Uskalla olla ujo!
Ujoudesta tai pikemminkin sen kieltämisestä löytyy pätevä selitys moniin vuorovaikutus- ja ihmissuhdeongelmiin, jopa psyykkisiin sairauksiin. Tätä mieltä on psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila, joka tarjoaa uutta näkökulmaa yhtä lailla ihmissuhteitaan pohtiville ihmisille kuin terapiatyötä tekeville ammattilaisille.
– Jokaisessa meistä elää ujo ja hämmentyvä ihminen. Ujous on kuin ihmisen intiimein iho, joka suojaa hänen sisimpänsä kaikkein herkimpiä tunteita ja toiveita. Tuo herkkyys on meidän onnellisuutemme edellytys, mutta samaan aikaan se tekee meistä hyvin haavoittuvia, Mattila kuvailee.
Ujostuminen onkin ristiriitainen tunne, johon sisältyy yhtä aikaa halua paeta ja kokea läheisyyttä. Ujostumista seuraava hämmennys ikään kuin pysäyttää ihmisen ja antaa hänelle mahdollisuuden harkita, onko yllättävä tilanne ja häntä lähestyvä ihminen uhkaava vai turvallinen. Näin ymmärrettynä ujostuminen on pohjimmiltaan tarpeellinen ja ihmistä suojaava tunne.
Mattilan sanoma onkin, ettei ujostumista pidä hävetä, sillä se on merkki sielullisesta elävyydestä, kyvystä tunnistaa sisimmät tunteensa. Turvallisissa ihmissuhteissa ja hyväksyvässä ympäristössä ujostuminen ei johda yksinäisyyteen, vaan sen ylittäminen on tie toisten ihmisten läheisyyteen.
Ongelmaksi ujous muodostuu silloin, kun se leimataan heikkouden ja huonommuuden merkiksi. Silloin ujoutta ja erityisesti sen fyysisiä oireita aletaan hävetä ja peitellä. Kelläpä ei olisi kokemuksia tilanteista, joissa hämmentyminen on johtanut punastumiseen, kämmenten hikoiluun ja sanoissa sekoiluun. Toisille nämä kokemukset ovat kasvaneet painajaismaisiin mittoihin.
– Ujouden tunteet liittyvät aina ihmisten kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen. Sosiaalinen tilanne ja muiden ihmisten käytös määräävät sen, seuraako ujostelua myönteinen, ohimenevä hämmentyminen vai nolostuminen ja häpeä. Mitä enemmän ihmiselle kertyy nolostumisen ja nöyryytyksen kokemuksia, sitä ankarammin hän pyrkii ujoutensa salaamaan, Mattila kuvailee.
Suojaava rooli kätkee ujouden
Jokainen meistä on ujo omalla, persoonallisella tavallaan. Tavallisimmin ujous määritellään näkyvien oireiden kautta, jolloin se nähdään tyypillisesti esiintymispelkona, välttelevänä käyttäytymisenä ja hankalien tilanteiden pakenemisena.
Mattilan mukaan ujous on kuitenkin paljon syvempi ja perustavampi asia. Se ei ole mikä tahansa luonteenpiirre, vaan persoonallisuuden rakenne, joka vaikuttaa ihmisen koko elämään uravalinnoista ihmissuhteisiin. Mattila näkee ujouden myös monien vakavien psyykkisten ongelmien taustalla. Tällöinkään ongelmat eivät johdu ujoudesta sinänsä, vaan ihmisen sisimmässä elävän ujouden täydellisestä piilottamisesta tai särkymisestä.
Tavallisin tapa selvitä häpeälliseksi koetusta ujoudesta on vältellä hankalia tilanteita tai karaista itsensä. Monet meistä ovat kehittäneet tietoisia tai tiedostamattomia rooleja, joiden kova pinta kestää kolhut ja kätkee ujouden. Suojaava rooli voi olla viileän hallittu asiantuntija, mutta yhtä hyvin suupaltti vitsinkertoja tai röyhkeä pomoilija.
