Eli eli eli, enpä koskaan tänne ole kirjoittanut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta, mistä voimaa elämiseen?
Lapsena, lapsuus oli aivan ihanaa aikaa. Sai olla vapaasti, elää hetkessä, tutkia maailmaa ja sen ihmeitä. Olin lapsena erittäin rauhallinen, ymmärtävä, rakastava, enkä koskaan halunnut tehdä mitään mikä voisi satuttaa muita. Kaikki kääntyi onnellisuudesta suoraan helvetiksi monen mutkan kautta, joka muokkasi myös luonnettani huomattavasti radikaalimpaan suuntaan.
Muistan kun ensimmäiset koulupäivät alkoivat, mietin joka aamu että mikä helvetin looppi tämä "koulutus järjestelmä" on, en kyennyt koskaan ymmärtämään miksi minun täytyisi oppia asioita jotka eivät olleet minulle relevantteja. Päivä toisensa jälkeen epäonnistuin toistamiseen ja tuohon aikaan 90 luvun puolella, kuulin jatkuvasti kuinka huono, epäkyvykäs ja mitä vikoja minussa oli. Jossain vaiheessa yläastetta motivaationi edes yrittää loppui totaalisesti, pääsin yläasteen juuri ja juuri läpi.
Hetki koitti kun piti päättää minne suuntaan jatkoi, hain kouluun joka jollain tapaa kiinnosti minua, tämä koulu oli aivan samanlainen kuin edelliset, täytetään aivot turhalla paskalla, niin että pärjäät työelämässä muttet tajua tehdä mitään luovaa. Kyllästyin parivuotta kun olin opiskellut tässä koulussa, lopetin koulun ja päätin hakea töitä.
Muistaakseni viikkoja meni, asuin tällöin vielä kotona äitini luona, kunnes sain ensimmäisen työpaikkani, myyntitöitä paikallisesta lehtiyhtiöistä. Kaveri joka sinne rekrytoi, oli erittäin avomielinen, ei niinkään katsonut papereita vaan henkilöä henkilönä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui että asiat lähtivät rullaamaan. Tällöin myös rupesin seurustelemaan tyttöystäväni kanssa ja eihän siinä kauaa mennytkään kun tyttöystäväni ilmoitti että on raskaana ja aikoo pitää lapsen, siinä itsellä ei pahemmin ollut saumaa sanoa mitään. Ajattelin kuitenkin että nyt on minun aika loistaa, onhan tässä nyt hetki jo hyvin mennyt, näin ajattelin tuolloin.
Myyntitöitä teinkin suurella menestyksellä viitisen vuotta kunnes yhtenä päivänä satuin lukemaan kirjaa jossa kerrottiin suggestioista, ihmisen aivojen toiminnasta yms kommunikaatioon liittyvistä konsteista, tajusin/rupesin ajattelemaan että myynti ei ole eettistä jollei asiakkaalla ole jo tarvetta tuotteelle, sitä ennen olin aina luonut asiakkaalle tarpeen ja suggeroinut mahdollisimman paljon jotta asiakas tekisi kaupat kanssani. Nyt strategiani oli murtunut etiikkani takia. En vain kyennyt enään myymään, irtisanoin itseni silloisesta yrityksestä.
Irtisanomisen jälkeen rupesin etsimään itseäni ja ajattelin että ehkä ne koulut ois ollu hyvä käydä kuitenkin, päädyin uudemman kerran ammattikouluun josta päädyin isoon yritykseen töihin työharjottelun kautta. Hetki meni taas ihan onnellisissa merkeissä kunnes sairastuin pahasti, jouduin sairaalaan ilmeisesti kroonisen stressin aiheuttamista jatkuvista akuuteista tulehduksista, vietin siellä vuoden.
