Jos itse lukisin tämän jutun ulkopuolisena niin päivittelisin kamalaa ihmistä... Nyt on kuitenkin pakko avautua.
Miehelläni on 2-vuotias poika edellisestä suhteesta joka on hänelle kaikki kaikessa. Miehen exä asuu miehestä 1km päässä, minä yli 100km päässä. Olemme seurustelleet vuoden verran. Miehen exä tekstailee ja soittelee miehelle jatkuvasti...joka asiasta (naisella on jo uusi perhe), pyytää käymään ja tekemään sitä ja tätä. Tämä on jotenkin...hmm...kamalaa...kuulla että mies on exän luona kun itse olet kaukana poissa.
Mutta asiaan. Miehen poika on erittäin vaativa...on tottunut saamaan äidiltään melkeinpä kaiken periksi, ja huutoa syntyy erittäin helposti. Lopputulos on se, etten uskalla sitten oikein pitääkään kuria... mies yrittää pitää.
Vaikka lapsi on AINA viaton, en vaan voi sille mitään että lapsesta tulee mieleen hänen äitinsä. Jos lapsi könyää syliin, totta kai hänet otan, mutten pysty aina olemaan sen kanssa... Ja vielä kun mies lapsen ollessa paikalla (joka toinen päivä) tekee yleensä omia tietokonehommiansa, ja minun pitäisi sitten viihdyttää lasta. En ole kokenut lapsien kanssa ja omia ei ole.
Pointtina on se, että tunnen itseni niin mitättömäksi! Mies ajattelee aina ensin lastaan (ymmärrettävää) ja exäänsä (ei niin ymmärrettävää). Mies kantaa viimeiset rahansa exälleen ja kituuttaa sitten itse puoli kuukautta makaronilla (lapsilisien lisäksi exän omiin menoihin rahaan, nainen kun tottui tähän seurusteluaikoina eikä nyt viitsi uudelta mieheltä pyytää niin paljoa).
Jotenkin olen niin mustasukkainen että he kasvattavat yhdessä lapsen... ja että heillä on hauskaa yhdessä. Pelkään etten riitä omana itsenäni enää miehelle, koska täytyy exän kanssakin olla "lapsen takia". Mies ei halua kanssani lapsia, koska viime suhde meni piloille lapsen tultua. Mies ei halua kanssani kihloihin, koska viime suhteessa meni liian äkkiä. Kaikkeen on aina selitys "koska ******:n kanssa alkoi sen jälkeen menemään huonosti enkä halua pilata meidän suhdetta".
Huokaus.
En haluaisi kuitenkaan menettää muuten niin hyvää miestä. Tunnen vain olevani niin yksin.
Miehelläni on 2-vuotias poika edellisestä suhteesta joka on hänelle kaikki kaikessa. Miehen exä asuu miehestä 1km päässä, minä yli 100km päässä. Olemme seurustelleet vuoden verran. Miehen exä tekstailee ja soittelee miehelle jatkuvasti...joka asiasta (naisella on jo uusi perhe), pyytää käymään ja tekemään sitä ja tätä. Tämä on jotenkin...hmm...kamalaa...kuulla että mies on exän luona kun itse olet kaukana poissa.
Mutta asiaan. Miehen poika on erittäin vaativa...on tottunut saamaan äidiltään melkeinpä kaiken periksi, ja huutoa syntyy erittäin helposti. Lopputulos on se, etten uskalla sitten oikein pitääkään kuria... mies yrittää pitää.
Vaikka lapsi on AINA viaton, en vaan voi sille mitään että lapsesta tulee mieleen hänen äitinsä. Jos lapsi könyää syliin, totta kai hänet otan, mutten pysty aina olemaan sen kanssa... Ja vielä kun mies lapsen ollessa paikalla (joka toinen päivä) tekee yleensä omia tietokonehommiansa, ja minun pitäisi sitten viihdyttää lasta. En ole kokenut lapsien kanssa ja omia ei ole.
Pointtina on se, että tunnen itseni niin mitättömäksi! Mies ajattelee aina ensin lastaan (ymmärrettävää) ja exäänsä (ei niin ymmärrettävää). Mies kantaa viimeiset rahansa exälleen ja kituuttaa sitten itse puoli kuukautta makaronilla (lapsilisien lisäksi exän omiin menoihin rahaan, nainen kun tottui tähän seurusteluaikoina eikä nyt viitsi uudelta mieheltä pyytää niin paljoa).