Aina kyse ei ole ehjistä roolihahmosta, vaan näennäisesti vapaaehtoisista valinnoista. Joku uppoaa vaativan harrastuksensa syövereihin, toinen muuttuu kiireiseksi uraohjukseksi, kolmas kääntyy sisäänpäin ja rakentaa itsekeskeisen ja itseriittoisen maailman. Yhteistä näille valinnoille on, että ne eivät ole aitoja valintoja ja johtavat ennen pitkää erillisyyteen ja yksinäisyyteen.
– Roolien taakse ujouden voi piilottaa, mutta ei se mihinkään häviä. Suojamuuri kätkee ja suojelee, mutta samalla se sulkee sisälleen ja eristää yksinäisyyteen. Ujoutensa kieltävä joutuu maksamaan kovan hinnan. Hän menettää kosketuksen omaan herkimpään sisimpäänsä, niihin myönteisin tunteisiin, joita hän on ujoudellaan suojellut, Mattila selittää.
Parisuhdeujous estää läheisyyden
Kun ujouttaan piilotteleva ihminen kadottaa kosketuksen omiin tunteisiinsa, katoaa häneltä myös kyky luoda läheisiä ihmissuhteita. Mattilan mukaan tämä on kielletyn ujouden vakavin seuraus. Se johtaa avioeroihin, ystävyyssuhteiden viilenemiseen, suureen yksinäisyyteen, joka saa lopulta ihmisen sairastumaan.
– Ujouden suurin haitta ei todellakaan liity punastumiseen tai änkytykseen! Eniten se rajoittaa parisuhteen ja pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden toimivuutta. Ujouttaan piilotteva ihminen vetäytyy muurinsa taakse välttyäkseen kokemasta parisuhteen tärkeintä ja siksi ujostuttavinta tasoa, emotionaalista läheisyyttä. Hän ei pysty antamaan eikä ottamaan vastaan herkimpiä tunteita. Pahimmassa tapauksessa hän ei enää edes tunnista tai kaipaa niitä, Mattila selittää.
Hänen mukaansa parisuhdeujous ei kuitenkaan näyttäydy punastelevana vaikenemisena, vaan sekin piiloutuu hyvin vaihtelevien roolien alle. Suhde voi olla myrskyisä, valtataistelun sävyttämä, riitaisa ja mustasukkainen, mutta aitoa läheisyyttä se ei sisällä. Seksielämä voi kyllä sujua, mutta ujoutensa peittävä ihminen ei pysty antautumaan herkille ja lämpimille tunteilleen.
– Ujoutensa piilottava ihminen kestää huonosti kumppaninsa toiveita, sillä hän kokee helposti olevansa painostuksen kohteena. Eihän hän voi, uskalla eikä osaa antaa sitä läheisyyttä, mitä toinen odottaa.
Mattila korostaa, ettei ujouden piilottelu ole sairaus niin kauan, kun ihminen vielä tuntee ujostuvansa ja kaipaavansa. Sairastumisen vaara alkaa vasta, kun toisen ihmisen läheisyyden kaipuu kuolee kokonaan. Silloin ihminen rakentaa muuria itsensä ja muiden väliin vaikka kylmistä jääpaloista.
Ujouden karaisu on sielun surma
Kaltoin kohdeltu ujous voi leimata myös koko perheen elämää ja siirtyä sukupolvelta toiselle. Mattilan mukaan ihmisen henkinen hyvinvointi edellyttää paitsi kykyä tuntea myös taitoa erotella ja käsitellä tunteita. Eikä tätä taitoa voi opiskella yksin, vaan vuorovaikutussuhteessa omiin läheisiin ihmisiin, lapsena suhteessa omiin vanhempiin.
