Kaikki alkoi kolme vuotta sitten kun sain potkut töistä. Ulkomaalainen työtoverini ihastui minuun, kun hän ei saannut vastakaikua, alkoi työpaikkahäirintä. Häirintää kesti melkein vuoden, ja yritin saada siihen apua esimieheltäni, työkavereiltani, pomoltani sekä liitosta. Apua en mistään saannut, yleinen mielipide oli se, että olin itse aiheuttanut ihastumisen.
Kaikki loppui siihen, että sain potkut, koska en muka hoitannut töitäni. Kiusattu sai lähteä ja kiusaaja sai jäädä!
Siitä alkoi painajaiseni.
Olin ilman töitä sekä masentunut ja täynnä itsesyytöksiä.
Vuosi meni työttömänä, kunnes sairastuin vakavasti. Halvaannuin kaksi kertaa, eikä lääkärit enään antaneet minulle mitään toivoa. Aloin toipumaan kuin ihmeen kaupalla (poikani läsnäololla), kuntoutuminen alkoi ihan alusta. Täytyi opetella kaikki alusta, istuminen, käveleminen, syöminen aivan kaikki. Puoli vuotta vietin sairaalassa, kunnes pääsin kotiin rullatuolissa. Olin edelleen hyvin masentunut, mutta yritin kaikkeni, että kuntoutuisin mahdollisimman pian. Uusi shokki tuli kuukauden päästä, kunnes huomasin, että mieheni oli löytännyt uuden naisen. Kolme kuukautta myöhemmin mieheni muutti pois, ja minä jäin kaksin murkkuikäisen poikani kanssa. Olin edelleen huonossa kunnossa ja hyvin masentunut, en pystynnyt liikkumaan ulkona pitkiä matkoja, enkä pytynnyt hoitamaan koti enkä muita asioita. Alkoi elämästäni taistelu. Harkitsin useaan otteeseen itsemurhaa, mutta aina "järki vei voiton".
Eikä siinä vielä kaikki. Poikani isä alkoi vaatia pojan yksinhuoltajuutta, vedoten siihen, että olin sairas sekä henkisesti, että fyysisesti. Kaiken kukkuraksi oma isäni sairastui, eikä koskaan enään pääse kotiin.
Voiko yhdelle ihmiselle enään sattua enempää.
En ole kuukausiin nukkunut kunnolla jos lainkaan, itken usein päivät ja yöt. En lähes lainkaan käy ulkona. Viikonloppuisin juon itseni tolkuttomaan humalaan, ja näin minusta on lisäksi tullut lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttäjä. Ystäväni olen menettänyt oman passiivisuuteni takia ja ainoa mistä nautin on syöminen ja se alkaa jo näkyä olemuksesta. Kysyn itseltäni joka päivä, "onko missään enään mitään järkeä ja voiko tästä ikinä toipua".
Otan ilomielen vastaan kaikki kommentit ja avuntarjoukset.
Kaikki loppui siihen, että sain potkut, koska en muka hoitannut töitäni. Kiusattu sai lähteä ja kiusaaja sai jäädä!
Siitä alkoi painajaiseni.
Olin ilman töitä sekä masentunut ja täynnä itsesyytöksiä.
Vuosi meni työttömänä, kunnes sairastuin vakavasti. Halvaannuin kaksi kertaa, eikä lääkärit enään antaneet minulle mitään toivoa. Aloin toipumaan kuin ihmeen kaupalla (poikani läsnäololla), kuntoutuminen alkoi ihan alusta. Täytyi opetella kaikki alusta, istuminen, käveleminen, syöminen aivan kaikki. Puoli vuotta vietin sairaalassa, kunnes pääsin kotiin rullatuolissa. Olin edelleen hyvin masentunut, mutta yritin kaikkeni, että kuntoutuisin mahdollisimman pian. Uusi shokki tuli kuukauden päästä, kunnes huomasin, että mieheni oli löytännyt uuden naisen. Kolme kuukautta myöhemmin mieheni muutti pois, ja minä jäin kaksin murkkuikäisen poikani kanssa. Olin edelleen huonossa kunnossa ja hyvin masentunut, en pystynnyt liikkumaan ulkona pitkiä matkoja, enkä pytynnyt hoitamaan koti enkä muita asioita. Alkoi elämästäni taistelu. Harkitsin useaan otteeseen itsemurhaa, mutta aina "järki vei voiton".
Eikä siinä vielä kaikki. Poikani isä alkoi vaatia pojan yksinhuoltajuutta, vedoten siihen, että olin sairas sekä henkisesti, että fyysisesti. Kaiken kukkuraksi oma isäni sairastui, eikä koskaan enään pääse kotiin.