Sairaalassa tajusin että stressi aiheutui työstä, perhe elämästä ja siitä etten tiennyt mitä edes haluan. Mietin tuolloin että miten korjaan asiat, kirjoitin paperille tärkeitä asioita yms. ei vaan tuntunut tulevan ratkaisua asioille. Yhtenä päivänä heräsin sairaalasta, tyttöystäväni oli vieressäni ja sanoi vain ettei jaksa enään tätä suhdetta, otti kamansa kämpästämme ja lähti lapsemme kanssa. En pystynyt ymmärtämään tilannetta, mutta aloin olemaan aivan luovuttamipisteessä joten annoin hänen vain mennä.
Kun pääsin sairaasta pois, muutin ja irtisanoin itseni jälleen työpaikasta joka ei millään tyydyttänyt minua, koitin puristaa koulun loppuun. Koulu oli aikuispuolen, jonkun random rahotteinen, rahoitukseni koulun osalta oli loppu (sairaalassa viettämäni aikani vuoksi) ja oikeastaan ei se ala enään kiinnostanut minua. Tässä vaiheessa olin myös kerryttänyt sairaala ajalta hyvän potin ulosottoon maksamattomista laskuista, en vain sairaala-aikana jaksanut keskittyä muuhun kuin tervehtymiseen.
Sen jälkeen olen vain huolehtinut terveydestäni harrastamalla ja muuttamalla huonot elintavat paremmiksi, päivä ja tapa kerrallaan. Nyt vain alan olla pisteessä jossa en jaksa enään edes uskoa että minua odottaisi jotkin mukavat kokemukset, kun mietin aikaa taakseppäin, tuo kaikki on ollut yhtä taistelua.
Aatteeni siitä miten maailma pyörii, on hyvin radikaali kokemuksieni takia. Maailma tuntuu liian kylmältä paikalta, ihmiselle joka ei välitä kilpailusta ja huomiosta. Nyt olen pitkään miettinyt että mitä sitä elämälläni tekisi. Perhettä en varmaan edes koskaan halua, kokemukseni perheistä on aivan rikkinäisiä, en halua näyttää muille katsomustani perhe-elämästä.
Mutta mistä löytää se elannon lähde? Kun ei ole koulutusta ja ulosottoakin hyvä määrä..
Mistä löytää tapa elää joka ei tunnu aivan vitunmoiselta taistelulta?
Kuinka te jaksatte?
Kiitoksia kun jaksoit lukea pitkäveteisen stoorini, pahoittelen kirjoitusvirheitä ja rumia sanoja.
Lapsena, lapsuus oli aivan ihanaa aikaa. Sai olla vapaasti, elää hetkessä, tutkia maailmaa ja sen ihmeitä. Olin lapsena erittäin rauhallinen, ymmärtävä, rakastava, enkä koskaan halunnut tehdä mitään mikä voisi satuttaa muita. Kaikki kääntyi onnellisuudesta suoraan helvetiksi monen mutkan kautta, joka muokkasi myös luonnettani huomattavasti radikaalimpaan suuntaan.
Muistan kun ensimmäiset koulupäivät alkoivat, mietin joka aamu että mikä helvetin looppi tämä "koulutus järjestelmä" on, en kyennyt koskaan ymmärtämään miksi minun täytyisi oppia asioita jotka eivät olleet minulle relevantteja. Päivä toisensa jälkeen epäonnistuin toistamiseen ja tuohon aikaan 90 luvun puolella, kuulin jatkuvasti kuinka huono, epäkyvykäs ja mitä vikoja minussa oli. Jossain vaiheessa yläastetta motivaationi edes yrittää loppui totaalisesti, pääsin yläasteen juuri ja juuri läpi.
Hetki koitti kun piti päättää minne suuntaan jatkoi, hain kouluun joka jollain tapaa kiinnosti minua, tämä koulu oli aivan samanlainen kuin edelliset, täytetään aivot turhalla paskalla, niin että pärjäät työelämässä muttet tajua tehdä mitään luovaa. Kyllästyin parivuotta kun olin opiskellut tässä koulussa, lopetin koulun ja päätin hakea töitä.
