Pakko kokeilla tätäkin kautta, kertoa vähän elämästäni ja ehkä saada jotain vertaistukea täältä kirjoituksen muodossa. Mun on palattava lähtökohtiin että saan asian esiin kokonaisuudessaan. Lapsuus, mistä en muista mitään niistä ajoista alkoi niin että n.2v minut huostaan otettiin äidintäni jolla oli vaikeuksia alkoholin ja käsittääkseni joidenkin muiden aineiden kanssa.. lähteet ovat jälkikäteen kertoneet. Siirryin täysin isäni huostaan.. mistä olen iloinen(nykypäivänä) että häntä kiinnosti sen verran "minä" että otti minut hoidettavakseen. Hän kävi silloin armeijaa, ja olin silloin iso mummuni hoivissa silloin tällöin.. en tiedä lapsuudesta oikein mitään.. kukaan ei oo vaivautunut kertomaan. Enkä tosiaan muista paljonkaan asioita. Muutimme pois paikkakunnalta toiseen, isänikin halusi varmasti että kaikki paska mitä esim äitini oli hälle aiheuttanut ,jäisi taakse ja töitäkin sai... Mulla alkoi eskarit ja isäni löysi siinä hyvinkin pian tyttöystävän jolla oli poika. Elämä oli suht normaalia, lukuunottamatta isääni joka oli ajoittain todella ankara minulle. Ehkä hän ei vain jaksanut mua sen kaiken keskellä tms. Välillä sai ruumiillista kuritusta tyhmistäkin asioista.. esim.jos alkaneesta koulusta tuli huono numero tms. Yleensä ottaenhan ei lapsi käyttäydy yhtä viisaasti kun vanhemmat ja sain sanomista pienistäkin asioista. (Tai kuritusta) mikä tässä vaiheessa oli vielä siedettävää. Elettiin suht normisti pikkuveli puoleni ja muun perheen kanssa. Isälläni ja äitipuolellani joka siis oli minusta täydellinen, alkoi 10v kestäneen suhteen jälkeen rakoilemaan.. suyistä tai toisista ja he erosivat. Se oli kamala paikka, koska äitipuoli oli myös aina saanut isässäni aikaan tasapainoisuutta sekä katsomaan asioita hieman rauhallisemmalla tyylillä. Olin kuulemma sanonut että haluisin hänen mukaansa, ehkä pelkäsin isääni tosiaan joka osasi olla todella kylmä ja ankara. Noh, äitipuoli ja velipuoli lähti. Elämä siinä jatkui jotenkuten.. koulu ei koskaan oikein mennyt hyvin, mutta paine oli ankara. Aloin piilotteleen kokeita ja reissuvihkoa jos siellä oli vähänkään jotain mistä isä ei olisi pitänyt. Läksyjen ja kokeiden tekeminen/harjoittelu oli yhtä helvettiä.. isäni huusi ja karjui ellen heti tajunnut jotain ja minä tietysti pillitin. Joskus otti tukasta kiinni tai rystysellä nappaili polviin tai päähän... kun hermostui. Eipä siinä koulu kiinnostanut... otti päähän ennemminkin.. noh, isäni tutustui uuteen naiseen.. ensivaikutelma oli ihan ok. Muutettiin omakotitaloon vuokralle, sekin oli uutta ja ihmeellistä mulle. Nautin kun sain alakerroksesta huoneen itselleni ja olihan se muutoinkin upeaa kerrostalossa elelleelle... koulussa en vain silti loistanut, oli tietyt aineetmissä olin ihan hyvä musiikki, kuvis, biologia jne. Mutta kaikki matemaattinen oli mulle hirmuisen tuskan takana. Sain selkääni huonoista koe numeroista, sain selkääni jos myöhästyin vähänkään kotiintuloajasta. Tai jos ensaanut selkääni niin nöyryyttäviä huutoja jne. Aloin oleen koulusta pois.. olin 12v. Ei kiinnostanut, pelotti vain. Koitin hoitaa asiat niin ettei isäni kuulisi mun poissaoloista/huonosta koulumenestyksestä mitään. Otin jopa puhelimen (lanka)seinästä sen verran irti ettei sitä päällepäin huomannut. Näin opettaja ei päässyt soittamaan edes kotiin mitään asioita. Kuvioihin tuli alkoholi, ja rauhottavat, kannabis .. aloin