Voiko yhdelle ihmiselle enään sattua enempää.
En ole kuukausiin nukkunut kunnolla jos lainkaan, itken usein päivät ja yöt. En lähes lainkaan käy ulkona. Viikonloppuisin juon itseni tolkuttomaan humalaan, ja näin minusta on lisäksi tullut lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttäjä. Ystäväni olen menettänyt oman passiivisuuteni takia ja ainoa mistä nautin on syöminen ja se alkaa jo näkyä olemuksesta. Kysyn itseltäni joka päivä, "onko missään enään mitään järkeä ja voiko tästä ikinä toipua".
Otan ilomielen vastaan kaikki kommentit ja avuntarjoukset.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tarinasi on melkein yksi yhteen omani kanssa, paitsi että pojan tilalla on tytär, halvautumisen tilalla astma ja syöpä.
Tervetuloa kerhoon.
Hei!!
Olihan tuo sun tarinasi aika koskettava. Itekin oon käyny melko raskaan elämänvaiheen läpi ja nyt alkaa näkyä valoa tunnelissa..
Paskamainen ukko sulla kun jättää vaimon silloin kun tämä tarvitsisi enemmän tukea kuin koskaan..
sun on pakko ryhdistäytyä ja löytää ihmisiä elämääsi. Hyviä ystäviä on harvassa mutta yksikin hyvä ystävä auttaa..Älä lankea siihen viinaan..Voihan sitä joskus ottaa mutta ei ahdistuneena.
Kyllä siitä voi toipua ja selvitä. Näin voin sanoa 8 vuoden masennuskierteen jälkeen. Toki kokemasi asiat ovat niin suuria ja shokeeraavia, että ei mikään ihme, että olet lamassa. Ja yksin tuosta on vaikea nousta tai edes ystävien avulla. Kuulostat ihan siltä, että tarvitset akuutisti ammattiapua.
Olen oppinut priorisoimaan:
Ensin on hoidettava perusasiat kuntoon eli sinun on saatava lepoa. Hyvä kuitenkin, että pystyt syömään, joillakin masennus reagoi päinvastoin ja se vie sairaalaan. On aloitettava kaiken rakennus ihan niistä pienistä asoista; vaikka 15 min parvekkeella päivässä raitista ilmaa, kauppareissu kävellen, ruoanlaittoa, mitä tahansa. Että pääset normaaliin elämään kiinni, sillä tuo kierre vie vain alaspäin.
Ja tietysti IHAN ENSIMMÄISENÄ omalääkärille aika, masennuslääkkeet ja terapia. Ja akuuttina tapauksena, ei siis mihinkään jonoon. Uhkaat itsemurhalla (saattavat silloin ottaa osastollekin joksikin aikaa), sanot ettet enää selivä jokapäiväisistä askareista ja koska olet perheellinen, sinun pitäisi saada myös kotiapua. Isoimmilla kaupungeilla toimii kriisiryhmät, joissa kartoitetaan potilaan tilannetta laajemmin eli siinä autetaan selivämään niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin.
Uskalla vaatia apua! Tiedän kyllä, että masentuneena se on vaikeaa ja lähes mahdotonta. Olisiko sinulla joku läheinen, joka voisi varata sinulle ajan puolestasi ja tulla kanssasi lääkäriin? Usein tämä myös auttaa prosessin nopeuttamisessa, kun tohlot lääkäritkin tajuavat, että nyt on tosi kyseessä!
Elämässä on edelleen järkeä, vaikka ymmärrän hyvin, miksi sinusta ei siltä tunnu. Pyydän siis, hae apua! Ota yhteyttä seurakuntaan, kriisikeskukseen, lääkäriin... Maailmassa on vielä paljon hyvyyttä, joka voi olla sinun, kun uskallat ottaa se vastaan.
Voimia, sisko!
Vivianin kanssa täysin samaa mieltä. Tuosta ei pääse enää kuin ylöspäin! Myös itse tämän kokenut, vaikkakin paaaaljon nuorempana. Vielä puolivuotta sitten oli kaikki yhtä helvettiä, mutta minut pakotettiin ammattiauttajalle, ja helpottaa suunnattomasti kun saa puhua!
Ja todellaki, älä tee sitä virhettä että annat laittaa sinut mihinkään listalle jonon hännille! Sanot vaikka juuri tuon itsemurha aikeet, niin pääset varmasti tarvitsemaasi hoitoon!
Kaikkea hyvää Sinulle!