Muistaakseni viikkoja meni, asuin tällöin vielä kotona äitini luona, kunnes sain ensimmäisen työpaikkani, myyntitöitä paikallisesta lehtiyhtiöistä. Kaveri joka sinne rekrytoi, oli erittäin avomielinen, ei niinkään katsonut papereita vaan henkilöä henkilönä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui että asiat lähtivät rullaamaan. Tällöin myös rupesin seurustelemaan tyttöystäväni kanssa ja eihän siinä kauaa mennytkään kun tyttöystäväni ilmoitti että on raskaana ja aikoo pitää lapsen, siinä itsellä ei pahemmin ollut saumaa sanoa mitään. Ajattelin kuitenkin että nyt on minun aika loistaa, onhan tässä nyt hetki jo hyvin mennyt, näin ajattelin tuolloin.
Myyntitöitä teinkin suurella menestyksellä viitisen vuotta kunnes yhtenä päivänä satuin lukemaan kirjaa jossa kerrottiin suggestioista, ihmisen aivojen toiminnasta yms kommunikaatioon liittyvistä konsteista, tajusin/rupesin ajattelemaan että myynti ei ole eettistä jollei asiakkaalla ole jo tarvetta tuotteelle, sitä ennen olin aina luonut asiakkaalle tarpeen ja suggeroinut mahdollisimman paljon jotta asiakas tekisi kaupat kanssani. Nyt strategiani oli murtunut etiikkani takia. En vain kyennyt enään myymään, irtisanoin itseni silloisesta yrityksestä.
Irtisanomisen jälkeen rupesin etsimään itseäni ja ajattelin että ehkä ne koulut ois ollu hyvä käydä kuitenkin, päädyin uudemman kerran ammattikouluun josta päädyin isoon yritykseen töihin työharjottelun kautta. Hetki meni taas ihan onnellisissa merkeissä kunnes sairastuin pahasti, jouduin sairaalaan ilmeisesti kroonisen stressin aiheuttamista jatkuvista akuuteista tulehduksista, vietin siellä vuoden.
Sairaalassa tajusin että stressi aiheutui työstä, perhe elämästä ja siitä etten tiennyt mitä edes haluan. Mietin tuolloin että miten korjaan asiat, kirjoitin paperille tärkeitä asioita yms. ei vaan tuntunut tulevan ratkaisua asioille. Yhtenä päivänä heräsin sairaalasta, tyttöystäväni oli vieressäni ja sanoi vain ettei jaksa enään tätä suhdetta, otti kamansa kämpästämme ja lähti lapsemme kanssa. En pystynyt ymmärtämään tilannetta, mutta aloin olemaan aivan luovuttamipisteessä joten annoin hänen vain mennä.
Kun pääsin sairaasta pois, muutin ja irtisanoin itseni jälleen työpaikasta joka ei millään tyydyttänyt minua, koitin puristaa koulun loppuun. Koulu oli aikuispuolen, jonkun random rahotteinen, rahoitukseni koulun osalta oli loppu (sairaalassa viettämäni aikani vuoksi) ja oikeastaan ei se ala enään kiinnostanut minua. Tässä vaiheessa olin myös kerryttänyt sairaala ajalta hyvän potin ulosottoon maksamattomista laskuista, en vain sairaala-aikana jaksanut keskittyä muuhun kuin tervehtymiseen.
Sen jälkeen olen vain huolehtinut terveydestäni harrastamalla ja muuttamalla huonot elintavat paremmiksi, päivä ja tapa kerrallaan. Nyt vain alan olla pisteessä jossa en jaksa enään edes uskoa että minua odottaisi jotkin mukavat kokemukset, kun mietin aikaa taakseppäin, tuo kaikki on ollut yhtä taistelua.
