...kokeilkaa joku tätä ideaa.
Monet asiat olen ajatellut tekeväni paremmin sitten toisella kerralla. Liikunnan aloitan heti nuorena, silloin se on aloitettava, jotta siitä tulee elämäntapa. Muuten ei voi saada mieleistään ulkonäköä. Sitten aion opiskella kunnolla, enkä pakene englannin tehtäviä tai kertotauluja mahakivun varjoon ja jää kotiin. En aio alistua koulukiusattavaksi. Minusta tulee luokan johtohahmo ja tällä kertaa ne saa tietää miltä tuntuu olla huonoin. Harmi ettei se samainen opettaja voi olla enää minulla, kun sehän on jäänyt jo nyt eläkkeelle. Sekin Huuhkaja!
Säikähdän. Mitä jos sitä toista kertaa ei tulekaan? Entä jos ne mustat häilähdykset eivät olekaan maailmaan odottavia uusintoja? Ja mitäs kun tulenkin takaisin ja maailman meno on edennyt puolitoista sukupolvea. Uskallanko edes ajatella miltä maailma näyttää? Paljon mukavampaa olisi jos olisi rinnakkainen maailma kaikkien; nykyisten, entisten ja tulevien elämien rinnalla. Se voisi olla se ENTÄ JOS vaihtoehto. Niin se muuten onkin. Niitähän ne varjot ovat. Rinnakkain eläjiä, jos vaihtoehtoja. Viimeksi eilen tuli mieleen, ENTÄ JOS olisin valinnut kukkalaitteeseen tekstin omista kirjoituksista enkä turvautunut taas valmiiseen värssyyn kukkakaupasta lainatusta kirjasta. Olisivatko toiset ajatelleet, että jopa se on tuntenut syvästi vainajaa kohtaan. Joo, tuskin tunsin koko ihmistä. Yksi niistä jotka edesauttoivat tämän elämän hankaluutta. Oikeastaan ihan hyvä, että laitoin mitään sanomattoman värssyn kirjasta.
Jos jos-vaihtoehto on olemassa, niin silloinhan voisin ottaa tämän ajan uusiksi. Oikeastaan tämä minun aika on kuitenkin kaikkein paras. Ei tarvitse jäädä leskeksi sodan takia tai kuolla johonkin ihmeelliseen kulkutautiin. En minä kuitenkaan aidsia hankkisi vaikka uudelleen tämän eläisinkin. Samanlaiset siveysperiaatteet minulla olisi. En minä halua sittenkään olla kylmä toisten tunteista piittaamaton ihminen. Ja lapset ovat tärkeitä sittenkin. Ne kun saisi nuo samat sitten toisellakin kertaa. Ikävähän niitä tulee ihan kauheasti jos ei niitä saa.
Jos eläisin uudelleen tämän oman elämän, niin silloinhan se Huuhkaja olisi opettajana. Silloin kyllä en unohtelisi tavaroita ja läksyjä niin se ei pääsisi moittimaan minua joka tunnin alussa koko luokan edessä. Niin mutta ENTÄ JOS synnyn samaan perheeseen? Siitähän se Huuhkaja sai ne hauskimmat mollaamiset aikaiseksi. Niin en kai minä kaikkea voi valita itse sitten seuraavallakaan kerralla. Joku on joka määrää pohjan jolle sitten itse rakentelen elämäni. Niin, jos perhe on sama, niin minulla on kyllä niin paljon kaikkea muistettavaa, että pakostakin siinä jää koulu vähemmälle huomiolle. Pitää muistaa huolehtia pienemmistä. Varmaan minä sittenkin olisin esikoinen.
