Hei!
Olen 30v nainen ja sairastan ahdistuneisuushäiriötä, joka oireilee pakko-oireina, sekä jännitys ja pelkotiloina.
Olen aloittanut terapian ja lääkitykseni on laitettu hiljalleen uusiksi stressaavan elämäntilanteeni ja sen myötä oireiden pahenemisen myötä.
Kaipaisin kovasti vertaistukea kohtalotovereilta kuinka selviätte arjesta tämän sairauden kanssa. Olisin mahdollisesti kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia vaikka sähköpostitse.
-kohtiparempaaelämää-
Olen 30v nainen ja sairastan ahdistuneisuushäiriötä, joka oireilee pakko-oireina, sekä jännitys ja pelkotiloina.
Olen aloittanut terapian ja lääkitykseni on laitettu hiljalleen uusiksi stressaavan elämäntilanteeni ja sen myötä oireiden pahenemisen myötä.
Kaipaisin kovasti vertaistukea kohtalotovereilta kuinka selviätte arjesta tämän sairauden kanssa. Olisin mahdollisesti kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia vaikka sähköpostitse.
-kohtiparempaaelämää-
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itselläni on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö ja sen kanssa pitää vain elää. Olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä 7 vuotta. Olen 41-vuotias nainen. Olen sairastanut masennusta,paniikkihäiriötä j ahdistuneisuushäiriötä. Masennus on suhkoht hyvin parantanut, mutta ahdistuneisuushäiriö jäi elämääni. Sen kanssa on nyt helpompi elää,kun on eläkkeellä.
Hyvä, että käyt terapiassa puhumassa. Itselläni ei ole lääkitystä kuin unettomuuteen. 18 vuotta sitten kun sain diagnooseja niin kokeiltiin masennuslääkkeitä,mutta mitkään lääkkeet eivät auttaneet masennukseen ja ahdistukseen. Vasta kun pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle niin olen voinut suhkoht hyvin. Omalla kohdalla lääkkeet ei auttaneet,koska ne ei poistaneet syitä miksi olin masentunut ja ahdistunut. Sain kokea tämän 18 vuotta sitte. Sitä uskoo lääkkeiden voimaan niin paljon, että luulee että on parantunut. Joillakin lääkkeet voi tehota mutta mun kohdalla ei.
Harmi vaan ettei täällä saa ilmoittaa mitään yhetystietoja edes sähköpostiosoitteita.
Voi harmi.
Kun ei sitä kaikkein henkilökohtaisimmista asioista viitsisi täällä kaiken kansan luettavaksi kirjoittaa.
Kuinka sinulla oireilee tuo häiriö arjessa? Onko sinull lapsia? Lisäsikö sinulla työelämä ahdistusoireita?
Itse en ole tällä hetkellä työelämässä, mikä sekin ahdistaa. Kaipaan kovasti työn tuomia onnistumisen kokemuksia ja sosoaalisia suhteita mutta tällähetkellä jo kotoa ulos lähteminen on saavutus. Lisäksi koen olevani todella yksinäinen, vaikka minulla on useampi läheinen ystävä mutta emme pysty tapaamaan kovin usein sillä moni heistä asuu eri kaupungissa.
Itsellä pahimpina oireina ovat asioiden toistamiset ja tarkistamiset ja tämän myötä "asioihin jumiin jääminem" sekä lamautuminen. Myös jännitän ja pelkään näitä jumeja ja etenkin että saan niitä jossain kodin ulkopuolelle enkä kykene pääsemään tilanteista eteenpäin. Siksi jo kotoa poistuminen tuottaa tuskaa. Minulla on alle kouluikäinen lapsi ja syyllisyys siitä että en kykene antamaan hönelle normaalia arkea on valtava. Oöen eronnut hänen isästä ja luojalle kiitos hänen isänsä hoitaa tällähetkellä häntä enimmäkseen, kun oma tilanteeni on nyt vaikea.
Mulla ei ole mitään fyysisiä oireita,mutta mulla on huono stressin sietokyky ja jännitän vieraitten ihmisten seurassa. Silloin kun en ollut vielä eläkkeellä niin mulla meni kaikki energia pysyä tolpillani. Tosin en onnistunut siinä kauheen hyvin koska sitten se johti siihen en pystynyt tekee töitäni. Minulla ei ole lapsia. Jopa 3-vuotias veljenpoika vie kaiken mun energian ja en osaa olla hänen seurassaan. Joten sekin ahdistaa.