– Estynyt ja ujo perhekulttuuri ei anna taitoja tunneilmaisun avoimuuteen. Ujouttaan piilottelevat vanhemmat ovat lapsille himmeä ja vääristävä peili, joka ei kehtaa näyttää kaikkea eikä varsinkaan kaikkein herkimpiä ja myönteisimpiä tunteita. Peilaajalta jää paljon näkemättä, kun peiliä itseään ujostuttaa liikaa, Mattila kuvailee.
Toisaalta on hyvin tavallista, että vanhemmat ja muut kasvattajat pitävät ylipäätään toivottavana, että lapsi pääsee ujoudestaan. Hänestä halutaan kitkeä turha arkuus ja pehmeys jo nuorena, sillä rohkeiden ja kainostelemattomien uskotaan menestyvän parhaiten kovassa maailmassa.
– Pahimmassa tapauksessa ujoutta ja arkuutta vastaan annetaan niin vahva rokotus, että se uhkaa tappaa lapsen sielullisesti, Mattila varoittaa.
Ujolle lapselle ei anneta turvallista tilaa oppia tunteiden kokemista ja niistä puhumista. Sen sijaan hänelle opetetaan vääriä asioita: sanattomuutta, etäisyyttä ja piiloutumista. Tällaisista kielteisistä taidoista poisoppiminen saattaa olla suuren työn takana.
Suhde ujouteen ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön tai edes hänen perheensä harkinnan varainen asia. Mattila näkee koko suomalaisen kulttuurin suhtautuvan ujouteen hyvin nurjasti. Vaikka me suomalaiset olemme kuuluisia ujoudestamme, me emme ole onnistuneet tekemään tästä herkkyydestä voimavaraa, vaan suuren uhan psyykkiselle hyvinvoinnillemme.
Ujous voisi olla myös vahvuus
Mattila korostaa, että ujous on eri asia kuin häpeä, eikä ujoudessa ole mitään hävettävää. Ujouden takana on vain positiivisia tunteita, toiveita ja unelmia, jotka antavat ihmiselle elinvoimaa. Avoimen, hyväksytyn ujouden vastakohta on etäisyys, viileys, jopa tunnekylmyys.
– Siitä huolimatta meidän aikamme häpeää ujoutta ja ihailee tunteensa hallitsevia, viileitä suorittajia tai estottomia, röyhkeitä menestyjiä. Samaan aikaan ollaan neuvottomia koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen ja julkisen nöyryyttämisen kulttuurin edessä.
– Eikö jo olisi aika pohtia näiden ilmiöiden yhteisiä taustoja? Mattila kysyy.
Hänen mielestään olisi korkea aika siirtyä ujouden kieltämisen kulttuurista ujouden kunnioittamisen kulttuuriin. Silloin ujous voisi muuttua koko yhteiskuntaa rakentavaksi vahvuudeksi. Mattila uskoo ujouden hyväksymisen ja arvostamisen vapauttavan paljon inhimillistä lahjakkuutta ja myönteistä energiaa.
– Ujoilla ihmisillä on paljon ominaisuuksia, joista esimerkiksi työelämässä olisi hyötyä, jos ne vain sallittaisiin. Ujo ihminen on sieluttoman suorittajan vastakohta. Hän on tunneherkkä, vastuuntuntoinen, empaattinen, muita kuunteleva... siis paras mahdollinen nykyajan johtaja, mutta myös luotettava työntekijä ja työtoveri, Mattila kuvailee.
Teksti lainattu Suomen lähi- ja perushoitajaliiton sivuilta. Oli niin hyvä juttu että oli pakko laittaa tänne luettavaksi
Ujoudesta tai pikemminkin sen kieltämisestä löytyy pätevä selitys moniin vuorovaikutus- ja ihmissuhdeongelmiin, jopa psyykkisiin sairauksiin. Tätä mieltä on psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila, joka tarjoaa uutta näkökulmaa yhtä lailla ihmissuhteitaan pohtiville ihmisille kuin terapiatyötä tekeville ammattilaisille.