viiltelemään kun olin yksin huoneessani. Jälkikäteen kun olen miettinythalusin kai vaan "kostaa itselleni" kun olin niin paska". Ainakin isäni ja hänen nais ystävänsä mielestä. Naisystävä ei mielestäni kovastikkaan puuttunut isänityyliinja tuntui että heitti lisää löylyä. Ja katseli ja kuunteliviressä isäni toimintaa. Olin 12v kun viimesimmän kerran sain paljaalle pyllylle selkäsaunan(tämä ei ollut eka kerta) muistan kuinka häpesin,olinhan jo iso tyttö ja juuri lopettanut yhteiset saunat isäni ja hänen naisystävänsä kanssa. Muistaakseni tämä selkä sauna tuli tällä kertaa joko vyön solkipäästä tai sähköjohdosta. Mulla meni jalat täys mustia pitkiä viivoja alhaalta ihan ylös asti. Ensiksi tietenkin mustuivat. Sinä viikkona sain itseni jotenkin kouluun.. ja enmuista miten mutta päädyin kuraattorin jutulle. Hiemanvalaisin tilannetta kotona ja hän oli kyllä pöyristynyt kun näytin sääreni hänelle jakerroin että pelkään olla kotona/mennä sinne. Hän sanoi että jos minä olen valmis nostetaan syyte.. enhän mä uskaltanut, sanoin vaan että mä mietin. En vaan uskaltanut kääntyä isääni vastaan näin. Elämä siinä jatkui, alkanut teinikäni myös, ja tunne että koko elämä on aivan sekaisin. Kotona ei ollut hyvä olla ja olinkin sieltä pois mahdollisimman paljon.. itseasiassa aloin karkailemaan.. olin kavereiden kanssa ja yövyin heidän luona.. aina joku yöpaikka löytyi. Poliisitkin tietysti perässä kun sen ikäinen lähtee kotoa. En muista montako kertaa kerkesin karkaamaan , ehkä muutaman.. ennenkuin tuli viimeinen kerta. Poliisi löysi mut ystävän luota, ja toki ystäväni vanhemmat mistään mitään tietämättömänä oli kauhuissaan myös.
Koko elämän mittainen taisto, ja loppua ei näy..
Ankea-ankara
6214
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ja jatkuu,,, lähdin tosiaan kahden sossu muikin kanssa uutta kotia kohden.. ainoastaan näin isäni mun muutto kamppeiden kanssa autosta ulkona seisomassa. Itketti. Tuntu loputtomalta että olin tosiaan ajanut itseni tähän tilaan etten pääse edes kotiin enää... Pääsin sijaiskotiin ja siellä pikkuhiljaa muiden nuorien ja uusien vanhempien kanssa tutuksi. Muistaakseni en saanut 6kk nähdä ketään kun sinne astuin. Tämä oli joku varotoimenpide kai. Että kotiutuisin paremmin. Tms. Sattumoisin äitini asui suht lähellä ja ajattelin typeränä nuorena että nyt tai ei koskaan otan yhteyttä häneen ja kerton mikä on tilanne. Sain kun sainkin pian puhelin soiton.. missä tosin äitini pahoitteli heti että kun ei ole ollut yhteydessä että hänellä on ikäviä uutisia. Iso mummu kuoli, en ilmoitellu hautajaisista tms... olen pahoillani. Ok, tää sai mun sydämen murtumaan koska mun isomummi on ainoo joka oli edes vähän järjissään.. oli se joka puolusti ja oli srmmoinen kunnon mummo mistä voi vaan unelmoida. Syytä miksen siellä itsekään vuosiin käynyt oli se että isäni ei mua sinne enää kuskannut. Syytä en tiedä. Mutta juu, äitini kanssa sain yhteyden vuosiin ja revin siitä iloa jokatapauksessa. sovittiin että tulevat miehensä kans mua kattoon ja tulivatkin. Olihan se hieno piristys siihen.. äitini tuntui olevan aika höllä ihminen kun toi tupakkiakin tullessaan... ihmettelin sitä mutta otin vastaan tietysti.Aloin saamaan kotilomia pikkuhiljaa, koti vain oli vaihtunut.. äidille. Siellä kun vloppuja vietti, mulla oli vapaus mennä.. olin juuri tavannut 16v miehen alun ja rakastuin. Ja tämä mies asui samalla