Pöytälaatikosta löydettyä, jotain jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana
Istuin väsyneenä sängylläni ja katselin kaikkia niitä pilalle menneitä runoja, jotka olin levittänyt lattialleni. Pala nousi kurkkuun, en osannut edes tehdä sitä mitä eniten rakastin. Sisimpäni huusi, halusin repiä, joka ikisen paperin palan, polttaa ne tuhkaksi, jottei yksikään näkisi kuinka surkea olin.
Laskin pääni käsieni varaan. "Minusta ei ikänä tulisi runoilijaa..." Ajattelin ja vuodatin muutaman kyyneleen unelmalle, joka tuntui karkaavan käsistäni.
Kirjoittaminen oli se ainut asia, jota halusin vanhempana tehdä, se oli sielunparantajani, sen kautta pystyin purkamaan sisälle kertyneen tuskan, joka olisi saattanut tapppaa minut sisältä. Nostin runoni lattialta, rypistin ne ja heitin tyhjyyttä ammottavaan roskakoriin. Julisteet seinilläni tuntuivat nauravan epäonnistumiselleni. Olisin voinut samantien repiä nekin alas seinältä virnuilemasta, mutta se merkitsisi sitä, että olisin itsekkin valmis luovuttamaan, luopumaan siitä, minkä varassa olin roikkunut myrskyisän elämän riepotellessa minua mukanaan... "Miksi et luovuttaisi?" Paha enteinen ääni kuiski mielessäni. "Luovuta, ei sinusta ole mihinkään" se jatkoi, päästäen ilkikurisen naurun valloilleen.
Laitoin cd-soittimeni päälle, rauhoittava musiikki peitti sisällä kuiskivan ääneni ja toi tilalle lohtua. Sanoja ei ollut, musiikki ei niitä kaivannut, ei nyt...Käperryin uudelleen sängylleni ja annoin musiikin kuljettaa minua, se johdatti minut unelmiini, jonnekkin selittämättömiin paikkoihin. Tunsin lämmön ympärilläni ja sanoinkuvaamattoman turvallisuuden tunteen, rakkauden sitä kohtaan mitä uneni minulle näytti:
Aurinko paistoi puiden lomasta, luoden sädeleikin solisevalle purolle. Puron reunoilla kasvoi saniaisia, jotka kurkottelivat veteen, kuin saadakseen kosketuksen sen viileän raikkaasta puhtaudesta.
Kävelin eteenpäin ja katselin ympärilläni aukeavaa ihmeellisen kaunista ympäristöä. Sanat, jotka tunsin kalpenivat korkealle kohoavien puiden ja kastepisaroiden kostuttamien ruusunlehtien rinnalla. Maagisen näköiset ja oloiset olennot leijailivat ilmassa ja niitäkään en tuntenut. "Mitä tämä kaikki on?" Mietin ihastuksissani.
-Katariina
Kuulin äänen lausuvan takanani, käännyin, enkä ollut uskoa sitä mitä näin. Mielikuvistusystäväni Pauliina, joka minulla pienenä oli ollut, seisoi edessäni ja hänen kasvonsa säteilivät enkelimäistä hymyä. Olin häkeltynyt.
-Tämä on aivan hullua.
Sain sanotuksi.
-Hullua on vain se, että olet lakannut uskomasta.
Pauliina sanoi ja loi minuun ystävällisen katseen.
-Mutta tämä ei voi olla....kaikki on niin epätodellista.
Katsoin ympärilleni ja yritin löytää todisteita siitä, että kaikki oli vain unta.
-Täytyykö kaiken olla aina todentuntuista?
Pauliina katsoi minuun kysyvästi.
-Ei..ei kai
-Entä sanopa, uskotko huomisen koittavan?
-Uskon.
-Siis miksi et uskoisi tähän? Etkö tiedä, että kaikki uskovat johonkin? Jotkut eivät vain halua myöntää uskovansa, siinä pelossa, että muut pitäisivät heitä typerinä.
Pauliinan sanat olivat totta ja annoin kaikkien epäilysteni olla.
-Tule, näytän sinulle kotini
Hän sanoi ja lähti kävelemään puiden takaa kajastuvalle talolle päin. Talo oli kaunis, vaalea puurakennus, aivan kuin normaali talo. Katsoin, kuinka minulle selvästikkin outo eläin juoksi Pauliinaa vastaan.
-Sen nimi on Chila.
Pauliina sanoi ja ojensi hupsun näköisen karvapallon minulle, sillä oli suuret siniset silmät, vaaleanruskea, jokseenkin pitkä turkki ja sen pienet tasuut olivat valkoiset, otuksen korvat olivat sen kokoon nähden hyvin suuret ja ne roikkuivat sen kasvojen sivuilla.
Olento oli hauskan näkköinen sen juostessa pienillä jaloillaan, korvien heiluessa tuulessa.
-Teidän maailmanne on meille aivan yhtä outo, kuin tämä teille.
Pauliina tokaisi, huomatessaan hämmästyneen ilmeeni.