Joo, tutkittuna asiaa vaikuttaa siltä, että lapsuus taitaa mennä samaa rataa kuin ennenkin. Ei se oikeastaan mitään haittaa. Kyllä minä omasta mielestäni ja asioihin suhtautumisestani pidän. Minulla on oikeastaan ihan oikeat periaatteet elämässä. Lapsena sitä oppi ottamaan toiset ja toisten tunteet huomioon. Ihan hyvä se sellainen kasvatus on jossa vastuuta on lapsillakin. Äiti sanoo, etteivät ne meitä oikeastaan kasvattaneet. Me vaan kasvettiin ja aika suoraan ja minä kohtalaisen isoksikin, niin kun sitä liikuntaa ei tullut harrastettua. Ehtisiköhän sitä sitten seuraavassa elämässä harrastaa? Ei meitä koskaan mihinkään harrastuksiin patistettu eikä viety. Jos mieli juosta kilpaa, niin siihen oli hyvä mahdollisuus paikkakunnan urheiluseurassa. Ei niillä minun massoilla juostu kuin muutama sata metriä ja sitten jo pisti. En minä muusta liikunnasta tiennyt. No hiihto tosiaan ja luistelu, mutta kun kaikilla muilla oli ne ensimmäiset lasikuitusukset ja minulla sellaiset kummalliset puun ja muovin sekoitukset. Ei niillä kehdannut ladulle mennä. Olin minä kerran viides hiihtokilpailuissa, kun oli sauvat niin pitkät että toiset ei päässeet ohi. Vinostihan niillä piti sohia viereiselle ladulle. Se luistinrata oli toisessa päässä kylää, kyllähän siellä joskus tuli käytyä, niin että opin oikealla tyylillä luistelemaan. Mutta ei minusta ollut piruetteja pyörimään, kyllä se Salla meidän luokalla senkin osasi.
Joo ei se taida onnistua hoikan minän etsintä sillä toisellakaan kertaa.
Ja sitten kun lähdin pois paikkakunnalta opiskelemaan, niin minähän olin juuri sellainen kuin halusin. Uskalsin sanoa oman mielipiteen ja opiskelijaelämän ainainen käteisen pula pisti laskemaan kummasti pisteitä. Montako siivua oli ruisleipää ja riittikö se koko viikoksi? Normaali nuori minä olin, ehkä vähän vastuuntuntoisempi kuin useimmat. Oli tullut nähtyä sitä juhlintaa sen verran, ettei tarvinnut harrastaa sitä itse. Niin opiskelutkin menivät ihan nappiin. Paperit olivat hyvät ja elämän kumppanikin oli jo löytynyt.
Mitenkähän sitä muistaa sitten seuraavalla kerralla mennä just oikeaan aikaan sinne tansseihin. Oli se niin sattumaa, kun me toisemme tavattiin. Saman miehen minä haluan sitten seuraavallakin kerralla. Onhan niitä erimielisyyksiä ollut, mutta kyllästynyt kai siihen olisi, jos se kaiken tekisi mitä pyydän. Aika paljon se tekee nytkin kun pyydän, minä olen vaan niin huono pyytämään. Toisen pitäisi aina lukea ajatuksia että osaisi toimia oikein. Samanlainen minusta tulee varmaan siinä toisessakin elämässä, kun se kasvatus tai kasvattamattomuus on kuitenkin entisenlainen.
Taitaisin olla tähän mennessä aika samanlainen kuin nytkin sitten toisella kerralla. Entä jos minä en tarvitsekaan sitä toista kertaa. Taitaa tässä yhdessäkin elämässä olla elämistä aikalailla. On se kamalaa jos joutuisi tekemään samat virheet ja asiat uudelleen, kun vielä tietäisi että tämä on se toinen mahdollisuus. Hyvä se on tämä elämä ja sekin jos ei saa toista vaihtoehtoa.
Monet asiat olen ajatellut tekeväni paremmin sitten toisella kerralla. Liikunnan aloitan heti nuorena, silloin se on aloitettava, jotta siitä tulee elämäntapa. Muuten ei voi saada mieleistään ulkonäköä. Sitten aion opiskella kunnolla, enkä pakene englannin tehtäviä tai kertotauluja mahakivun varjoon ja jää kotiin. En aio alistua koulukiusattavaksi. Minusta tulee luokan johtohahmo ja tällä kertaa ne saa tietää miltä tuntuu olla huonoin. Harmi ettei se samainen opettaja voi olla enää minulla, kun sehän on jäänyt jo nyt eläkkeelle. Sekin Huuhkaja!
Säikähdän. Mitä jos sitä toista kertaa ei tulekaan? Entä jos ne mustat häilähdykset eivät olekaan maailmaan odottavia uusintoja? Ja mitäs kun tulenkin takaisin ja maailman meno on edennyt puolitoista sukupolvea. Uskallanko edes ajatella miltä maailma näyttää? Paljon mukavampaa olisi jos olisi rinnakkainen maailma kaikkien; nykyisten, entisten ja tulevien elämien rinnalla. Se voisi olla se ENTÄ JOS vaihtoehto. Niin se muuten onkin. Niitähän ne varjot ovat. Rinnakkain eläjiä, jos vaihtoehtoja. Viimeksi eilen tuli mieleen, ENTÄ JOS olisin valinnut kukkalaitteeseen tekstin omista kirjoituksista enkä turvautunut taas valmiiseen värssyyn kukkakaupasta lainatusta kirjasta. Olisivatko toiset ajatelleet, että jopa se on tuntenut syvästi vainajaa kohtaan. Joo, tuskin tunsin koko ihmistä. Yksi niistä jotka edesauttoivat tämän elämän hankaluutta. Oikeastaan ihan hyvä, että laitoin mitään sanomattoman värssyn kirjasta.