paikkakunnalla kun äitini, sieltä mistä joskus isäni kanssa lähdin. Lisäksi äitini perheessä viina virtasi ja mulle sitä tarjottiin myös niinkuin kelle tahansa aikuiselle.. oikeastaan jopa vaadittiin että ota seuraksi.. äitini halusi. Otinhan minä.. tietysti. Kellekkään toki en puhunut että minkälaista oli äidillä. Olihan se ihanaa kun oli edes joku vapaus ja ei käyty päälle tai haukuttu. Tämä 16v hurmuri keneen olin tutustunut vaikutti aivan ihanalle ihmiselle aluksi.. muistan sanoneeni että kukaan eioo koskaan kohdellut mua noin.. kun toi kukkia ja koruja ja vaikka mitä... mutta tätä auvoa ei kauaa kestänyt. Hän jäi kiinni pettämisestä ja joskus sai asiat puhuttua puolestaan mutta tieto oli mitä hän puuhaa selkäni takana... sattui kovadti. Varsinkin kun hän sanoi että minut hän haluaa eikä ketään muuta.totuus oli toinen.. tätä paskaa kesti kaiken kaikkiaan 13v ja siinä ajassa ehti tapahtua mitä vain, ja paljon. Kerran jouduin ison miehen pahoinpitelemäksi kun ystäväni ilmoitti mulle illasta ettätuus ksttoo ny mitä tää sun.äijäd täällä touhuaa.. menin ja oli jonkun muikkelin kans siellä parkkiksella kanalokkain..menin poikaystäväni eteen huutamaan että mitä vittua teettäällä taas.. plaaplaaplaaa. Kunnes tämänmuijan isoveli potkas mua jollainkierto potkulla tissiin ja lensin kunleppäkeihäs siitä iskusta. Pääsin karkuun onneksi. Mutta ketään ei kiinnostanut siinä tilassa vaikka tää äijä ois kirjaimellisesti mut siihen rutmonut. Ok, näitävadtaavia tilanteita tuli koko ajan ja montamonta niiden13v aikana... samalla kun äijä huusi mulle että et sinä reppanamuitakaan saa.. joita vaikkakestää. Ehkä tää kaikki meni mun selkä ytimeen.. aloitinhan suhteen 13v ja kun itsetunto ei ollut korkeimmassa tilassa noin muutoinkaan. Kestin ja elin, sain vielä lapsen tämän ihmisen kanssa.. jota jotakuinkin itsekseni hoitelin.. ilman tukiverkkoa, paitsi yhtä ystävääni. Onneksi hän oli edes olemassa ja on muuten tänä päivänäkin.. sitten tuli päivä kun raskaus testinäytti postiivista...olin todella ahdistunut ja koitinkin kekustella miehen kanssa mitä tehdä. Aborttiin päädyttiin.. ja sinne myös menin.. mies oli kyllä mukana siellä ja kun kotiin päästiin niin hellitteli ja paapoi aina niinkuin ennenkin kun hän oli tehnyt esim jotain typerää.... tuli seuraava pvä ja en vielä sitä tähän ole kertonut mutta mies harrasti bändissä soittoa.. hänellä oli keikka ja hän lähti sinne. Olin itsekseni kotosalla ja ahdisti.. kunto oli ok ja päädyinkin ratkaisuun että otan ystävän kanssa muutaman oluen itseäni rauhoittaakseni. Ilta meni hyvin mutta miestä ei kuulunut.. tähän olin kyllä tottunut.. joskus menijopa 2viikkoa kun olinviimeisilläni raskaana että miestä ei näkynyt.. ryyppäsi ja piti hauskaa kavereiden ja tyttösten kans. Eli ei se uutta ollut ettei kotiin kerennyt... tuli seuraava pvä ja menin vessaan aamusella.. oli heikko ja hutera olo... istuin vessaan ja verta tuli kun hanasta. Olo alkoi myös heikota ihan minuuteissa ja loppujen lopuksi konttasin lattialla kun meinasi taju lähteä... jouduin soittamaan ambulanssin itelleni ja meninkin kontaten isot kierre postaat alas odottelemaan.. pää oli sekasin. Tää oli tosi pelottava kokemus , koskaan en oo tuntenut näin että en pysty itseäni kontrolloimaan. Pääsin hoitoon.. mulla oli vaan kohtu tulehdus miklä vei mun voimat. Sain lääkkeet ja olin tovin seurannassa sairaalassa.