Jotenkin olen niin mustasukkainen että he kasvattavat yhdessä lapsen... ja että heillä on hauskaa yhdessä. Pelkään etten riitä omana itsenäni enää miehelle, koska täytyy exän kanssakin olla "lapsen takia". Mies ei halua kanssani lapsia, koska viime suhde meni piloille lapsen tultua. Mies ei halua kanssani kihloihin, koska viime suhteessa meni liian äkkiä. Kaikkeen on aina selitys "koska ******:n kanssa alkoi sen jälkeen menemään huonosti enkä halua pilata meidän suhdetta".
Huokaus.
En haluaisi kuitenkaan menettää muuten niin hyvää miestä. Tunnen vain olevani niin yksin.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Vastasit hyvin jo omaan kysymykseesi, tunnet olevasi mitätön. Hyvin sanottu! Olet mitätön.
tuli loistavasti esille kaikki ne syyt, joiden vuoksi itse olen pyrkinyt välttämään "lapsellisia" miehiä. En lasten vuoksi vaan niitten exien, jotka tunkevat itsensä joka paikkaan. Tässäkin joskeenkin uskomatonta, että tällä exvaimolla on jo uusi perhe, mutta silti vaatii entistä miestään olemaan jatkuvasti läsnä. Vai ymmärsinkö väärin? Ihmettelen, että mitä tämän naisen uusi mies on mieltä asiasta.
Kannatta varmaanki miettiä jatkoa omalta kannaltasi.
Älä anna yksinäisyytesi vaikuttaa. Ihmisiä on ja muita miehiä myös.
Voitko tehdä suhteesta onnellisen näillä ehdoilla?
Näin uudessa suhteessa rakastumisen tunne yleensä voittaa ongelmat.
Voitko, haluatko leikkiä lapsen kanssa?
Jaksatko antaa vähintään puolet ajasta lapselle?
Oletko keskustellut miehen kanssa, hänen exänsä roolista? Minun mielestä siitä on pakko keskustella ja sopia. Minusta sinun viesti sisältää jo niin paljon katkeruutta. Ymmärrän, että lapsi on tärkeä ja että miehen pitää ajatella lapsen parasta mutta siihen se jää. Mikä sinun rooli oikeastaan on, keskustele siitäkin.
Vielä tästä juttelusta. Aina kun yritän keskustella asiasta, haastan miehen mielestä riitaa. Hän ahdistuu heti. Sen takia lopetankin sitten ennen kun pääsen kunnolla alkuun... haluaisin vain jutella ihan viattomasti ja asiallisesti. Kuitenkin otan sitten sen sovittelijan roolin ja tunnen huonoa omatuntoa että mitäs menin taas aukomaan....
En usko että ruoho olisi parempaa aidan toisella puolella. Ensimmäistä kertaa olen kuitenkin löytänyt miehen, joka kuitenkin välillä näyttää välittävänsä! Silloin kun olemme kaksin mies paijaa ja hellii... ja sanoo nätisti. Mutta sitten kun on näitä toisia tilanteita, niin kuin kai joka suhteessa...
Lapsen äidin nykyinen mies ei tosiaan välitä vaikka mieheni siellä käy! Olenkin asiaa ihmetellyt. Itse kuitenkin olen sen verran mustasukkainen...
Laittakaa lisää kommentteja...ja neuvoja mielellään.
Vaikuttaa sille, että miehesi on liikaa kiinni exässään. Sinä et ole turhaan mustasukkainen tai liikaa, olet terveesti huolissasi tilanteesta joka ei ole ok. Jos mies ei pysty edes normaalisti keskustelemaan tilanteesta, näyttää pahasti sille että hänellä on tunnepuolella asiat sekaisin ja salattavaa sinulta. Pahoittelen, mutta "hyökkäys on paras puolustus". Sinun ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että koet itsesi ulkopuoliseksi ja haluat puhua siitä! Päinvastoin, miehesi pitäisi ymmärtää se ja tukea sinua asiassa.
Miehen EI kuulu kustantaa exänsä harrastuksia ym eron jälkeen. Vain lapsen huoltaminen puoliksi on miehen velvollisuus. Miehen ei myöskä tarvitse vierailla entisessä kodissa alvariinsa, kuin asuisi siellä - etenkään jos kyse ei ole lapsesta vaan ties minkä asian hoitamisesta.
Älä suostu siihen, että snua pidetään ovimattona sen peruteella, mitä miehellesi ja hänen exälleen on tapahtunut. Kyse on myös sinun elämästäsi, eikä miehesi voi kieltää sinulta lasta ja avioliittoa, jos niitä haluat. Ellei hän siihen pysty, suosittelen että vaihdat miestä. Nykyisesi on kiinni entisessään.
