen yhdistelmä, joka auttaa edes jonkin verran, ja lääkitys yhdistettynä terapiaan.
Ahdistushan johtuu jostain. On tärkeää selvittää ahdistusta aiheuttavat tekijät. Menneet ja nykyiset. Kun nuo tekijät saa selvitetyksi/poistetuksi elämästään ahdistuskin menettää' merkityksensä. Näin ainakin omalla kohdallani. Lääkkeet yleensäkin kuten alkoholi helpottavat oloa vaan eivät paranna itse traumoja.
en ihan allekirjoita tuota että että tuo auttaa,itsellä diagnoosina ahdistusherkkyys joka johtuu tavasta murehtia asiosiosta ja asiat jää pyörimään eräänlaiseen looppiin päässä. Tiedän että tämä on aivan järjetöntä mutta sille ei vaan voi mitään. Eli näitä ahdistusta aiheuttavia asioita tulee lisää jos vanhoja saa hoidettua. Lisäksi tulee myös pahat somaattiset oireet. Tykytystä huimausta rytmihäiriötä ja vereen paineet hirmu lukemiin. Kuvailin asiaa että tunne on sama kuin pelästyisi jotain erittäin pahasti mutta se tunne jää vaan päälle. Tähän opamax auttaa katkaisemaan.
Mindfullness, liikunta jne auttaa ja psykoterapiaan on tarkoitus mennä jossain vaiheessa. nyt syön myös setraliinia ja mirzapaania iltaisin pienen määrin 7,5 - 15 grammaa lähinnä lienee auttaa nukkumiseen. Se mikä sai menemään lääkärille lopulta oli kamalat pakkoajatukset jotka vei ahdistuksen sellaisiin afaareihin että oli pakko hakea apua. Kannatti voin jo paremmin ja meinaan vuoden päästä voida vielä paremmin ja 10 vuoden päästä jos luoja suo vielä paljon paremmin.
Masentuneisuus testissä tuli lievä masennus oireet jotka lienee tyypillisiä ja minulla ainakin ensiksi oli tämä ahdistus.
Kerroin lähinnä omaa elämäntarinaani. En väitä että minun tarinani sopii jollekin muulle samalla tavalla. Lääkkeet ovat toki hyvä apu niitä tarvitsevalle. Sietämätön ahdistus tai masentuneisuus kun eivät järkeilemällä poistu. Miksi meidän pitää kantaa kohtuutonta murhetta, joka johtaa ahdistumiseen? Mitä voitamme murehtimisella? Itse jouduin pohtimaan paljonkin oman ahdistukseni alkulähteitä. Yksilöin hyvin paljon tapahtuneita asioita elämässäni joista aloin kantamaan huolta ja murehtimaan. Huomasin, että elämästäni oli kadonneet ne lukuisat ilonhetket, joita edelleen oli ympärilläni, joita en enää edes huomannut. Riittävän kauan kun olin murehtinut niin aloin kokemaan ahdistuneisuutta. Se oli kai seurausta siitä etten enää voinut kokea iloa/onnellisuutta. Kun elämästä katoaa toivo, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Nykyisin sanoisin olevani jo hyvinkin tasapainoinen, pääosiltaan onnellinenkin.
Ymmärrän mitä aloittaja tarkoittaa, kokemukseni on sama. Ahdistus muistuttaa minusta enemmän päällä olevaa paniikkikohtausta kuin PMS tms. masentunutta olotilaa. Ahdistus on eri tunne.
Usein on vaikea tunnistaa ahdistuksen aiheuttajaa, mutta oman kokemukseni mukaan ainakin itselläni se on usein jokin pelko, esimerkiksi huoli siitä onko tehnyt jonkin oikean ratkaisun, onko päätöksellään loukannut muita tai asettanut muut vaikeaan tilanteeseen, onko joku suuttunut minulle (suuri ahdistusta tuottava asia!).
Koen usein ahdistusta jos joku on minulle vihainen, syystä tai ei. Ehkä se taas johtuu siitä että olen jopa läheisriippuvaisuuteen taipuvainen, herkkä ihmisten tuntemuksille, katseille, sanoille. Näin silloinkin vaikka tuo ihminen ei olisi mitenkään erityisen läheinen minulle.
Minulle on tärkeää se, että minusta pidetään, ja kaikki siitä poikkeava on jossakin määrin ahdistavaa.
Ahdistuksen iskiessä (viimeksi tänään -vai oliko se eilen?) tärkeää on muistaa, että kyse on pohjimmiltaan vain jostakin asiasta, joka joko alitajuisesti tai tietoisesti minua vaivaa, päälletysten sattuneista pettymyksistä, huolista, väsymyksestä ja mahdollisesti pelosta -kun sitä kaikkea ei osaa heti käsitellä, ahdistaa.