– Jokaisessa meistä elää ujo ja hämmentyvä ihminen. Ujous on kuin ihmisen intiimein iho, joka suojaa hänen sisimpänsä kaikkein herkimpiä tunteita ja toiveita. Tuo herkkyys on meidän onnellisuutemme edellytys, mutta samaan aikaan se tekee meistä hyvin haavoittuvia, Mattila kuvailee.
Ujostuminen onkin ristiriitainen tunne, johon sisältyy yhtä aikaa halua paeta ja kokea läheisyyttä. Ujostumista seuraava hämmennys ikään kuin pysäyttää ihmisen ja antaa hänelle mahdollisuuden harkita, onko yllättävä tilanne ja häntä lähestyvä ihminen uhkaava vai turvallinen. Näin ymmärrettynä ujostuminen on pohjimmiltaan tarpeellinen ja ihmistä suojaava tunne.
Mattilan sanoma onkin, ettei ujostumista pidä hävetä, sillä se on merkki sielullisesta elävyydestä, kyvystä tunnistaa sisimmät tunteensa. Turvallisissa ihmissuhteissa ja hyväksyvässä ympäristössä ujostuminen ei johda yksinäisyyteen, vaan sen ylittäminen on tie toisten ihmisten läheisyyteen.
Ongelmaksi ujous muodostuu silloin, kun se leimataan heikkouden ja huonommuuden merkiksi. Silloin ujoutta ja erityisesti sen fyysisiä oireita aletaan hävetä ja peitellä. Kelläpä ei olisi kokemuksia tilanteista, joissa hämmentyminen on johtanut punastumiseen, kämmenten hikoiluun ja sanoissa sekoiluun. Toisille nämä kokemukset ovat kasvaneet painajaismaisiin mittoihin.
– Ujouden tunteet liittyvät aina ihmisten kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen. Sosiaalinen tilanne ja muiden ihmisten käytös määräävät sen, seuraako ujostelua myönteinen, ohimenevä hämmentyminen vai nolostuminen ja häpeä. Mitä enemmän ihmiselle kertyy nolostumisen ja nöyryytyksen kokemuksia, sitä ankarammin hän pyrkii ujoutensa salaamaan, Mattila kuvailee.
Suojaava rooli kätkee ujouden
Jokainen meistä on ujo omalla, persoonallisella tavallaan. Tavallisimmin ujous määritellään näkyvien oireiden kautta, jolloin se nähdään tyypillisesti esiintymispelkona, välttelevänä käyttäytymisenä ja hankalien tilanteiden pakenemisena.
Mattilan mukaan ujous on kuitenkin paljon syvempi ja perustavampi asia. Se ei ole mikä tahansa luonteenpiirre, vaan persoonallisuuden rakenne, joka vaikuttaa ihmisen koko elämään uravalinnoista ihmissuhteisiin. Mattila näkee ujouden myös monien vakavien psyykkisten ongelmien taustalla. Tällöinkään ongelmat eivät johdu ujoudesta sinänsä, vaan ihmisen sisimmässä elävän ujouden täydellisestä piilottamisesta tai särkymisestä.
Tavallisin tapa selvitä häpeälliseksi koetusta ujoudesta on vältellä hankalia tilanteita tai karaista itsensä. Monet meistä ovat kehittäneet tietoisia tai tiedostamattomia rooleja, joiden kova pinta kestää kolhut ja kätkee ujouden. Suojaava rooli voi olla viileän hallittu asiantuntija, mutta yhtä hyvin suupaltti vitsinkertoja tai röyhkeä pomoilija.
Aina kyse ei ole ehjistä roolihahmosta, vaan näennäisesti vapaaehtoisista valinnoista. Joku uppoaa vaativan harrastuksensa syövereihin, toinen muuttuu kiireiseksi uraohjukseksi, kolmas kääntyy sisäänpäin ja rakentaa itsekeskeisen ja itseriittoisen maailman. Yhteistä näille valinnoille on, että ne eivät ole aitoja valintoja ja johtavat ennen pitkää erillisyyteen ja yksinäisyyteen.
