HEI

Olen Selvinnyt elämästä tähän asti.

Terveenä, lapsia saaneena, työssä ja kotiäitinä.

Omistan jotain...

Unelmoin paljon...

Luotan tähän päivään...

Huomista OdotelleN...

Selvinnyt olen, joillain (omilla) kriteereillä hyvin: kiinnostava työ, terveyttä ja 'kauneuttakin', ystäviä, harrastuksia, taitoja, mahdollisuuksia...

Joillain kriteereillä taas huonosti: ei miestä, ei lapsia, auto viime vuosituhannelta, ei omistusasuntoa eikä muutakaan omaisuutta, vaatteetkin kirpparilta...

olen eronut ja kaksi ihanaa lasta tehnyt. asun omassa asunnossa ja toinen vuokralla. hyvin nyt menee... ja toivon että meno paranee... (koputan tikkana puuta samalla kun kirjoitan tätä).

Elämä on heitellyt laidalta toiselle, mutta silti ollaan hengissä. Jos mittarina pidetään taloa, kesämökkiä, lapsia, autoa jne. olen jotain saavuttanut. Jos taas ajattelee paskaista työtä, avioeroa ja mennyttä terveyttä, en ole niinkään varma, onko tuo ollut vaivan arvoista. Mutta itse olen korttini näin pelannut. Nyt vain pitää katsoa peli loppuun asti ja uskoa parempaan. Kuitenkin olen jotenkuten sopeutunut yhteiskuntaan.

Lienen jonkin mittapuun mukaan mainittu "ei selviytyjä", luuseri. Pitkä koulutus, hieno mutta vähätöinen ala, kehnot ansiot, yksityinen yrittäminen, perheen perustaminen, sairastelu, konkurssi, omaisuutta ei missään vaiheessa, avioero, terveyden, melkein hengenkin menettäminen. Ryyppäämään en ole vielä oppinut. Vanhan kansan sanonnan mukaan: "Huoleton, hevoseton mies" (?).

Maallista mammonaa ei ole, henkistä pääomaa toivotaan ja nöyrästi vastaanotetaan. Ehkä se kasvaa korkoa koko ajan, toivon. Elämä? Siinähän tuo männöö, jäitä poltellessa...

Mikä olikaan kysymys? Tai mitäpä sen väliä...

Olen aina pitänyt itseäni seviytyjänä. Sitä kaiketi olenkin, kun ajattelen elämääni ja muita saman matkan kulkijoita, joista suurin osa on jo lähtenyt taivaaseen. Elämä on tumpannut alas, pyörittänyt ihmeteitään ja rakastanut ylös nostaen. Ei se edelleenkään helli hellästi vaan tiedän sen rakastavan lujasti ja luottamukseni elämään on vahva. Uskallan jopa tänäpänä sen käsivarsille heittäytyä tietäen että se huolen minusta pitää.
Mammonaalisia ajatuksia ja toiveita minulla ei koskaan suuremmin ollut ja nytkin aattelen enemmän sitä kuinka pienellä voi toimeen tulla.
Opiskelu näin aikuisena ja pätkätyöläisenä on antanut paljon ja siitä olen kiintollinen. Tieto on ravintoa siinä missä ruokakin.
Kaikille meistä selvinneille tämä onkin jo toinen juttu! ;D

toi kysymyksenasettelu saattas vaatia tarkennusta... jos olisi "ei selviytyjä", ei todennäköisesti olisi täällä palstalla olemassaoloansa pohtimassa.

Vielähän tuo henki pihisee... kitumaan jätti, p****le... ;)

Kiitos muistutuksesta!