Hautaamisia..

Olen haudannut ajatuksiani elämässäni jo monta kertaa.
Itse hautajaisiahan osuu syntymästä kuolemaan.
Tämäkö ikäpolvi muistaa vaan ne viimeisimmät, tuoreimmat?

Olen onnellisessa asemassa, yhdet vain järkännyt. Toisinaan hirvittää ne jotka ovat väistämättäkin edessä. Kai ne vaan kuuluu asiaan.

En itse kokenut että niiden yksien hautajaisten järjestämisessä olisi ollut mitään kovin ylitsepääsemätöntä. Se on osaa surutyötä. Saa tehdä sen viimeisen jutun toista varten. Olin huomaavinani että ne jotka eivät osallistuneet, eivät käyneet surua läpi samalla tavalla. Se siirtyi tai tukahtui. Minusta parempi surra pois, ja jatkaa elämää.

Tietty helpompaa olisi jos ei kovin suuria tyhmiä riitoja tulisi kukkien väristä ja laulujen valinnoista...

Tsemppiä sulle, sähän olet jo melko ammattilainen.

eihän sitä voi muistaa kuinka monissa hautajaisissa on ollut, tähän ikään mennessä on matkanvarrelle hautajaisia kertynyt jo melkoinen määrä.
hautajaisten järjestelyihin olen osallistunut kahdesti, omien vanhempieni kohdalla ja minusta se kaiken surun keskellä oli kunniatehtävä.
aloittaja vaikuttaa hieman katkeralta kun on joutunut mukaan järjestelyihin ja "kaikki on kaatunut hänen niskaan", sitä en oikein ymmärrä. jos noissa järjestelyissä on parhaat eläkevuodet menneet, lienee hautajaisia ollut liukuhihnalla enemmän kuin muutamat.

eraassa haut tilaisuudessa piika kehoittaa vieraita kahville.....tulkaa nyt ottamaan kahvia ja vainajan tekemia pikkuleipia!!!! kaikki tietysti ryntaa kahvipoytaan...vai kui?

oon ollu vaikka kuinka monissa hautajaisissa
ainoastaan äidin hautajaisjärjestelyissä olin mukana
paitsi eihän sille tarvinnu hommata kun arkku uurna ja varata kappeli
ja myöhemmin viedä uurna isän kans saman kiven eteen nurmikon alle
muistotilaisuutta ei järjestetty se vaan pidettiin läheisten kanssa mökillä

enenmpää hautajaisia ei tartte järjestää
mitä ne nyt sit pitääkään sisällään ne hautajaiset
ei vaan taidan olla väärässä ehkä yhdet mieheni serkun
hautajaiset varmaan kaatuu meidän kontolle
ja kun hän ei ole mitään toiveita antanut niin uskon että perinteisesti mennään

omia eikä miehen hautajaisia ei pidetä.

Äitini ja mieheni haudattiin kolmen kuukauden välein. Hautaustoimisto hoiti ja lasku tuli perässä.
Tuli mieleen että kuoleminen on kallista, halvin arkkukin maksoi tuhannen euron tienoilla, eikä ihan halvinta viitsinyt ostaa vaikka se maan alle joutuukin. Vainajalle asia on samantekevä mutta suku voi käydä kriittiseksi.
Meillä on hinnoittelu pilvissä kun kaupungissa on vain yksi hautaustoimisto.
Pahinta oli poikamme hautajaiset, en muista niistä juuri mitään, katsoin valokuvaa itsestäni, siinä näkyi kuinka musertavaa suru oli.
Vanhan ja sairaan kuolemaan suhtautuu luonnollisesti, edessä se on jokaisella.

Onhan siinä hommaa

Aika paljonkin. Aika turhaa touhua enimmäkseen. Ei vainaja ite perusta enää koko asiasta, teatteria muille ihmisille. Käy kyllä ns. "surutyöstäkin", tosin lähinnä lieventää ensishokkia, kyllä sitä muisteloa tulee sitten jälkeenpäin. Hautajaishommelit niinkuin venyttää asiaa pitemmälle ajalle, kai se niin on sitten hyväkin.