-Silti molemmat ovat kuitenkin kovin samankaltaisia.
Sanoin hymyillen.
-Ehkä sadut yksisarvisista ja muista ovatkin tosia.
Jatkoin.
-Ne ovat, aivan kuten sekin, että sinulle on anettu uskomattoman kaunis ja kallis lahja.
Pauliina kertoi, esitellen samalla maailmaansa.
-Mikä niin?
-Mielikuvitus, kirjoittamisen ilo.
-Eikö tämä olekkaan totta?
Kysyin hieman pettyneenä.
-On, sille joka uskoo. Tämä on heidän unelmiensa maa ja joskus unelmatkin voivat karata, mutta silloin ne on etsittävä uudestaan.
-Tässä, se on sinun unelmasi.
Pauliina sanoi ja ojensi minulle paperilapun. Hypistelin sitä käsissäni hetken, ennen kuin luin sen: "Älä koskaan lakkaa unelmoimasta, äläkä koskaan menetä uskoasi. Kirjoita, löydät vielä oikeat sanat, ne ovat jo sinun mielessäsi ja sydämessäsi."
Heräsin sängyltäni hymyillen, nousin ylös ja mietin untani, oliko se todella vain unta? Sitten huomasin puristavani yhä sitä pientä paperin palaa, johon oli kirjoitettu ne sanat. Hymyilin onnellisena. Siirryin pöytäni ääreen ja aloin kirjoittamaan.
Istuin väsyneenä sängylläni ja katselin kaikkia niitä pilalle menneitä runoja, jotka olin levittänyt lattialleni. Pala nousi kurkkuun, en osannut edes tehdä sitä mitä eniten rakastin. Sisimpäni huusi, halusin repiä, joka ikisen paperin palan, polttaa ne tuhkaksi, jottei yksikään näkisi kuinka surkea olin.
Laskin pääni käsieni varaan. "Minusta ei ikänä tulisi runoilijaa..." Ajattelin ja vuodatin muutaman kyyneleen unelmalle, joka tuntui karkaavan käsistäni.
Kirjoittaminen oli se ainut asia, jota halusin vanhempana tehdä, se oli sielunparantajani, sen kautta pystyin purkamaan sisälle kertyneen tuskan, joka olisi saattanut tapppaa minut sisältä. Nostin runoni lattialta, rypistin ne ja heitin tyhjyyttä ammottavaan roskakoriin. Julisteet seinilläni tuntuivat nauravan epäonnistumiselleni. Olisin voinut samantien repiä nekin alas seinältä virnuilemasta, mutta se merkitsisi sitä, että olisin itsekkin valmis luovuttamaan, luopumaan siitä, minkä varassa olin roikkunut myrskyisän elämän riepotellessa minua mukanaan... "Miksi et luovuttaisi?" Paha enteinen ääni kuiski mielessäni. "Luovuta, ei sinusta ole mihinkään" se jatkoi, päästäen ilkikurisen naurun valloilleen.
Laitoin cd-soittimeni päälle, rauhoittava musiikki peitti sisällä kuiskivan ääneni ja toi tilalle lohtua. Sanoja ei ollut, musiikki ei niitä kaivannut, ei nyt...Käperryin uudelleen sängylleni ja annoin musiikin kuljettaa minua, se johdatti minut unelmiini, jonnekkin selittämättömiin paikkoihin. Tunsin lämmön ympärilläni ja sanoinkuvaamattoman turvallisuuden tunteen, rakkauden sitä kohtaan mitä uneni minulle näytti:
Aurinko paistoi puiden lomasta, luoden sädeleikin solisevalle purolle. Puron reunoilla kasvoi saniaisia, jotka kurkottelivat veteen, kuin saadakseen kosketuksen sen viileän raikkaasta puhtaudesta.
Kävelin eteenpäin ja katselin ympärilläni aukeavaa ihmeellisen kaunista ympäristöä. Sanat, jotka tunsin kalpenivat korkealle kohoavien puiden ja kastepisaroiden kostuttamien ruusunlehtien rinnalla. Maagisen näköiset ja oloiset olennot leijailivat ilmassa ja niitäkään en tuntenut. "Mitä tämä kaikki on?" Mietin ihastuksissani.
-Katariina
Kuulin äänen lausuvan takanani, käännyin, enkä ollut uskoa sitä mitä näin. Mielikuvistusystäväni Pauliina, joka minulla pienenä oli ollut, seisoi edessäni ja hänen kasvonsa säteilivät enkelimäistä hymyä. Olin häkeltynyt.
-Tämä on aivan hullua.
Sain sanotuksi.
-Hullua on vain se, että olet lakannut uskomasta.
Pauliina sanoi ja loi minuun ystävällisen katseen.
-Mutta tämä ei voi olla....kaikki on niin epätodellista.
Katsoin ympärilleni ja yritin löytää todisteita siitä, että kaikki oli vain unta.
-Täytyykö kaiken olla aina todentuntuista?
Pauliina katsoi minuun kysyvästi.