– Roolien taakse ujouden voi piilottaa, mutta ei se mihinkään häviä. Suojamuuri kätkee ja suojelee, mutta samalla se sulkee sisälleen ja eristää yksinäisyyteen. Ujoutensa kieltävä joutuu maksamaan kovan hinnan. Hän menettää kosketuksen omaan herkimpään sisimpäänsä, niihin myönteisin tunteisiin, joita hän on ujoudellaan suojellut, Mattila selittää.
Parisuhdeujous estää läheisyyden
Kun ujouttaan piilotteleva ihminen kadottaa kosketuksen omiin tunteisiinsa, katoaa häneltä myös kyky luoda läheisiä ihmissuhteita. Mattilan mukaan tämä on kielletyn ujouden vakavin seuraus. Se johtaa avioeroihin, ystävyyssuhteiden viilenemiseen, suureen yksinäisyyteen, joka saa lopulta ihmisen sairastumaan.
– Ujouden suurin haitta ei todellakaan liity punastumiseen tai änkytykseen! Eniten se rajoittaa parisuhteen ja pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden toimivuutta. Ujouttaan piilotteva ihminen vetäytyy muurinsa taakse välttyäkseen kokemasta parisuhteen tärkeintä ja siksi ujostuttavinta tasoa, emotionaalista läheisyyttä. Hän ei pysty antamaan eikä ottamaan vastaan herkimpiä tunteita. Pahimmassa tapauksessa hän ei enää edes tunnista tai kaipaa niitä, Mattila selittää.
Hänen mukaansa parisuhdeujous ei kuitenkaan näyttäydy punastelevana vaikenemisena, vaan sekin piiloutuu hyvin vaihtelevien roolien alle. Suhde voi olla myrskyisä, valtataistelun sävyttämä, riitaisa ja mustasukkainen, mutta aitoa läheisyyttä se ei sisällä. Seksielämä voi kyllä sujua, mutta ujoutensa peittävä ihminen ei pysty antautumaan herkille ja lämpimille tunteilleen.
– Ujoutensa piilottava ihminen kestää huonosti kumppaninsa toiveita, sillä hän kokee helposti olevansa painostuksen kohteena. Eihän hän voi, uskalla eikä osaa antaa sitä läheisyyttä, mitä toinen odottaa.
Mattila korostaa, ettei ujouden piilottelu ole sairaus niin kauan, kun ihminen vielä tuntee ujostuvansa ja kaipaavansa. Sairastumisen vaara alkaa vasta, kun toisen ihmisen läheisyyden kaipuu kuolee kokonaan. Silloin ihminen rakentaa muuria itsensä ja muiden väliin vaikka kylmistä jääpaloista.
Ujouden karaisu on sielun surma
Kaltoin kohdeltu ujous voi leimata myös koko perheen elämää ja siirtyä sukupolvelta toiselle. Mattilan mukaan ihmisen henkinen hyvinvointi edellyttää paitsi kykyä tuntea myös taitoa erotella ja käsitellä tunteita. Eikä tätä taitoa voi opiskella yksin, vaan vuorovaikutussuhteessa omiin läheisiin ihmisiin, lapsena suhteessa omiin vanhempiin.
– Estynyt ja ujo perhekulttuuri ei anna taitoja tunneilmaisun avoimuuteen. Ujouttaan piilottelevat vanhemmat ovat lapsille himmeä ja vääristävä peili, joka ei kehtaa näyttää kaikkea eikä varsinkaan kaikkein herkimpiä ja myönteisimpiä tunteita. Peilaajalta jää paljon näkemättä, kun peiliä itseään ujostuttaa liikaa, Mattila kuvailee.