Hautajaiset kun ei ole kuolleita varten, tosiasiassa kyseessä lähinnä jätteen hävittäminen ja sen rituaalit. Rituaalit on elossa olevia varten. Tosiasiassa ei kuolleen ihmisen kalman hävittäminen ole erikoinen juttu, vähän paperihommia, perunkirjoitusta ja perinnöstä tappelusta. Ite kalman hävittäminen hoituu kyllä helposti. Kaikki ihmiset maapallolla aina kuolleet, harvoin näkee raatoja tienpenkoilla, kyllä raadot siivotaan jonnekin.

Hautajaisissa lähinnä kyse siis elossa oleville tarkoitetusta teatterista. Ihmeen paljon muuten jotkut esitykset keräävät kiinnostuneit katsojia, toki ilmaiset tarjoilutkin kiinnostavat.

Muutamat pakkohautajaiset tiedossa, joihin kai pakko sotkeentua jotenkin. Pitää niinkuin tehdä teatteria, kuolinilmoja, olla ostelemassa arkkuja tms. Pakkohautajaisilla tarkoitan just teatteria. Paljon kevyemmällä sydeemillä pääsisi, mutta kun on niitä ihmisiä, joitten takia show pitää muka järjestää, Sitäpaitsi, kuolema iso pisnes hautaustoimistoille, kukkakaupoille, vaateliikkeillekin, lehti-ilmojen myyjille, uskiksille etenkin. Noin suoraan ajateltuna, suurin osa hautajaisista pelkkää pisnestä. Suru ja vainajan muistaminen eri asioita.

Noh, omat hautajaiset selkeät. Pahviarkku, krematorio, ei poppamiehiä, ei yleisöä. Näin mun mielestä oikein, jokainen kuolee, mitä vittua siitä jotain numeroa tekisi.

=DW=

Kahdet hautajaiset nuorena, ja muihin en mene jos ei kanneta.

Kolmissa hautajaisissa olen ollut

En ole järjestänyt, mutta monissa olen ollut mukana ja yhdet ovat juuri tulossa.
Jos ostaa palvelut, ei siinä kovin isoa hommaa ole. Tietysti riippuu siitä laittaako isolleen.

Olin juuri luennolla, jossa kerrottiin, mitä kaikkea meidän itse kukin tulisi huomioida jos/kun lähtö on edessä. Ehkä aloittaja tarkoittaa juuri näitä asioita mitä pesänselvitykseen kuuluu. Niihinkin saa ammattiapua, mutta mistä ammatti-ihminenkään tietää, missä kaikessa vainaja on ollut mukana, mistä hän löytää tarvittavat dokumentit, jos ne ovat vaikka siellä kenkälaatikon pohjalla tai muuten visussa tallessa.
Niin että varmasti työtä riittää läheisellekin ennen ja jälkeen hautajaisten.

Jaa. Että hautajaiset teatteria ? (DW). Voihan sen niinkin nähdä. Ei ole soveliasta haukkua vainajaa ainakaan, pikemminkin nähdä ne parhaat puolet hänessä, jakaa kokemuksia niistä. Itse viihdyn hautajaisissa paremmin kuin häissä..)) Ihmiset ovat aidompia, suru riisuu ihmistä, yhteinen menetys avaa solmuja, purkaa jännitteitä. Näin olen ainakin itse kokenut.

Mutta voimia urakkaasi, aloittaja. Teet arvokasta työtä kun palvelet muita tuolla tavoin.

Ei minkäänlaista käsitystä, monissako hautajaisissa olen ollut. Paljon niitä on.

Ennenhän maaseudulla oli tapana, että ne muistotilaisuudet pidettiin kotona ja kestivät myöhäiseen iltaan saakka. Koko kylä osallistui hautajaisiin. Silloin sinne vietiin lapset muun perheen mukana (syömään rusinasoppaa ja voileipiä) vaikka vain aikuiset olisivat olleet siunaustilaisuudessa.

