Olen aina ollut tosi analyyttinen ja älykäs mutta ilman putkiaivoja; harmikseni mulle on siunaantunut melko vilkas mielikuvitus. Aikuisiällä mulle on tullut välillä ihan käsittämättömiä pelkotiloja:
Alkoi siitä, että aloin miettiä millä todennäköisyydellä joutuisin randomin puukotuksen kohteeksi, siitä siirryin miettimään, kestäisinkö tunnetilat mitä seuraisi, jos joutuisin kaapatuksi.
Siihen en miettinyt todennäköisyyttä, vaan olennainen juttu oli just ahdistella niitä tunteita. Ja sitten siitä ahdistelusta seuraa vielä kiperämpi ja pelottavampi kysymys: Kannattaako elää ollenkaan, jos elämässä voi asiat mennä aivan persiilleen? Nukkumassakin olen hyvillä mielin, miksei se voisi kestää ikuisesti?
En siis oo oikeasti mitään itsemurhaa ollut suunnittelemassa, mutta pitäähän se olla varma asiasta ettei ole syytä, vai...?
No siitäpä sitten mietin todennäköisyyttä, että kuoleman jälkeen jatkankin elämää, mutta toisessa persoonassa, toisessa universumissa... Henkilökohtaisesti en näe ajatuksessa mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti mahdotonta sen perusteella mitä maailmasta tiedämme. Mutta olisiko se sitten parempi vai huonompi nykyelämään verrattuna?
Nojoo... tällä viikolla olen sitten miettinyt, millä perustein alienit kaappaisivat minut (tai ihmiskunnan) ja pistäisivät kärsimään. Varmaan olen käynyt läpi kaikki mahdollisuudet, mikä olisi tilanteen lähtökohta ja miten näiden avaruusmatkailu onnistuisi. Viimeisimpänä olen jälkimmäiseen liittyen poistanut mahdollisuuksista madonreiän: siihen käytännössä kuolisi, ainakin jos sellainen syntyisi välittömään läheisyyteen (aurinkokuntaan). Enkä oikeastaan edes usko avaruusroboteilla olevan mitään syytä tulla kiusaamaan, tai sitten sellaista voi syntyä triljoonasosan todennäköisyydellä yhteiskunnassa joka on susi jo syntyessään, mikä sen perusteella mitä tämän maailman ihmisistä ja elämästä tiedän, olisi aivan alieni.
Käytännössä siis on tosi rasittavaa, kun pitää aina hankkia varmuus kaikkeen oman ajattelun kautta. Lopulta kyllästyn siihen ahdistukseen, ja elän kuin mikään ei olisi muuttunut... Se käy mielestäni tämän maailman logiikkaan tosi hyvin: olisin voinut syntyä vaikka kuinka huonoon paikkaan, mutta silti synnyin ainakin hopea- jos ei kultalusikka suussa. Ainoa puute minussa on oma mieleni, joka on tosi fiksu jos sitä käyttää oikein, mutta ajautuu harhateille aivan liian helposti.
Järjissäni minut pitää se, että elän normaalia elämää. Kukaan tuskin huomaa minusta päällepäin että voin olla emotionaalisesti hajalla. Tiedostan myös, tai ainakin koen, että olen todennäköisesti yksi harvoista ihmisistä joilla on tiettyjä irrationaalisia pelkoja. Sekin pitää järjissään, että tietää suurimman ongelman olevan omassa päässä. En tiedä pystyisinkö jollekulle puhumaan näistä. Tuntuu kovin kovin nololta.
Siitä huolimatta pelkään myös sitä, että joku päivä oikeasti sairastun johonkin mt-ongelmaan, ja teen jotain täysin turhaa mutta hyvin vahingollista. Luin kerran että olen epätodennäköinen henkilö sairastumaan esim. skitsofreeniaan, mutta tulevaisuuttahan pitää aina vähän pelätä? Tähän palstaan liittyen: Jotenkin mielessäni aina perustelen myös, että olipa hyvä ettei nainen x joutunut tutustumaan minuun; ties millaiselta rasitteelta vaikuttaisin, jos joskus kertoisin mieleni kummallisista liikkeistä.
Miksimiksimiksiminä.....