-Ei..ei kai
-Entä sanopa, uskotko huomisen koittavan?
-Uskon.
-Siis miksi et uskoisi tähän? Etkö tiedä, että kaikki uskovat johonkin? Jotkut eivät vain halua myöntää uskovansa, siinä pelossa, että muut pitäisivät heitä typerinä.
Pauliinan sanat olivat totta ja annoin kaikkien epäilysteni olla.
-Tule, näytän sinulle kotini
Hän sanoi ja lähti kävelemään puiden takaa kajastuvalle talolle päin. Talo oli kaunis, vaalea puurakennus, aivan kuin normaali talo. Katsoin, kuinka minulle selvästikkin outo eläin juoksi Pauliinaa vastaan.
-Sen nimi on Chila.
Pauliina sanoi ja ojensi hupsun näköisen karvapallon minulle, sillä oli suuret siniset silmät, vaaleanruskea, jokseenkin pitkä turkki ja sen pienet tasuut olivat valkoiset, otuksen korvat olivat sen kokoon nähden hyvin suuret ja ne roikkuivat sen kasvojen sivuilla.
Olento oli hauskan näkköinen sen juostessa pienillä jaloillaan, korvien heiluessa tuulessa.
-Teidän maailmanne on meille aivan yhtä outo, kuin tämä teille.
Pauliina tokaisi, huomatessaan hämmästyneen ilmeeni.
-Silti molemmat ovat kuitenkin kovin samankaltaisia.
Sanoin hymyillen.
-Ehkä sadut yksisarvisista ja muista ovatkin tosia.
Jatkoin.
-Ne ovat, aivan kuten sekin, että sinulle on anettu uskomattoman kaunis ja kallis lahja.
Pauliina kertoi, esitellen samalla maailmaansa.
-Mikä niin?
-Mielikuvitus, kirjoittamisen ilo.
-Eikö tämä olekkaan totta?
Kysyin hieman pettyneenä.
-On, sille joka uskoo. Tämä on heidän unelmiensa maa ja joskus unelmatkin voivat karata, mutta silloin ne on etsittävä uudestaan.
-Tässä, se on sinun unelmasi.
Pauliina sanoi ja ojensi minulle paperilapun. Hypistelin sitä käsissäni hetken, ennen kuin luin sen: "Älä koskaan lakkaa unelmoimasta, äläkä koskaan menetä uskoasi. Kirjoita, löydät vielä oikeat sanat, ne ovat jo sinun mielessäsi ja sydämessäsi."
Heräsin sängyltäni hymyillen, nousin ylös ja mietin untani, oliko se todella vain unta? Sitten huomasin puristavani yhä sitä pientä paperin palaa, johon oli kirjoitettu ne sanat. Hymyilin onnellisena. Siirryin pöytäni ääreen ja aloin kirjoittamaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Totuushan tuo, ja esiintyy aika useissa saduissa. Kai se noinkin on, vain jos uskoo itseensä voi kirjoittaa.
Tai ehkä totuus onkin nurinpäin, jos kirjoittaa alkaa vähitellen uskoa itseensä.
Entä jos onkin niin, että me kaikki osaamme kirjoittaa. Mutta kun yritämme kirjoittamalla todistaa pätevyyttämme, astumme suolle jonne uppoaa.
Koska ennemmin tai myöhemmin vastaan aina tulee joku, joka on taitavampi, joku joka saa näkemään omat vajavaisuudet, ja ehkä hautamaan sitä myötä unelmat.
Entä jos emme yritä mitään. Emme yritä voittaa toisia kirjoittamalla, jos kirjoittaisimme vain siksi että se selkiyttää omaa ajatusmaailmaa.
Vasta kun kirjoittaa täysin itselleen, voi löytää kirjoittamisen ilon, ja unohtaa luomisen tuskan. Väittävät jotkut että tuolla tavoinkin voi saada ajatusta ja sisältöä teksteihin.
En tosiaan tiedä osaanko kirjoittaa, tiedän vain sen, että aina olen nauttinut siitä =)Pöytälaatikkoni, kouluvihkoni, päiväkirjani pursuavat tarinoita ja runojen pätkiä, joita on tullut vuosien mittaan kirjoitettua.Kirjoitan koska pidän siitä, koska pidän tarinoiden kertomisesta.
Taidoissani on suuresti parantamisen varaa, mutta on mukavaa katsoa omaa edistymistään, vertailla uusia ja vanhoja tekstejä. Nauraa omalle 13vuotiaana raapustetulle tarinalle, joka silloin oli suuri ylpeydenaihe, mutta nyt niin suloisen lapsellinen :)
Kirjoittaminen on yksinkertaisesti vain mukavaa =)
Mä kirjotan itte aika samanlaisia juttuja ja mun mielestä toi sun juttus oli hyvä. Sul on tosi hyvä mielikuvitus ja sä voisit menestyä kirjailijana aika hyvin.=) Mun mielestä toi juttu oli oikeesti tosi hyvä.=)
Kiitoksia kommentista, lämmitti mieltä :)