Aikuisena taas olen ollut monissa tuttavien/entisten työkavereitten/naapureitten hautajaisissa tässä lähikirkossa vain siunaustilaisuudessa ja hautausmaalla seuraamassa arkun laskua.

Olisiko kymmenkunta hautajaistilaisuutta elämäni aikana, joissa olisin ollut alusta loppuun, sekä siunaus- että muistotilaisuudessa.

Yksiäkään hautajaisia en ole joutunut itse vielä järjestämään, onneksi. Lähellä se on ollut liiankin monta kertaa ...

Monissa hautajaisissa ja järjestelyissä olen ollut mukana, viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana,
kuusissa läheisten hautaus ja muistojuhlien järjestelyissä, lisäksi on naimattomia tätejä ja setiä, niin isän kuin äidin puolelta. joita olen saanut olla saattamassa. Tällä hetkellä olen sukuni vanhin, joten tuttuja juttuja ovat nuo hautajaiskuviot.

Koskaan en ole hautajaisia teatterina ajatellut, enkä ole edes ajatellut vain jälkeenjäävien tilaisuuuksina, vaan olen toteuttanut poislähteneen toiveita, omasta mielestä joskus omituisiakin, mutta kaikki olen tehnyt kuin toivottu on. useinkin kyse on ollut luottamuksesta ja arvokkaasta minulle uskotusta tehtävästä.

Raskaimmilta on tuntunut omanikäisten ja varsinkin nuorempien hautajaisten järjestelyt ja muut kuviot.

Ei hautajaaisiin tarvitse vaivaa nähdä jos antaa vain hautaustoimistolle tehtäväksi ja lopuksi maksaa, ehkä silloin voikin olla juuri teatterista kyse, yhden elämäntilanteen kulisseista.
Voihan hautajasiset niinkin hoitaa.

Onpa surullista kuulla, että jotkut kokevat hautajaiset teatterina tai pakkopullana. Olen itse järjestänyt kolmen läheisen ja rakkaan hautajaiset. Minusta se on ollut viimeinen rakkauden ja kunnioituksen osoitus heille, ja olen halunnut niistä kauniit ja arvokkaat tilaisuudet. Mukana paljon surua ja luopumisen tuskaa, kaunista musiikkia. Osa surutyötä .

Olen ollut mukana niin monissa hautajaisissa, etten edes muista. Kaikkiin vainajiin on ollut tunnesuhde, kummeja, serkkuja, läheisiä ystäviä. Yksissäkkään sellaisissa hautajaisissa en ole ollut, että olisi jäänyt tunne jostain pakkopullasta. Ja pappi on heidät kaikki siunannut, ja tilaisuuksissa on tuntunut aito suru.

Neljissä olen ollut aktiivisesti mukana järjestelyissä, tunsin sen viimeiseksi palveluksi. Muuten olen osallistunut hyvin moniin hautajaisiin, puolen vuoden sisällä kolmiin. Kokemuksesta voin sanoa, että kokemus auttaa. Viime aikoina olen voinut jopa vapaan sanan aikana puhua. Mieheni hautajaisten jälkeen en pystynyt pitkään aikaa käymään kirkossa, en pystynyt laulamaan tiettyjä virsiä.

olen 2, isäni ja äitini, onneksi pääsin eläkkeelle ja oli hyvin aikaa ja potkua vielä järjästellä.
molemmat halusivat [b]polttohautauksen[/b] hiukan oli outoa hyviä ihmisiä polttaa, mutta oikein se oli kuka nyt hautoja hoitaisi ja kauanko.

Kolmet hautajaiset neljät häät. Kokemusta on.

Paljon on ollut hautajaisia, mutta vaimon hautajaiset olen järjestänyt. Siinä tulee aina se omakin lähtö alitajunnasta esille. Papit osaa puhua koskettavan kauniisti ja itse en saa sanaa suusta. Vaimo oli eläkkeellä ja samaan aikaan hautajaisjärjestelyjen kanssa piti minunkin täyttää eläkepapereita.
Polttohautaus oli myös tämä ja erikoiselta tuntui tuhkan kantaminen ja asettelu hautaan.
Mitä läheisempi vainaja, sen vaikeampi seremonia. Ne muistot tosin auttaa jaksamaan.