Jos jos-vaihtoehto on olemassa, niin silloinhan voisin ottaa tämän ajan uusiksi. Oikeastaan tämä minun aika on kuitenkin kaikkein paras. Ei tarvitse jäädä leskeksi sodan takia tai kuolla johonkin ihmeelliseen kulkutautiin. En minä kuitenkaan aidsia hankkisi vaikka uudelleen tämän eläisinkin. Samanlaiset siveysperiaatteet minulla olisi. En minä halua sittenkään olla kylmä toisten tunteista piittaamaton ihminen. Ja lapset ovat tärkeitä sittenkin. Ne kun saisi nuo samat sitten toisellakin kertaa. Ikävähän niitä tulee ihan kauheasti jos ei niitä saa.
Jos eläisin uudelleen tämän oman elämän, niin silloinhan se Huuhkaja olisi opettajana. Silloin kyllä en unohtelisi tavaroita ja läksyjä niin se ei pääsisi moittimaan minua joka tunnin alussa koko luokan edessä. Niin mutta ENTÄ JOS synnyn samaan perheeseen? Siitähän se Huuhkaja sai ne hauskimmat mollaamiset aikaiseksi. Niin en kai minä kaikkea voi valita itse sitten seuraavallakaan kerralla. Joku on joka määrää pohjan jolle sitten itse rakentelen elämäni. Niin, jos perhe on sama, niin minulla on kyllä niin paljon kaikkea muistettavaa, että pakostakin siinä jää koulu vähemmälle huomiolle. Pitää muistaa huolehtia pienemmistä. Varmaan minä sittenkin olisin esikoinen.
Joo, tutkittuna asiaa vaikuttaa siltä, että lapsuus taitaa mennä samaa rataa kuin ennenkin. Ei se oikeastaan mitään haittaa. Kyllä minä omasta mielestäni ja asioihin suhtautumisestani pidän. Minulla on oikeastaan ihan oikeat periaatteet elämässä. Lapsena sitä oppi ottamaan toiset ja toisten tunteet huomioon. Ihan hyvä se sellainen kasvatus on jossa vastuuta on lapsillakin. Äiti sanoo, etteivät ne meitä oikeastaan kasvattaneet. Me vaan kasvettiin ja aika suoraan ja minä kohtalaisen isoksikin, niin kun sitä liikuntaa ei tullut harrastettua. Ehtisiköhän sitä sitten seuraavassa elämässä harrastaa? Ei meitä koskaan mihinkään harrastuksiin patistettu eikä viety. Jos mieli juosta kilpaa, niin siihen oli hyvä mahdollisuus paikkakunnan urheiluseurassa. Ei niillä minun massoilla juostu kuin muutama sata metriä ja sitten jo pisti. En minä muusta liikunnasta tiennyt. No hiihto tosiaan ja luistelu, mutta kun kaikilla muilla oli ne ensimmäiset lasikuitusukset ja minulla sellaiset kummalliset puun ja muovin sekoitukset. Ei niillä kehdannut ladulle mennä. Olin minä kerran viides hiihtokilpailuissa, kun oli sauvat niin pitkät että toiset ei päässeet ohi. Vinostihan niillä piti sohia viereiselle ladulle. Se luistinrata oli toisessa päässä kylää, kyllähän siellä joskus tuli käytyä, niin että opin oikealla tyylillä luistelemaan. Mutta ei minusta ollut piruetteja pyörimään, kyllä se Salla meidän luokalla senkin osasi.
Joo ei se taida onnistua hoikan minän etsintä sillä toisellakaan kertaa.
Ja sitten kun lähdin pois paikkakunnalta opiskelemaan, niin minähän olin juuri sellainen kuin halusin. Uskalsin sanoa oman mielipiteen ja opiskelijaelämän ainainen käteisen pula pisti laskemaan kummasti pisteitä. Montako siivua oli ruisleipää ja riittikö se koko viikoksi? Normaali nuori minä olin, ehkä vähän vastuuntuntoisempi kuin useimmat. Oli tullut nähtyä sitä juhlintaa sen verran, ettei tarvinnut harrastaa sitä itse. Niin opiskelutkin menivät ihan nappiin. Paperit olivat hyvät ja elämän kumppanikin oli jo löytynyt.