Lisäksi, jos on vaikea esimerkiksi pitää puoliaan erilaisissa tilanteissa, vaikka tietäisi itsellä olevan oikeus johonkin, mutta kokee toisen/ toisten olevan eri mieltä/ kiusaantuvan tai suuttuvan asiasta, sekin aiheuttaa vaikeita tunteita.
On vain luotettava siihen, että tuo tunne menee ohi (sillä on tapana mennä :-) -ja sen jälkeen asia ei välttämättä enää ahdista samalla tavalla, voi ajatella sitä selkeästi. Lopuksi voi jopa huomata ettei ahdistukselle ollut muuta syytä kuin pelko siitä ettei (ihan järkevää ja perusteltua) päätöstäni hyväksyttäisi. Ja kyse siis ihan tavallisesta arkipäivän asiasta tällä(kin) kertaa.
Kiltteyden kipuja. Niitähän ne ovat.
Hyvin sanottu. Oli mukava lukea :)
Jos valitsee omin päin ahdistuksen vapaa ajalla siinä mielessä että menee elämässään myös epämukavuualueelle vapaaehtoisesti (esim. itse kammoan kaupungissa kävelyä ja autoilua niin se olisi minulle hyvä ehkä harjoitella), niin sitten ne normaalisti ahdistavat asiat ei enää ahdista niin paljon.
Lisäksi em. asioita auttaa käsittelemään, meditaatio, ja erityisesti kävelymeditaatio, missä samaa ei kovin pitkää polkua kävellään edestakaisin aistimuksiin keskittyen. Se kuulostaa hullun hommalta, mutta sillä on tehokas tasoittava ja mielenhallintaa tehostava vaikutus seuraavana päivänä. Kuulin siitä menetelmästä ja kokeilin, niin vaikutti jännästi. Aluksi oli outoa mutta sitten ilmaantui jänniä tunteita ja uusia näkökulmia.
Jokaista voi joskus ahdistaa, mutta kun ahdistus muuttuu elämää haittaavaksi, yleisohjeet tyyliin
"kyllä se menee ohi, kun vaan kestää sen hetken" ei oikein enää auta.
Kun ahdistuneisuus väijyy melkein koko taustalla pullahtaakseen milloin missäkin tilanteessa esiin, ei voi elää ihan normaalia elämää enää.
Ahdistuksen ja masennuksen sotkevat lääkäritkin usein.
En koe olleeni erikoisemmin masentunut koskaan, mutta ahdistuneisuus on "seuralaiseni", usein voimakkaastikin.
Silti teke-papereissani lukee: masentuneisuuteen taipuvainen henkilö.
Olen pyytänyt vaihtuvia teke-lääkäreitä korjaamaan sen, koska e n ole "masentuvaisuuteen taipuvainen".
Ei se onnistu millään.
Aina kun uusi lääkäri lukee tietojani, hän saattaa mainita: "Jaaha, podette siis masennusta ?"
No, e n !!!
Joku sen on kirjoittanut joskus eikä sitä tietoa saa pois.
Opamoxia tarjotaan joskus lääkkeeksi, mutta e i se auta, koska se e i se ole ahdistuslääke.
Ei tehoa ahdistukseen, tuskin masennukseenkaan, jos sitä olisi.
Ahdistusta on vaikea itse eliminoida elämästään, jos sen aiheuttaja on olemassa koko ajan ja muistuttaa itsestään harva se päivä henkisellä väkivallalla.
Minulla on vapaat kädet ottaa päiväunet. Noin puoli tuntia riittää. Saatan herätä vahvaan ahdistustilaan kun alla on tekemättömiä töitä.
Ahdistuneena työ pihapiirissä on kuin tervanjuontia, mutta liikeenergian käyttö on peruslääke nimenomaan ahdistukseen.
Olen aina kokenut saman että jatkaminen puuhaamisessa kääntyy jopa euforian puolelle. Jotkun heikkarin dopamiinit sen tekevät.
Rukoilkaa Herralta Jeesukselta apua ahdistuneisuuteen. Tehkää hyvää ihmisille ja antakaa anteeksi kaikille. Raamattu on Jumalan Sanaa ja se ruokkii ihmisen sielua.
Ihminen voi olla ahdistunut ja masentunut yhtä aikaa. Itse olin ahdistunut muutamia vuosia ja sinä aikana minulla oli muutaman kuukauden masennusjakso. Ne liittyivät toisiinsa siinä mielessä, että jos en olisi ollut ahdistunut, olisin tuskin ajautunut siihen vaikeaan ihmissuhteeseen joka aiheutti masennuksen.
Höpö höpö.
Sinä itse halusit "vaikean ihmissuhteen", koska et halunnut kohdata tosielämän realiteetteja.
Kun olet onneton luuseri elämässäsi, "valitsit" tuon tien.
Turha on syyttää peiliä, jos naama on vino.