Ihan varhaislapsuudesta muisto. Asuimme varuskunnassa, muistan hautajaissaattueen, arkku oli sellaisen tykinlavetin päällä, sotilassoittokunta marssi perässä, soitti sellaista surumarssia. Sen musiikin hypnoottinen muisto säilyy muistoissani. Olin ihan pieni, jotkut asiat vaan jäävät mieleen.

Ehkä tästä syystä jotkut erittäin vaikuttavat, valtakunnallisesti merkittävät siunaustilaisuudet, hautajaissaattueet ovat edelleen hyvin koskettavia.

Sain juuri luettua loppuun kirjan, joka kertoo ajasta Espanjan sisälisssodan aikana, ja silloin tapahtuneista asioista. Sisällissodat ovat hirveitä, kaikkialla.

joo oon, halvimman hautauksen saa polttamalla, 500€
saa tuhkauurnan käteen joka voi sitten ripotella sille varattuun paikkaan

Tuosta hautajaisten kuormittavuudesta muistui mieleeni mediassakin huomiota saanut Kristina Wallendorfin ja Kristofer Gyllingin tarina. He olivat ruotsinkielisen uutistoimituksen toimittajia, ikänsä yhdessä elänyt pari. Tunsin heidät etäisesti entisen esimieheni kautta.
Kristina oli järjestämässä miehensä hautajaisia, mutta menehtyi itse hautajaisten aattona, vain 70-vuotiaana. Ja eihän ole ollenkaan harvinaista, että puolisot lähtevät täältä pienen ajan sisällä. Luin jotakin tutkimuksen, jossa todettiin että kaksi vuotta läheisen kuolemasta on riskialtista aikaa jälkeen jääneille.
En tahdo pelotella aloittajaa enkä muitakaan surevia, mutta eiköhän tässä elämänvaiheessa sovi jo puhua asioista sievistelemättä, sellaisina kuin ne paljaimmillaan ovat ?

En noista hautajaisistakaan paljon perusta. Minut saa sitten polttaa ja viskata tuhkat minne vain.
Sisareni on alkanut soitella ja ilmoittaa kuka milloinkin on kuollut. Herranen aika sentään. Hädintuskin muistan sen "Kipon", eikös se ollut sun ikäises. Tai Merja tai Veke. Vuosikymmeniin en ole heistä kuullut, en ollut missään tekemisissä. Ei surunhäiväsdyskään käy mielessäni. Elämä oli, elämä meni.

Hautajaisten virallinen puoli kuoleman jälkeen on myös mainittava urakka perunkirjoituksineen.Vaikka pakolliset asiat hoitaakin viranomainen,silti kaikkien papereitten etsiminen oli tapauksessani suuri urakka,koska niihin liittyi paljon epämääräistä,oli asunnon myyntiä,tavaroitten hävittämistä,tyhjennyksiä laajemmissa piireissä.Erään osalta jälkipuintia vieläkin koska perijä ei hoitanut osuuksiaan ja pakollisia maksuja,rahat kyllä kelpasi.
Asia on vieläkin avoin ja raskas meille sukulaisille loppuelämäksi.
Onneksi on hautaustoimistot,pitopalvelut mutta ei nekään toimi sormia napsauttamalla,oma suunnittelu niissäkin kaikkinensa.
Ja muistot ei häviä koskaan,kuolema on niin lopullinen mutta toisaalta armollista vanhalle loppuun kuluneelle ihmiselle.

Ihmiset syntyy ja kuolee, miksi näistä pitäisi puhua.

Kaikissa näissä on ehkä täytekakku. Nykyään on tämän teko nollaa se mikä oli 50 ja 60 luvun alussa on pois.

"maatuski on kai suuttunut"