Ja jatkuu... viikon päästä kuulin naapurilta että sielä oli alakerran saunahuoneella ollut kovat meiningit viime vloppuna. Ryhmäseksiä ym ällöttävää ja tietysti mun mies mukana pääosissa. Minä itse nykyin yläkerrassa tästä tietämättömänä enkä olis edes saanut tietää ellei tää naapuri ois kertonut mulle. Mä tovin sulattelin.. ja naapurin miehen kanssa siitä jutustellessa sain tuekseni mielipidettä mikä antoi voimaa. Ilmotin lapseni isälle että tää on tässä ja huomenna kamppeet pois ,, kiitos. Näin tapahtui.. eikä sen suurempia draamoja edes ollut. Tottakai mieli pahana kaiken jälkeen.. aloin lämmittelemäännaapurin miehen kanssa välejä. Kiinnostus oli molemmin puolinen. Kuulin heti siinä eron jälkeen myös että mieheni on käynyt useamman kerran myös äitiäni panemassa.. äitini mies kuoli keuhko syöpään n.puoli vuotta ennen eroa.. nämä asiat oli tapahtuneet silloin kun isäpuolta ei oltu keretty edes hautaamaan.. äitinihän ryyppäsi samalla tavoin kun aina ennenkin vaikka hoiti ns. Kotona miehensä kuolemaan asti. Olen tajunnut että isäpuolen hautajaisissakaan eivät asiat oo ollu todellakaan normaalisti. Äitini siinä esittänyt sitä sun tätä vaikka totuus kaukana siitä.. ja siis juttuhan on näinkin sekavaa hulluutta että myös siskopuoleni mies oli ollut minun mieheni kanssa painamassa äitiäni.. eli siis jotain niin oksettavaa ja etovaa että en voi edes vielä käsittää sitä. Kimppakivaa harrastelleet ja ottaneet viinaa siinä sivussa. Jep, mutta tosiaan aliin seukata tämän naapurinmiehen kanssa, vaikutti kiltiltä jne. Ehkä olin itse henkisesti niin väsy etten jaksanut hoitaa uutta suhdetta kunnolla.. ja toinen osapuoli oli ensimmäisessä kunnon suhteessa. Alkoi meidänkin välit rakoilemaan ja loppujen lopuksi tuli ero.. 3,5v oltiin n.yhdessä. no, eipä siinä uutta elämää rakentamaan taas lapsen kanssa.. sitten tutustuin pitkästä aikaa(17v) sitten tuntemaani ensirakkauteen.. hän oli poika tyttö ja olin ehkä hieman ihmeissäni kun tämä henkilö sai mussa jotain positiivista aikaan.. vähän iloa ja energiaa.. ajattelin että antaa mennä vapaasti.. maailma on avoin. Ajattelin.. alku tuntui kivalta niin kauan kun muutin hänen luokseen.. lapsi halusi jäädä isälleen kavereiden ja koulun takia. Ajattelin että ok. En vie sua väkisin minnekkään. Lapselle oli järkytys se että alon seurustelemaan omaa sukupuolta edustavan kanssa.. tähän vaikutti varmasti isänsä ja parin mun kaverin mielipide mitä piti toitottaa lapselle vain ja ainoastaan sen takia että jos minä muutan niin nämä mun ystävät eivät pääse enää luokseni aikaa viettämään enkä olisi heidän käytettävissään enää samallalailla. Sain tyttären kanssa asioita puhuttua.. ja hänenkin ystävä piiriinsä ilmestyi kaveri jolla oli kaksi naista vanhempinaan". Sekin auttoi varmasti käsittelemään asioita. Noh, tässä suhteessa missä olen nyt mua ollaan syytetty pettämisestä, turhaan!!!!!!!!! En voi olla ihmisten kanssa tekemisissä.. pelosta että mua syytetään ties mistä. En voi olla oma itseni tyhmä ja nauravainen,spontaani kun mut aina tyrmätään. Jotenkin. En uskalla tai oikeastaan mua ei enää kiinnosta edes puhua kellekkään mistään etten joudu taas syytetyksi jostain mitä