Puhumattomuuden kierre

Molemmat isovanhempani olivat tilallisia, kiinni karjassaan ja töissään, eivät he meillä juuri koskaan vierailleet, tapasimme suvun hautajaisissa ja häissä. Toisessa mummolassa isosiskoni kanssa kävin kouluikäisenä kesäisin, koska meillä oli siellä samanikäisiä serkkuja. Etäisiksi omat isovanhempani jäivät, johtuen pitkästä välimatkasta ja harvoista tapaamisista.

Omat lapseni ovat saaneet viettää mummolaelämää molemmissa suvuissa, vaikka matkaa olikin. Olihan jo autot ja puhelimet, helpompi pitää kaikin tavoin yhteyttä. Lomilla lapset saattoivat viettää viikon pari, useimmat joulutkin vuoroteltiin mummoloissa. Toki siinä tuli tutuksi isovanhemmat omassa elinpiirissään, ja ahkerasti hekin vierailivat lasten perheissä, varsinkin eläkepäivinään . He itsekin ovat lapsuudestaan kertoneet, sekä meille omille lapsilleen että lastenlapsilleen, vanhoja valokuvia katseltiin, eipä niitä kovin monia vanhempieni lapsuuden ajoilta ollut otettukaan. Niitä skannattiin kaikille rakkaiksi muistoiksi. Itse olen lapsuudestani kertonut hyvinkin tarkasti, valokuviakin on jo runsaasti muistin tueksi, kiinnostuneita kuuntelijoita ja kommentoijia olen saanut.

Nyt kaikki dokumentoidaan digitaalisesti, lapset pitävät tiivistä yhteyttä kavereihinsa. Uskon, että juuri tämän diginatiivin sukupolven kanssa on tätä kulttuurityötä tehtävä, että lapset tuntisivat kuuluvansa perheisiin ja sukuihin lenkkinä sukupolvien ketjussa. Paljon on muuttunut, mutta lapsen perusolemus on sama : hän kaipaa rakkautta, huolenpitoa ja leikkiä. Nykyisin lapset viettävät paljon aikaa samanikäisten seurassa päiväkodista alkaen, joillekin koulumummot - ja vaarit voivat olla kaivattu vanhempiin ihmisiin. Eroperheissä saattaa tulla myös tilanteita, että lastenlapset eivät voi tavata joitakin isovanhempiaan.

Ennen kaikki ei ollut paremmin, käpylehmäromantiikka ei ehkä nykylapsiin pure. On turha kehuskella, miten käytettiin isonsiskon monoja, istuttiin hiljaa pulpetissa letit kireällä ja tyydyttiin makroonivelliin kouluruokana, kerättiin jopa puolukat koulun keittolaan. Perinneleikkejä olen opettanut lastenlapsilleni, vaari kaarnaveneitä veistämään, perinteet elävät ja tarinat säilyvät.

Voithan kirjoittaakin menneisyydestä eli tehdä jonkinlaista elämänkertaa, jos kerran puhuminen on vaikeaa. Kaikesta huolimatta ja monen hämmästykseksi emme ole ikuisia eli Tuoni korjaa omansa joskus, joten viimeistään sitten jälkikasvua alkaa kiinnostaa, mistä ovat lähtöisin ja miksi ynnä muita muisteloita. On aika ikävää vanhempien kuoltua, että ei heistä tiedä mitään - mietipä itse. Mielestäni olemme vanhempina jopa tämän velkaa (muistelut) jälkikasvullemme). Se kuuluu rakkauteen, kuten laulussa kauniisti sanotaan.

Erä sukulaiseni nauhoitti muisteloitaan. Niistä tuli monta kasetillista puhetta. Koska hänellä ei ollut omia lapsia, mutta ihmisenä hän oli rakastettava ja kaipasimme (muut sukulaiset) , oli ilo kuunnella hänen ääntään. Hän oli kuin elävänä läsnä kaikkinensa kertoen hauskasti ja värikkäästi murteella vaiheistaan. Otimme nauhoista kopiot cd:lle ja kuuntelen silloin tällöin näitä ilopisaroita.

Aioin tehdä sukututkimusta, mutta en jaksaisi istua ja tutkia. Tavoitteenani on kirjoittaa muistiin asioita henkilöistä, jotka olen tavannut henkilökohtaisesti. Esim. omat vanhempani, mieheni vanhemmat, omat isovanhemmat. Saas nähdä saanko toimeksi.

On hyvä muistaa keitä olemme ja aloittaa itsestä. Vähenee uus-synnynnäinen huvittuneisuus ja katkeruus.

Vaikka lapsuus on ollut köyhempää ja vaikeampaa kuin nykyinen elämä, kannattaisi kuitenkin kertoa niistä ajoista lapsille ja lapsenlapsille, sillä lasten on arvokasta kuulla, millaisia vaikeuksia vain muutama vuosikymmen sitten oli jouduttu kestämään. Aina voi kertoa koulusta, leikeistä, työn teosta ja-tavoista. On totta kai asioita, jotka on parempi unohtaa, mutta koko lapsuus ja nuoruus ei sentään kenelläkään ole ollut pelkkää murhetta ja vaikeuksia, jokaiselle on sattunut asioita, jotka on mukava muistaa ja kertoilla.
Myös aivan yleisiä kuvauksia vuosikymmenten takaisista tavoista ja tilaisuuksista olisi tarpeellista muistella ja siirtää tietoa nuoremmille.
Yritän opetella muistelemaan. Merkitsen valokuviin nimet, kirjoittelen pikkujuttuja lapsuudenkodista, talon historiikkia, ja koetan luetella entisiä asukkaita.

Vanhempani noudatti vanhaa perinnettä. Lapset optettiin teitittelemään heitä. Kun kasvettiin isoiksi, teititteleminen tuntui keinotekoiselta raja-aidalta, nololtakin.
Olin vasta 3 vuotias kun isä talvisotaan lähti. Jatkosodan pitempi jakso vieraannutti jopa rapautti suhteen isääni.