Alkoi siitä, että aloin miettiä millä todennäköisyydellä joutuisin randomin puukotuksen kohteeksi, siitä siirryin miettimään, kestäisinkö tunnetilat mitä seuraisi, jos joutuisin kaapatuksi.
Siihen en miettinyt todennäköisyyttä, vaan olennainen juttu oli just ahdistella niitä tunteita. Ja sitten siitä ahdistelusta seuraa vielä kiperämpi ja pelottavampi kysymys: Kannattaako elää ollenkaan, jos elämässä voi asiat mennä aivan persiilleen? Nukkumassakin olen hyvillä mielin, miksei se voisi kestää ikuisesti?
En siis oo oikeasti mitään itsemurhaa ollut suunnittelemassa, mutta pitäähän se olla varma asiasta ettei ole syytä, vai...?
No siitäpä sitten mietin todennäköisyyttä, että kuoleman jälkeen jatkankin elämää, mutta toisessa persoonassa, toisessa universumissa... Henkilökohtaisesti en näe ajatuksessa mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti mahdotonta sen perusteella mitä maailmasta tiedämme. Mutta olisiko se sitten parempi vai huonompi nykyelämään verrattuna?
Nojoo... tällä viikolla olen sitten miettinyt, millä perustein alienit kaappaisivat minut (tai ihmiskunnan) ja pistäisivät kärsimään. Varmaan olen käynyt läpi kaikki mahdollisuudet, mikä olisi tilanteen lähtökohta ja miten näiden avaruusmatkailu onnistuisi. Viimeisimpänä olen jälkimmäiseen liittyen poistanut mahdollisuuksista madonreiän: siihen käytännössä kuolisi, ainakin jos sellainen syntyisi välittömään läheisyyteen (aurinkokuntaan). Enkä oikeastaan edes usko avaruusroboteilla olevan mitään syytä tulla kiusaamaan, tai sitten sellaista voi syntyä triljoonasosan todennäköisyydellä yhteiskunnassa joka on susi jo syntyessään, mikä sen perusteella mitä tämän maailman ihmisistä ja elämästä tiedän, olisi aivan alieni.
Käytännössä siis on tosi rasittavaa, kun pitää aina hankkia varmuus kaikkeen oman ajattelun kautta. Lopulta kyllästyn siihen ahdistukseen, ja elän kuin mikään ei olisi muuttunut... Se käy mielestäni tämän maailman logiikkaan tosi hyvin: olisin voinut syntyä vaikka kuinka huonoon paikkaan, mutta silti synnyin ainakin hopea- jos ei kultalusikka suussa. Ainoa puute minussa on oma mieleni, joka on tosi fiksu jos sitä käyttää oikein, mutta ajautuu harhateille aivan liian helposti.
Järjissäni minut pitää se, että elän normaalia elämää. Kukaan tuskin huomaa minusta päällepäin että voin olla emotionaalisesti hajalla. Tiedostan myös, tai ainakin koen, että olen todennäköisesti yksi harvoista ihmisistä joilla on tiettyjä irrationaalisia pelkoja. Sekin pitää järjissään, että tietää suurimman ongelman olevan omassa päässä. En tiedä pystyisinkö jollekulle puhumaan näistä. Tuntuu kovin kovin nololta.
Siitä huolimatta pelkään myös sitä, että joku päivä oikeasti sairastun johonkin mt-ongelmaan, ja teen jotain täysin turhaa mutta hyvin vahingollista. Luin kerran että olen epätodennäköinen henkilö sairastumaan esim. skitsofreeniaan, mutta tulevaisuuttahan pitää aina vähän pelätä? Tähän palstaan liittyen: Jotenkin mielessäni aina perustelen myös, että olipa hyvä ettei nainen x joutunut tutustumaan minuun; ties millaiselta rasitteelta vaikuttaisin, jos joskus kertoisin mieleni kummallisista liikkeistä.
Miksimiksimiksiminä.....
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei näitä lässytyksiä jaksa lukea..
Miten sä koskaan saat niitä omia lapsia, jos et edes siihen x-naiseen tutustunut?
Niin tai ajattele jos yleisrobotit tulevaisuudessa latautuvat seksuaalitoiminnoissa ja ihmisille tulee mahdottomaksi tietää kuka on kuolevainen.
