26v nainen, mun ensimmäisen vakava suhde, nyt reilu vuos seurusteltu, just muutettiin yhteen. Tuntuu, että täytyy saada kerrottua tuntemuksista, mutten halua miehelle kertoa ihan kaikkea. Mies on ihana ja herkkä, ja tosi romanttinen. Mä en oo tippaakaan romanttinen.. Tästä kinastellaan säännöllisesti, kun mies ei oikein voi olla varma mitä mä häntä kohtaan tunnen, kun en oikein näytä sitä. Musta taas itestä tuntuu, et koen tosi voimakkaita tunteita tätä miestä kohtaan, pystyn kuvittelemaan meidät joskus tulevaisuudessa naimisissa ja hankkivan lapsia. Mulla on semmonen "järkevä" suhtautuminen rakkauteen, ajattelin ensimmäisillä tapaamisilla, et tää mies on semmonen fiksu valinta, mut ei varsinaisesti ollut semmosta ihastumista. Tai siis siinä ihan heti alkuun, kyllä se sitten tuli aika nopeasti. Ja ihan jo alusta asti ajatellut, että tästä miehestä pitää pitää kiinni, et mitä vaan tulee, niin siitä selvitään. Oon alusta asti tehny sen päätöksen sitoutua tähän ihmiseen, ja sitten se rakkaus tuli myöhemmin. Ja tää on mulle ok. Mietin jo nuorempana että järjestetty avioliitto olis mulle just hyvä, kun on vähän tollanen suhtautuminen, että vaan päätetään olla yhdessä, ja päätetään rakastaa toisiamme, ja sitten vaan keksitään miten asioista selvitään. En osaa silleen heittäytyä tunteiden paloon, ja olla semmonen.. noh, "normaali." Mitä tuntuu olevan kaikkialla ympärillä. Ja mies kans on tommonen, että ihastu ensin mun ulkonäköön ja luonteeseen, oli kauheen intohimonen ja olis halunnu jokasen hetken viettää mun kanssa ja mulla on jotenkin semmonen olo, et tommosella suhtautumisella se voi kyllästyä muhun nopeesti. Sitte ku löytyy paremman näkönen, ni vaihtoon vaan, että saa taas ne alun kivat tunteet takasin. Mä taas inhosin sitä alkuhuumaa, inhoan tutustua uusiin ihmisiin ja käydä treffeillä. Mulle käy semmonen mukava elämä, missä tiedetään toisten rutiinit ja mistä toinen tykkää, ja arki vaan pyörii mukavasti. Ja sitte just, ku mies näyttää tunteitaan jatkuvasti, ja mä en oikein osaa sanoa mitään takaisin. Kyllähän mullakin välillä tulee hetkiä, jolloin on vaan pakko kertoa miten ihana toi onkaan, ja miten paljon sitä rakastan, mut yleensä on vaan semmosta normiarkea ja "siinähän toi pyörii." Ja haluanki sen siinä pyörivän, en pysty kuvittelemaankaan elämääni ilman häntä. Mutta ei mulla oo mitään tarvetta kertoa sitä jatkuvasti. Mä jotenki aattelen, että tässä on jo sovittu että ollaan yhessä, ni kyllä se sopimus edelleen pidää, vaikkei sitä hoettaiskaan uudestaan ja uudestaan. Mä luulen että toi mun tapa rakastaa kestää pidempään, koska yhdessäolo ei oo kiinni siitä että jatkuvasti halutaan olla toisen kanssa ja on kauheaa tunteiden paloa koko ajan. Vaan on vaan se päätös, että halutaan olla yhdessä ja halutaan selvitä kaikesta mitä ikinä tuleekaan. Ja siinä mukana kulkee se rakkaus. Onks kukaan mun kanssa samoilla linjoilla? En oo ees jaksanu laskea kuinka monta kertaa mua on sanottu kylmäks, ja kaikki aikasemmat suhteet on loppunu siihen, ku mies on mut jättäny, koska "oon niin kylmä." Et ne ei saa musta selkoa tykkäänks mä vai en. Nyt kerranki joku musta tykkää tarpeeks, et sietää tota, mut mitenhän kauan se kestää.. Oonhan tässä yrittäny muuttaa itteäni, mut vaikeeta on. Todella vaikeeta. Ja mä koen sen "feikkaamiseks" että kauheesti toitotan rakastavani, ku ei oo just sillä hetkellä päällä se semmonen tunne, et nyt on pakko kertoa. Tietääks kukaan mitä tarkotan? Onks muita kellä olis toi "järkevä" suhtautuminen rakkauteen, vai koenks mä vaan jotain ihan muuta ku rakkautta? Must tuntuu et voisin hypätä vaan suoraan sinne 20 vuotta naimisissa -kohtaan, haluun enemmän semmosta kumppanuutta ku semmosta ihastusta ja sydämen pamppailua.
Miltä tuntuu oikea rakkaus?
lovewillfindaway
3143
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kosketteletko toista omasta halustasi, halailetko, suuteletko poskelle jne.?
Koska mulla on tuollaisia kokemuksia naisista ja voin sanoa että tuo on kovinkin yleinen tapa nimenomaan suomalaisilla naisilla.
Eikä kyse ole siitä että itse olisin kovinkaan romanttinen, mutta tykkään helliä toista yleensä enemmän eleillä ja teoilla kuin sanoilla.
Itse olen lähtenyt ja tulen lähtemään kävelemään suhteista joissa nainen ei osoita hellyyttä minua kohtaan.
Tiedätkö miksi?
Koska heistä tulee huonoja vaimoja ja äitejä.
Tekstin perusteella et osaa asettautua toisen ihmisen asemaan ja sorrut siihen mistä monia miehiä syytetään eli tunnekylmyydestä. Sitten alatte ihmetellä miksi seksi ei toimi tai olette vain kavereita jne.
Nuo asiat ovat ihmisen perustarpeita eikä se liity siihen miten romanttinen on tai ihastuksen asteesta. Kosketus yms. helliminen erittää hormoneita jotka liittyvät kiintymiseen. Kiintyminen on täysin eri prosessi kuin ihastuminen tai rakastuminen.
Tuo sun tapa rakastaa ei kestä pitempään jos et osoita tunteitasi toiselle etkä ota aktiivista roolia siinä vaan ajattelet vain että "arki pyörii". Se voi olla sinä joka joku päivä herää ettet edes pidä miehestä tai joku toinen mies tarjoaa sinulle jotain parempaa.
itse olen todennut että ei enää yhtään kylmiä kalkkunoita minulle koskaan. Eikä se tarkoita mitään kultasöpönassukka juttuja vaan toisen huomiointia, äänen painoa, puhumista ylipäätään sekä kosketuksia ja hellyyttä.
Ne ovat sen suhteen polttoaine, ei seksi niinkuin jotkut kuvittelevat.
Tekstini voi vaikuttaa jyrkältä mutta sen enempää en saanuut tekstistäsi selvää.
Itse nimittäin arvostan kumppanuutta ja yhdessä selviämistä enkä todellakaan lillu missään ihastumisfantasioissa tai jaksa yleensäkään tavata toisia ihmisiä joidenkin tunnehuippujen metsästyksen takia.
Mutta...tarvitsen läheisyyttä ja hellyyttä jota nainen osoittaa ja uskon sen olevan suhteen kulmakivi. Ideaali tai kylmän järkinen suhtautuminen ei tee suhteelle mitään hyvää.
Koskettaako Samuli Edelman