en oo tehnyt.. mun oma lapsi jäi tahdostaan isälle, mutta täällä on nyt toinen tyttö mun nykysellä kumppanilla. Hänellä on taas aivan sairas toinen äiti" mammaksi häntä kutsutaan.. hän lähetteli mulle mitä irvokkaimpia viestejä suhteemme alkuvaiheessa että eroaisimme.. soitteli jatkuvasti , ja kun hälle sanottiin että lapsi on se mistä voidaan puhua että muuta ei asioihin enää sotketa.. hän alkoi käyttämään lasta välikapulana. Teki lastensuojelu ilmoituksen , pehmitti öapsen päätä samallakaikin mahdollisin keinoin. Soitteli laittoi viestiä, haukkui ja kertoi kuinka MEIDÄN pitäisi täällä elää että se on oikein. Sitä kesti n.2vuotta. Siis kauheimmillaan... sit hän löysi uuden miehen päräytti nsimisiin ja hiljentyi edes vähän. Hänmyös kerran tuli hakemaan miehensä kanssa tyttöä täältä meiltä... ajateltiin et ok. Ollaan aikuisia. Tottakai me siihen pystytään.. hän tuli ja käyttäytyi kun maailman omistaja, jopa nappaili lapselle antamiaan tavaroita esim seiniltä tai pöydiltä mukaansa.. niin toki ettei hänen uusi miehensä päässyt sitä näkemään kun meni ulos ennen sitä. Mä olin niin vihainen. Eikä tämä paska vielä tähänkään lopu... uuden kumppanini äiti on mielenterveys tapaus. Kun muutin tänne hän eli ja asui täällä meidän kanssa, sekotti meidän elämää. Määräili ja sekoili. Kävi jopa lapsensa kimppuun puukolla.. onneksi siinä onnistumatta. Tämä asia meni käräjille... myös tämä "anoppi on uhkaillut sitä tätä ja tota.. kun ei olla menty hänen mielen mukaan... nyt tätä nykyistä auhdetta olen elänyt 3,5~4 v ja olen ihan lopussa. Välit on tulehtuneet myös kumppanin kanssa.. luulen että tämä kaikki on siihen päässyt vaikuttamaan. Oon henkisesti ja fyysisesti niin loppu... en jaksa oikein mitään. Hermot menee, itku tulee pienestä ja jatkuva ahdistus päällä. Tuntuu että olen loukussa...en tiedä mitä tehdä.
Pitkä stoori tuli... melkein koko elämän kerta tiivistetysti. Mutta mua kiinnostaa onko täällä muita kellä olis ollut samoja juttuja elämässä ja niin että ne vaikuttaa myös aikuis iällä... että tuntee olevansa rikkinäinen ja jollain tapaa keskeneräinen... että ei kestä kaikkea mitä elämä tullessaan tuo. Tähän lisään vielä sen että en ole äitini, en siskopuoleni tai velipuolenikaan kanssa missään tekemisissä. Kävi vielä näinkin että sairas velipuoleni yritti käyttää tytärtäni hyväksi siinä onneksi kongreettisesti onnistumatta. Se toi tullessaan ikuisen ahdituksen siitä että lähimmäinenkaan ei oo luotettava jos tekee tuommoista. Olen tehnyt poliisi asian ja tyttö käytettiin useaan kertaan jokatapauksessa ja näihin asioihin se siis kuuluu niin nuorten psykiatrisella. Ettei hälle jäisi mitään ihmeellistä tunnetta tästä. Toivon niin. Nämä ovat niin vaikeita juttuja. Sisko myöson ollut niin sairaa että kusettanut ja valehdellu mulle mitä dattuu,varastellut esim.vaatteita... niiin ja olihan meillä sama sukupuolitautikin yhdellä kertaa.. kiitos sen aikaisen mieheni. Huh. Kädet hikoo tässä kirjoitelessa.. jään seuraamaan saanko kanssa kohtaloita jakamaan viiliksiä... ja ymmärrän jos näin pitkä stoori ei kaikkia nappaa... oli ehkä nyt semmoinen olo että haluan päästä kirjoittamaan.... kaiken ulos. Tai edes osan.