Mitenkähän sitä muistaa sitten seuraavalla kerralla mennä just oikeaan aikaan sinne tansseihin. Oli se niin sattumaa, kun me toisemme tavattiin. Saman miehen minä haluan sitten seuraavallakin kerralla. Onhan niitä erimielisyyksiä ollut, mutta kyllästynyt kai siihen olisi, jos se kaiken tekisi mitä pyydän. Aika paljon se tekee nytkin kun pyydän, minä olen vaan niin huono pyytämään. Toisen pitäisi aina lukea ajatuksia että osaisi toimia oikein. Samanlainen minusta tulee varmaan siinä toisessakin elämässä, kun se kasvatus tai kasvattamattomuus on kuitenkin entisenlainen.
Taitaisin olla tähän mennessä aika samanlainen kuin nytkin sitten toisella kerralla. Entä jos minä en tarvitsekaan sitä toista kertaa. Taitaa tässä yhdessäkin elämässä olla elämistä aikalailla. On se kamalaa jos joutuisi tekemään samat virheet ja asiat uudelleen, kun vielä tietäisi että tämä on se toinen mahdollisuus. Hyvä se on tämä elämä ja sekin jos ei saa toista vaihtoehtoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisinkohan jaksanu lapsena jatkaa juoksuharrastusta, jos olisin tiennyt mihin rahkeeni tosinpaikan tullen riittävät? Ehkä.
Lapsena ajattelin aina olevani keskinkertaisuus, mummon sanat "Se joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa" Kaikuvat edelleen mielessäni, ikinä en noin menisi omalle lapselle sanomaan.
Nykyisin kurkottelen kauas ja korkealle, ja välillä revin piikkejä pöksyistäni pudottuani.
Momolle sanoisin, että tarina oli kiva, tuli lapsuus ihan mieleeni. Käytä tyhjää riviä kappaleiden välissä, tulee selkeyttä ja helpompi lukuista tekstiä.
Toistoa oli jonkin verran, pari kertaa kun lukee tekstin läpi, nuo oppii näkemään.
Itse huomaan tuon esikatselun toimivan, kun katsoo laajempana tekstiä kuin tässä pikkulaatikossa näkee kokonaisuuden paremmin.
Uteliaisuuttani kysyn, oletko harrastanut kirjoittamista kauan vai aina vai vasta kun aikaa viimein löytyi?
... niinkuin tuohon zieberin vitutukseen, että pää on ollut tyhjä jo toistakymmentä vuotta. Nyt siellä tuntuu välillä pilkahtavan jotain älyllistä elämää, mutta sen sitten aika näyttää. Voihan olla, että se kihelmöinti on lasten koululla tehdyn täi-havainnon tulos. Kiinnostuksen kohteideni hetkellisyys ja valehtelematta, laiskuus voi viedä minut kyllä takaisin siihen tyhjään. Mikä huolestuttavinta. En ole siitä edes pahoillani. Elelen tyytyväisenä tätä elämääni, koska todennäköisesti sitä uusintaa ei kuitenkaan tule...
Elämä harvoin on noin simppeliä, ups ja anteeksi.
Elämällä vain on kiva tapa pudottaa meidät aika-ajoin selkeään veteen. Että olitpa laiska tai et, luulen että heräät vähitellen pitkästä unesta.
Tyytyväinen saa ja pitää olla aina kun voi, mutta kun herää elämä alkaa paitsi näyttää värikkäämmältä myös mielenkiintoisemmalta ja haastavammalta.
Mutta tämä meni jo pahasti ohi kirjoitusaiheen. Kuuluisi tuonne ikäluokkiin ja luultavasti osioon kriisit.
Eivät ne aina ole synkkiä, enimmäkseen ne ovat tuollaisia heräämisiä.
Mistä tiedät, vaikka tämä elämä jota nyt elät on jo sinun toinen kertasi? Tai ehkä kolmas, neljäs tai viides...
Tässä sitä vaan pyöritään kehässä aina uudestaan samasta alusta samaan loppuun. Mikään ei muutu, tai sitten muuttuu, mutta mistä me sen tietäisimme.