Aatteeni siitä miten maailma pyörii, on hyvin radikaali kokemuksieni takia. Maailma tuntuu liian kylmältä paikalta, ihmiselle joka ei välitä kilpailusta ja huomiosta. Nyt olen pitkään miettinyt että mitä sitä elämälläni tekisi. Perhettä en varmaan edes koskaan halua, kokemukseni perheistä on aivan rikkinäisiä, en halua näyttää muille katsomustani perhe-elämästä.
Mutta mistä löytää se elannon lähde? Kun ei ole koulutusta ja ulosottoakin hyvä määrä..
Mistä löytää tapa elää joka ei tunnu aivan vitunmoiselta taistelulta?
Kuinka te jaksatte?
Kiitoksia kun jaksoit lukea pitkäveteisen stoorini, pahoittelen kirjoitusvirheitä ja rumia sanoja.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinua vaivaa tämä: https://www.youtube.com/watch?v=ePivN7CEhxo
Parannuskeinoa ei ole, paras oireenmukainen hoito henkisiin, fyysisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin on tämä: https://www.royalqueenseeds.fi/laakekannabikset-siemenet/227-euphoria.html
Ainoa toivosi on unohtaa työurat, parisuhteet, omakotitalot asuntolainoineen ja muut haaveet, mitä sinut on yhteiskunta suggeroinut haluamaan, vaikka et oikeasti halua. Vähän kuin naiset on suggeroitu haluamaan prinsessamaisia kirkkohäitä.
Itse opiskelin korkeakoulututkinnon ja hyppäsin alemmista konttoritöistä keskipalkkaiseen toimistotyöhön. Ja arvaa mitä. Keskipalkalla saat ostettua yhden trendikkään lelun (iPhone, metallinpaljastin, tai jokin muu muovigadgetti) joka tilipäivä täyttääksesi pinnallisen elämäsi tyhjyyttä taas seuraavaan tilipäivään asti ja vedettyä perskännit joka viikonloppu, vaikka joka kerta jo juomisen aikana alat huomaamaan että alkoholi ei edes toimi. Ja voitko kuvitella, keskipalkkainen työ sermeillä ympäröidyssä kuutiossa, johon olet nastalla painellut hassuja kuvia ja jossa istut 8 tuntia päivässä tietokoneen ääressä, ei olekaan upea unelma ja elämäsi seikkaulu. Se on pikku hiljaa sinut pohjaan polttavaa julmaa helvettiä.
Ja paras vaihtoehto on kasvatella yrttipuskaa kotona, tehdä ekstrarahaa myymällä sitä osa ja polttamalla itse loput ja sosiaalituilla katsella youtubea ja piirrettyjä pilvessä päivät pitkät ja heittää kaikki laskut paitsi vuokra ja sähkö ulosottoon kasan päälle odottamaan että ne maksaa itse itsensä työkkäristä otetulla veronpalautuksella tai vanhenevat ja odotat että tämä koko vitun paska systeemi luhistuu omaan mahdottomuuteensa ja toivon mukaan teknologia pelastaa joidenkin vuosikymmenien päästä vähän parempaan maailmaan. Siihen asti, don't give a fuck.
https://www.youtube.com/watch?v=bek1y2uiQGA
paremmaksi siinä vaiheessa kun alat elättämään itse itsesi. kaikki muu on pelkkää paskanjauhamista.
Hänhän elätti itsensä töissä ja kaikki alkoi mennä päin mäntyä silloin?
Mees nyt kipin kapin pisulle, pesulle ja nukkumaan niin jaksat herätä virkeänä töihin tuottamaan valtiolle verotuloja. Rip rap.
Tuloilla voimme kuluttaa enemmän, jolloin valtio saa enemmän verotuloja, jolloin voimme kuluttaa enemmän, jolloin valtio saa jne.
Tavaroita joita emme edes tarvitse
Voit jäädä vapaamatkustajaksi valtion tuilla.
paremmaksi siinä vaiheessa kun alat elättämään itse itsesi. kaikki muu on pelkkää paskanjauhamista.
Niin se menee, edelleen.