Toisaalta on hyvin tavallista, että vanhemmat ja muut kasvattajat pitävät ylipäätään toivottavana, että lapsi pääsee ujoudestaan. Hänestä halutaan kitkeä turha arkuus ja pehmeys jo nuorena, sillä rohkeiden ja kainostelemattomien uskotaan menestyvän parhaiten kovassa maailmassa.
– Pahimmassa tapauksessa ujoutta ja arkuutta vastaan annetaan niin vahva rokotus, että se uhkaa tappaa lapsen sielullisesti, Mattila varoittaa.
Ujolle lapselle ei anneta turvallista tilaa oppia tunteiden kokemista ja niistä puhumista. Sen sijaan hänelle opetetaan vääriä asioita: sanattomuutta, etäisyyttä ja piiloutumista. Tällaisista kielteisistä taidoista poisoppiminen saattaa olla suuren työn takana.
Suhde ujouteen ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön tai edes hänen perheensä harkinnan varainen asia. Mattila näkee koko suomalaisen kulttuurin suhtautuvan ujouteen hyvin nurjasti. Vaikka me suomalaiset olemme kuuluisia ujoudestamme, me emme ole onnistuneet tekemään tästä herkkyydestä voimavaraa, vaan suuren uhan psyykkiselle hyvinvoinnillemme.
Ujous voisi olla myös vahvuus
Mattila korostaa, että ujous on eri asia kuin häpeä, eikä ujoudessa ole mitään hävettävää. Ujouden takana on vain positiivisia tunteita, toiveita ja unelmia, jotka antavat ihmiselle elinvoimaa. Avoimen, hyväksytyn ujouden vastakohta on etäisyys, viileys, jopa tunnekylmyys.
– Siitä huolimatta meidän aikamme häpeää ujoutta ja ihailee tunteensa hallitsevia, viileitä suorittajia tai estottomia, röyhkeitä menestyjiä. Samaan aikaan ollaan neuvottomia koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen ja julkisen nöyryyttämisen kulttuurin edessä.
– Eikö jo olisi aika pohtia näiden ilmiöiden yhteisiä taustoja? Mattila kysyy.
Hänen mielestään olisi korkea aika siirtyä ujouden kieltämisen kulttuurista ujouden kunnioittamisen kulttuuriin. Silloin ujous voisi muuttua koko yhteiskuntaa rakentavaksi vahvuudeksi. Mattila uskoo ujouden hyväksymisen ja arvostamisen vapauttavan paljon inhimillistä lahjakkuutta ja myönteistä energiaa.
– Ujoilla ihmisillä on paljon ominaisuuksia, joista esimerkiksi työelämässä olisi hyötyä, jos ne vain sallittaisiin. Ujo ihminen on sieluttoman suorittajan vastakohta. Hän on tunneherkkä, vastuuntuntoinen, empaattinen, muita kuunteleva... siis paras mahdollinen nykyajan johtaja, mutta myös luotettava työntekijä ja työtoveri, Mattila kuvailee.
Teksti lainattu Suomen lähi- ja perushoitajaliiton sivuilta. Oli niin hyvä juttu että oli pakko laittaa tänne luettavaksi
Vastaukset 13
Vanhimmat
Eipä tuohon lisättävää. Antoi paljon ajateltavaa.
laitoit.Tuossa on kaikki.
oikeaa asiaa oli ja paljon miettimisen aihetta. kunpa hyväksyisimme toisemme sellaisina kuin olemme. Kunpa itse ensin hyväksyisin itseni! Päällimmäisenä jäi mielleen että ujouden takana on vain positiivisia tunteita! Toiveita ja unelmia; ne antavat uutta voimaa elämään.
Ujous antaa voimaa elämään jos sitä ei häpeä niin paljon että se pitää piilottaa muilta niinkuin minulla... Silloin se imee kaiken elämänvoiman ihmisestä ja jäljelle jää vain ontto kuori.