"Miksi" on väärin asetettu kysymys, ihan kuin asioiden pitäisi olla toisin. Millä perusteella niiden pitäisi olla toisin? Usein esitetty kysymys esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden kohdalla, mutta satunnaisuuksien kanssa ei vain voi kysyä miksi vaan millä todennäköisyydellä.
Jokainen asia, joka tapahtuu, tapahtuu suurella, kohtuullisella tai pienellä todennäköisyydellä, mutta varmasti ei tapahdu mitään. Täydellä varmuudella toimii vain matematiikka ja logiikka. Elämä viskoo meitä minne tahansa. Elämme vain todennäköisyyksien varassa, mutta varmaa ei ole mikään.
Elämällä tai koko maailmalla ei ole mitään tarkoitusta. Olemme syntyneet tänne erittäin pienellä todennäköisyydellä. Niitä potentiaalisia ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet syntyvyydensäännöstelyn tai muun seikan takia, emme kaipaa. Jos itse emme olisi syntyneet, ei meitäkään kaivattaisi.
Elämä on loputonta kärsimystä, kärsimystä karsimyksen päälle. Niin kauan, kuin yksikin ihminen on elossa, ei ole varmasti todettu, että olemme kuolevaisia, mutta käytännössä se on niin varmaa, että siihen voi luottaa. Silloin vapaudumme kärsimyksestä.
Uskonnot, filosofiset suuntaukset ja common sense kuvittelevat, että olisi olemassa sielu, joka eläisi jossakin vielä kuoleman jälkeen. Tällaista ei ole. "Sielukin" on vain omaa kuvitelmaamme. Todellisuudessa sielu on vain sähkökemiallista toimintaa erittäin monimutkaissa aivoissa. Kun ne lakkaavat toiminasta, lakkaa sielukin.
Siis odotamme hartaasti vapauttajaa, kuolemaa. :-)
Olen eri mieltä, kuin sinä nimimerkki "rennostiM"!
Kuoleman odotuksessa ei pitäisi kenenkään elää,
vaan vapautua elämään ns. "täysin rinnoin"
tätä, kenties ainutkertaista, maanpäällistä elämää!
Olen omaksunut luonnontieteellisen katsannon, en valiten, vaan aivojeni rakenne, joka tietenkin johtuu geeneistä, on sen takana. Pysyn vain tosiasioissa, en siinä, miten voisi olla.
Poikkeuksena on, jos kulttuuri on kehittynyt pahasti sen vastaiseksi, mitä luonnollinen geeniperäinen käyttäytymisemme vaatii. Nykynuoriso ja jopa 60-vuotiaat eivät voi käsittää, miten ahdistavaa oli n.s. vanha seksuaalimoraali, joka murtui 1960-luvulla. Kaikki oli tabua. Opiskelutoverilleni oli käynyt samoin kuin monelle muulle. Hän ei ollut kuullut kuukautisista, ennen kuin yhtäkkiä rupesi vitusta vuotamaan verta. Hän oli ollut todella kauhuissaan ja lopulta rohjennut kertoa isollesiskolleen.
Itseäni vaivasi, ettei mistään ollut saatavissa kuvaa, josta olisi selvinnyt, miltä vittu näyttää. Ei ollut pornoa, niin kuin nyt. Tämä tabumaisuus oli syntynyt järjettömän kulttuurin mukana ja murtui 60-luvulla. Edelleen pidän sitä elämämme suurimpana vapauttajana, mutta nuoremmat eivät enää voi verrata.
Kaikessa muussakin kuin seksiasiassa pyrin siihen, että ihmiset vapautuisivat peloistansa ja osaisivat ottaa kevyesti, että elämä olisi niin helppoa, kuin se voi olla. Ahdasta moraalia vastustan kuin ruttoa. Se kahlitsee antamatta mitään.
Työssäni olin paljon vanhuksien kanssa tekemisissä. Hyvin, hyvin moni sanoi: "Voi, kunpa täältä pääsisi jo pian pois." Itse olen halunnut kuolla aina. Kun parikymppisena olin oikein kuumehoureissa, tuli yhtäkkiä tunne, että nyt kuolen, se tuntui todella hyvältä. Pettymys oli tietysti suuri, kun en kuollutkaan. Kuusikympppisenä, kun sain aivoverenvuodon, kerkisin ennen tajun menoa ajatella, että nyt tuli loppu. Taas se tuntui vapauttavalta. Nyt, kun ikää on jo runsaasti, tiedän, että sitä ei ole enää paljon jäljellä. Joka päivä loppu on lähempänä.