Mulla ei ole pahemmin työkokemusta. Vuonna 2000 olin kolme kuukautta kotipalvelussa ja sit sain potkut,koska psyyke ei enää kestänyt. Silloin mä uskoin masennuslääkkeisiin ja mutta huomasin pian että lääkeet eivät auttaneet. Siinä mun työhistoria. Sen jälkeen mua yritettiin kuntouttaa. Eli olen käynyt lähes kaikki kuntoutustoimenpiteet läpi. Kelan toimenpiteitä en ole käynyt läpi, vaikka hain aikoinaan niihin. En muista syitä miksi Kela ei tarjonnut kuntoutustoimenpiteitään.
Mä oon epäonnistunut elämässäni niin paljon lapsesta asti nin musta ei ole ollut palkkatöihin. Mä itseasiassa tiesin sen jo yläasteella. Olen opiskellut itselleni kaksi ammattia pakon saattelemana. Joko sä menet opiskelemaan ,töihin tai saat karenssin.
Mulla on tapana tarkistaa hella, hanat ja kotiovi kun lähden ulos. Joka ikinen kerta nämä tarkastukset. Vaikka en olisi käyttänyt hellaa koko päivänä niin illalla vielä tarkistettava hella.
Oon pahoillani ettet oo saanut kunnon apua, tai sellanen kuva mulle ainakin jää sun tekstistä. Tai toi että koet epäonnistuneesi jo lapsesta asti, kuulostaa surulliselta että ajattelet itsestäsi niin.
☹
Mutta eihän mikään ole menetetty ja elämää on elettävänä vielä, eikö? Oletko koittanut päästä kelan tukemaan psykoterapiaan?
Mä olen käynyt aikoinani mielenterveystoimistossa useamman vuoden ja sit kuvataideterapiassa,josta ei ollut mitään hyötyä. Kävin tänään puhumassa eräässä paikassa ( täällä ei saa mainita nimiä eli ei saa mainostaa) koulukiusaamisesta. Oli erittäin avartava kokemus. Menen vielä toistamiseen siellä käymään. ensimmäsitä kertaa puhun aiheesta kunnolla. Ei noita psykiatrian puolen ihmisiä kiinnosta käydä läpi vanhoja asioita. Se kiusaaminen on jättänyt enemmän traumoja kuin kuvittelin,vaikka kartoitettiin vasta tilannetta. On paljon helpompi puhua ihmisille jotka kokeneet saman.
Hei
Minullakin on diagnosoitu ahdistushäiriö ja ajoittain sen kanssa on tosi haasteellista. Jännitän asioita etukäteen, pelkään vähän kaikkea ja kaikkia, pelottaa ja tykyttää rinnasta niin, etten uskalla nykyään edes kauppaan mennä yksin. Pakko-ajatukset painaa päälle unettomina öinä tosi pahasti, olen piilottanut puukot ja kaikki terävät esineet itsemurhariskin takia. Päälle vaikea fibromyalgia ja vaikea masennus.
Erilaisia lääkkeitä on kokeiltu, mutta mistään ei ole tullut kunnollista apua vaan eniten rauhoitan itseäni pehmeillä tavoilla, mm. musiikilla, meditoimisella ja enkelihömpällä. Onhan minulla rauhoittavatkin erikseen, mutta niihin on tottunut eikä ne tunnu enää missään. Masennukseen ja unettomuuteen olen syönyt lääkkeitä jo vuosia. Vaikka olen sairastanut jo kohta 7 vuotta, niin en pääse/halua eläkkeelle, sillä yritän jotenkin vielä uskoa, että ehkä minusta on vielä johonkin. Psykoterapiassa olen käynyt jo pari vuotta mutta kyllä ne asiat vain vaivaavat vaivaamistaan, kunnes on käsitelty tarpeeksi ja sitä päivää odotan kovasti.
Minullakin on lapsesta lähtien ollut todella raakaa koulukiusaamista, väkivaltaa kotona (vaikea äiti-suhde), raiskaus, työttömyyttä, riippuvuutta, velkavankeus ja ties mitä. En tiedä sitten, mikä on johtanut mihinkin mutta eipä niitä menneitä voi muuttaa, vain tulevaa. Ainoa, mikä pitää vielä hengissä, on rakas teini-ikäinen lapseni ja pelkään, että miten pysyn hengissä, kun hän lähtee opiskelemaan.
Ahdistus, masennus, unettomuus. Ihan helvetin tympeitä vaivoja kaikki enkä toivoisi kenellekään ikinä.
Tsemppiä kaikille!