Mä en uskalla mennä ravintoloihin, kavereille illanviettoon enkä oikeestaan paljon muuallekkaan... Ainoat paikat missä käyn on semmossia jossa hiljasuus on täysin hyväksyttävää esim. kirjasto, kauppa yms. Mä oon jo pitkään ollu "henkisesti kuollut" ja kohta myös fyysisestikin jos parannusta tähän ei löydy. Mä en halua elää elämääni tälleen. Parempi kun viikatemies korjaa poies.
Ez, viestisi hätäännytti! Onhan aina toivoa. Lue vaikka Voimala-keskustelusta nimimerkin "Ei enää niin ujo" kokemuksista. Toivottomuus saattaa olla tietämättömyyttä. Älä siis vain jää yksin ahdistuksesi kanssa! Oletko hakenut mistään apua?
Minä sain sattumalta lisää ymmärrystä ujousongelmaan Kauneus ja terveys -lehden artikkelista ujosta parisuhteesta nyt helmikuun numerossa. Parisuhteessakin voi tuntea itsensä yksinäiseksi ja masentuneeksi, jos toinen osapuoli piiloutuu.
että mikä ihmeen voimala? En ole kuullutkaan.
Ja vastaus kysymykseesi: Kyllä olen tilannut ajan psykologille mutta se on vasta 2 viikon päästä johtuen varmaan hirveistä jonoista.
Aika epäreilua et kaikki asiat on melkeen kohdallaan elämässä. Koulun sain päätökseen ja työpaikka olisi tiedossa elikkä elämän pitäisi hymyillä. Mutta sitten on tämä hirvittävä ahdistus joka vie elämänilon mennessään.
Tarkoitin viestissäni tässä samassa ujous-sivustossa olevaa keskustelun aihetta nimeltään "voimala".
Upeaa kun uskaltauduit hakemaan apua. Se ei ole häpeä, kaikkihan me jotain apua ja tukea tarvitsemme, toisiltamme ja myös ammatti-ihmisiltä.
Ja voihan tiukan paikan tullen ottaa yhteyttä vaikka terveyskeskukseen, sieltäkin saa ensiapua myös psyykkiseen kipuun.
ja totesin että sillä on samat syyt kuin mullakin.
En nyt rupea hehkuttamaan että vielä on toivoa mut kai sitä nyt viel jaksaa viel vähän aikaa kattoa mihin tää elämä heittää... Joskus se vaan on niin helvetin vaikeaa kun puuttuu motivaatio.
Sanotaan, että "lapsi joka on polttanut kätensä ei enää leiki tulella aikuisenakaan" ja sama pätee näköjään ihmissuhteisiinkin.
Kyllä vaan ujoudesta voi päästä eroon, tiedän kokemuksesta. Itse olin lapsena niin ujo, että koulubussissakin istuin kuin kynttilä enkä uskaltanut päätäni paljon kääntää, ja pingotin jopa bussin stop-nappulan painamista. Vielä pitkälti aikuisuuteen ujous rajoitti elämääni ja vaikutti kaikkiin valintoihini, mutta nyt olen päässyt siitä eroon. Toimin ammatissa, missä täytyy olla ihmisten kanssa jatkuvasti tekemisissä ja jopa entisaikojen kauhu; esiintyminen koko salillisen edessä onnistuu. Että toivoa kyllä on. Neuvoisin sinua joka päivä kertomaan itsellesi että olet ihan hyvä, punastelit jäykistelit teet mitä tahansa, porskuta vain reippaasti eteen päin vaikka askel kerrallaan.
Ez, jotta hoitosi lähtisi hyvin alkuun niin yritä olla mahdollisimman aktiivinen siellä psykologin luona. Älä vain jää yksinään puhumaan monologia! Ujo ihminen alistuu liian helposti passiiviseen rooliin vastailemaan kysymyksiin, eikä uskalla suoraan kysyä asiantuntijan käsitystä.