Tässä yks täti, joka näki tekstisi. Kiitos luottamuksesta, että yleensäkin kirjoitit, meille anonyymeille! Itsellesikin hyväksi, että "puhuit" näin nyt.
Hienosti tehty tämä tekstisi, ken vain sen keskittyen lukee, myönnän, että nyt vähän harpin. Halusin vain heti sulle kuitata, että saat ekan kuittauksen näin. - Uskonpa että monilla samantyyppisiä kokemuksia! Itselläni ollut henkisesti hankalaa koko ikäni, mutta eri syitä siinä takana kuin sinulla. Kuitenkin näin lonkalta sanon, että kyllä sinulla on kaikki mahdollista siihen, että saat vielä tasapainoisemmat vuodet. Toivon, että pääset työstämään kaikkea myös jonkinnimisen tukihenkilön kanssa. Ei ihme, jos huolta ja ahdistuneisuutta on pukannut. Meitä on tosi monia, ahdistuneita, huolestuneita, masentuneita, ja näistä seuraten kuin taistelukentällä eteenpäin on mentävä.
Kiitos "täti ihminen" sanoistasi. Sen ehkä haluankin kuulla että kyllä kaikesta voi selvitä.. tuntuu vain niin raskaalta ajoittain. Voi kun oman muistinsa voisi pyyhkiä totaalisesti pois. Olenkin miettinyt ammatti auttajaa, olen joskus muutamia kertoja lääkärille kertonut asioista. Tuntuu että kohauttelevat olkiaan... katsotaan. Kiitos sinulle ja sinulle myös hyviä tulevia vuosia, oli tilanteesi mikä hyvänsä..pidä sinäkin lippu korkealla".
Tulin vielä "sua" katsomaan. Kunhan saisit hankkiuduttua jonnekin puhumaan elämäsi tuskista ja tulevaisuuden näkemyksistäsi, niin sinun ei mielestäni tarvitse niinkään enää palata menneisyyteen, ei sitä tarvi koko ikäänsä kertoilla, on aika lailla pääasia, että itse ymmärrät kuinka ole tähän asti tullut. Voisit keskittyä kysymysten 'mitä nyt, miten tästä eteenpäin, mitkä ongelmat pyrittävä ratkaisemaan, minkä kanssa pakko oppia elämään' jne. Keskittyisit tähän päivään ja kaikkeen, mikä siinä on kunnossa ja sitten ottaisit epäkohdat haasteena.
Myös koeta tiedostaa varsinaiset sairaudeksi luokiteltavat oireesi, kuten masentuneisuus, ahdistuneisuus ja varsinkin jos jotakin päihteitä käytät. Näistä on sitten tärkeä kuvaillen puhella lääkärille. Kyllä ymmärrän, jos olkiaan kohauttelee, jos potilaalla kauhean iso ja laaja möykky ja aikaa varattuna kovin vähän. Vain tätä lääketieteellistä puolta voit lekurille viedä, mutta varsinaisesti muuta apua saisit puhumisesta ja toisen ihmisen mahdollisesti laajentaessa näkymiäsi. Lekuri voi joskus myös kirjoittaa lähetteen keskusteluihin vaikka sairaanhoitajan kanssa. Lääkkeitä älä ala syödä, jos ikinä voisit ilman olla ja ellet jo nyt käytä, ne kun eivät ratkaise mitään, sanon kokemuksesta. Sanoisinko, että kasvu ratkaisee sekä rohkeus kohdata haasteita ja sopeutua. - Tsemppiä.