Henkilöt, jotka haluavat elää, tuottavat enemmän lapsia kuin ne, jotka eivät halua. Taipumus on geneettinen, joten elämänhalua tuottavat geenimuunnelmat ovat runsastuneet populaatiossa. Näin maanpäällinen helvetti jatkuvasti tuottaa uusia polvia kärsimään. Niin myös muualla luonnossa. En ole buddhalainen, mutta yhdessä kohdassa yhdyn heidän ajatukseensa: Elämä on kärsimystä. Kärsimyksen syy on elämänhalu.
"Elämän kärsimys" ei johdu elämästä vaan ihmisistä, ystäväiseni!! Ihminen eli mies on johtanut koko maailman katastrofin partaalle, mieshän tätä maailmaa johtaa vai mitä!!? Miehen tunne-elämä on niin hurja, että hän pelkää kaikkea, siksi on luonut itselleen muka turvaa ja iloa rahasta, uskonnosta, seksistä, työstä, ylisuuresta tuotannosta you just name it!! Kaikki kärsimys on ihmisen luomaa, pääasiassa siksi, että pelko hallitsee ihmistä. Elämä voisi olla ja olisikin paljon mukavampaa, jos keskityttäisiin luomaan iloa toiselle, ei rahaa ja valtaa itselle. Elämä on tarkoitettu elettäväksi hymyillen, ja se on mahdollista, jos höllätään vähän ahneutta ja muita itsekkäitä piirteitä. Sodat, raha, luonnoton seksi on pakko unohtaa ja karsia, jos haluamme elää vähemmän kärsien. Tässä aluksi.
Puhuit haaveitten utopiasta. Minä puhuin maailmasta sellaisena kuin se on.
Vaan miksi se on sellainen kuin se on?? Etkö näe, miten tähän on tultu!? Voihan tietysti olla, että ihminen on " maanataikappale" eikä muutu!! Onhan viime vuosina paljastettu monia suunnitteluvirheitä (finanssimaailmassa ym), ja viime päivinä päädytty harkimolaisuuteen, ei huono!!? Joku uskaltaa vielä tänäänkin sanoa, jos keisarilta puuttuu vaatteet, niin sitä pitää!! Maailma on sellainen, miksi se luodaan, ihmisten toimesta. Korjausliikkeitä!
Näitä korjausutopioita on esitetty jo vuosituhansia. Niissä on se vika, että niiden esittäjät aloittavat jos-sanalla: JOS ihmiset tekisivät niin ja niin. Kukaan ei ole vielä osannut kertoa, miten ihmiset saadaan tekemään niin.
Käskyttämisen aika hiipuu, ja ymmärrys lisääntyy. Se kuuluisa " valaistuminen" valtaa alaa, pikkuhiljaa, yksilö kerrallaan, kunnes saavutetaan suuri yhteisymmärrys. Yhteinen tietopankki, tietoisuushan on jo olemassa, meidän täytyy oppia sieltä hakemaan sitä viisautta ja hoitaa homma " kotiin"! Se on itseasiassa ollut jo kauan olemassa, raamatussakin kehotetaan " pyytämään viisautta", ei suinkaan jumalalta vaan juuri sieltä yhteisestä tietoisuudesta. Tietyssä vaiheessa ymmärrys leviää kuin kulovalkea.
Niin että mitenkö ihmiset saadaan toimimaan toisin: se kuuluisa Siperia opettaa, maltillista asioiden hoitoa ym. Tämä on jo nähtävissä...on kyllästytty esm.poliitikkojen tyhjänjauhantaan ja muihin lieveilmiöihin, mm. Vanhusten " hoitoon" eli heitteillejättöön, ja jatkuu....
Oi älä pidä tuota minään huonona asiana!
Terv. Analyyttinen ja älykäs nainen, joka ikävystyy kuoliaaksi, kun ei kotona ole samanlaista seuraa...
Hämmästyisit jos tietäisit Miten monellaisia pelkoja ihmisillä on. Tuskin olisit rasite vaan mielenkiintoista seuraa. Mulla yliajattelu menee välillä ocd: n puolelle luulen näin. Mutta olen lukenut että sekin on ylättävän yleistä