Rohkene myös vaatia itsellesi apua, äläkä suostu odottelemaan taas useita viikkoja seuraavaan tapaamiseen!
Tunnustele jälkeenpäin tunteitasi, vastasiko käynti toiveitasi. Jos ei, niin kerro seuraavalla kerralla avoimesti, mihin olit pettynyt. Ujo jättää turhan usein sanomatta, mihin hän on pettynyt tai loukkaantunut, ja kärsii tunteet vain yksin mielessään. Jos olit tyytyväinen ja iloinen psykologilla käynnistäsi niin kerro ehdottomasti siitäkin ujostelematta hänelle itselleen!
Kiitos vihjeestäsi. Kerron kuitenkin vähän lisää tästä mun ujoudesta. Eli mä en silloin ole ujo jos mun pitää toimittaa asioita pankissa, työkkärissä, kelassa yms. paikoissa vaan silloin jos todellakin tiedän mitä mun pitää tehdä niin teen sen ongelmitta...
Silloin ne ujous/ahdistus/masennuskohtaukset tulee kun pitäisi olla jossain spontaanissa tilanteessa kuten kavereitten kanssa illanvietossa tai jutella kahvilla niitä näitä... Eli multa ei luonnistu tuo smalltalk yhtään ja sitten kun tulee hiljaisia hetkiä niin mulle iskee semmonen epämiellyttävä tunne joka sitten muuttuu paniikiksi vähän ajan päästä ja mun pitää päästä pois tilanteesta.
Tämän takia mä en oikeen voi kutsua ketään kotiinkaan vierailemaan kun oishan se aika karua heittää vieras pihalle jos itseä rupeaa ahdistamaan.
Eli mulla pitää olla aina ns.varasuunitelma päästä pois jos aion mennä johonkin sosiaaliseen juttuun mukaan. Mä en mielellään edes tapaa uusia ihmisiä noissa em. tilanteissa missä mua ahdistaa koska ne ihmiset saa musta semmoisen kuvan mitä mä en halua antaa...
Päällepäin saatan näyttää kylmältä, tunteettomalta pokerinaamalta mutta oikeasti olen hyvin voimakkaasti tunteva ihminen. Mä vaan ylikontrolloin itseäni niin paljon että muitten mielestä näytän tylsältä puusilmältä...
Minkäs sitä ittelleen mahtaa.
Nyt tässä vaiheessa joku varmaan sanois että opettele näyttämään miltä sinusta tuntuu, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Ei kai tässä muuta kuin että koen kovasti samaa kuin sinä, Ez, päivittäin. Ja työn alla on pyrkiä siitä eroon.
Hilmalle, Olen ujoudesta samaa mieltä; romanttisista haaveista ja rakastamisesta puhuminen ujostuttaa. Eihän sitä noin vain uskalla sanoa tykkäävänsä toisesta. Minulla alkaa sydän hakata ja jännityn, jos ajattelenkaan avautua ja panna itseäni ihan oikeasti likoon. Olen siis ujo? Joskus uskallan sanoa ainakin vähän, silloin en siis ole ujo?
Ujous tuntuu inhimillisemmältä selitykseltä kuin itsetuntohäiriö: - Jos on ujo niin pitäisi uskaltaa paljastaa hyviä tunteitaan toiselle. Mutta jos on huono itsetunto niin pitää yrittää rakastaa omaa itseään!
Käytännön havainto: kun olen ihastunut tai vaikkapa innostunut, niin itsetuntoni on ihan ok. Onnistunut tapaaminen ilahduttaa ja olen onnellinen, ainakin vähän aikaa. Eli mikä on syy ja mikä seuraus, ujous vai itsetunto?
Käsitän asian nyt niin, että ujostelu tekee varovaiseksi tutustumisessa ja rakkaudessa toiseen. Ujous rajoittaa romantiikkaa. Sensijaan itsetunnon miettiminen ja itsetunnon pönkitys on itsekeskeistä!