Et sinä ole kauhea ihminen!
Itse tunnen ihan samanlaista pahaa oloa.
Miehelläni on ed. liitostaan poika, minä olen lapseton.
Meille ei yhteisiä lapsia tule, koska mieheni ei halua.
Syy on naurettava!
Hän ei halua, että jo olemassa oleva lapsi joutuisi tuntemaan mustasukkaisuutta siitä, ettei enää olisikaan ainoa.
Niin...voi hellanlettas äidin ja isin pientä...ettei vain joutuisi jakamaan kenenkään huomioita.
Kasvatetaan siitä kullannupusta oiken tyypillinen ainokainen: Itsekäs, ahne ja laiska!
Enpä juurikaan tunne myötätuntoa!
Sormuksiakaan emme kuulemma sormiimme hanki, koska mieheni joutui ed. liitossaan kokemaan, kuinka helposti ne sormukset lentävät sormista...
Miksi suostut? Sinun elämästäsi kai myöskin on kyse, eikä vain miehen? Vai etkö itsekkään tahdo lapsia ja naimisiin? jos et, niin asia on eri....mutta jos luovut elämästäsi jonkun toisen tähden, on se väärin! Ihan väärin!
Kuulostipa tutulta! Vaikka toisaalta sen ymmärrän, että jos on elämässä kokenut vastoinkäymisiä ei ehkä ole valmis uusiin riskeihin. Mutta jotenkin se vaan on epäreilua uutta partneria kohtaan....
Mieheni ilme oli näkemisen arvoinen kun sanoin haluavani _joskus_ lapsia. Vaikka hän rakastaakin lapsia, ei kuulema ole enää halukas elättämään toista. Ja juuri tuo sama, että jospa poika sitten tunteekin olonsa huonoksi kun on lisää lapsia.... Mielestäni lapselle tekee hyvää vaan hyvää se, että on sisaruksia :)
Kauanko te olette olleet yhdessä? Kuinka usein miehesi poika on luonanne?
Mieti nyt tarkkaan, mihin olet sitoutumassa. Oletko tosiaankin valmis uhraamaan haavet omasta perheestä ja omista lapsista miehesi entisen elämän (poika ja ex-vaimo) hyväksi?
Millaisena näet vanhuutesi lapsettomana, ikuisena isän avopuolisona? Entä siinä vaihessa, kun miehestäsi tulee kenties isoisä ja HÄN saan OMIA lastenlapsia ja sinä olet edelleenkin vain "isän tyttöystävä".
Mieti kaikkea tätä ja tee sen pohjalta päätöksesi.
Yksi vaihtoehto on se, että muutat omaan asuntoon, mutta jatkatte silti seurustelua -jos haluat miehen pitää. Sano, että ellei hän halua tarjota sinulla tulevaisuudessa mitään tämän "vakavampaa", ei sinultakaan voi samaa edellyttää. Kukaan ei voi vaatia sinulta, että osallistut millään tavalla sellaiseen perhe-elämään, joka on muita ihmisiä varten. Ei sinun tarvitse sellaista edes seurata, eikä sitä millään tavalla tukea.
Jos asuisitte erillänne, voisitte sopia elämänne paljon joustavammaksi ja ehkä sinäkin saisit välimatkaa ajatella asioita uusiksi. Ethän silti menettäisi miestäsi.
Oli pakko osallistua tähän keskusteluun, kun mulla samankaltainen tilanne....eli miehellä 8 v kullannuppu ja aluksi myös (nyt tilanne rauhoittunut) juoksi exällään milloin mitäkin lamppua korjaamassa. Kun asiasta huomautin niin raivarithan siitä oli tuloksena. Nyt ukko myös sanoi vähän aikaa sitten, että lapsia ei tule enää. Hän ei kuulemma enää jaksa sitä vauvarumbaa.
Että sellaista. Olemme olleet yhdessä jo pari vuotta ja mäkään en enää ihan nuori ole. Mun vinkki sulle on, että rauhoita tilanne vähäksi aikaa (jos ootte kinannut siis) ja mieti tarkkaan mitä haluat. Sitten sopivan rauhallisen hetken tullen sano suoraan, että tämä tilanne ei ole reilu sinua kohtaan. Sinulla kuten myös minulla pitäisi olla oikeus myös omaan lapseen, avioliittoon etc....Sillä vaikka ero pelottaakin, niin en aijo katkeroittaa itseäni luopumalla omista haaveistani vaan sen takia että mies ei enää "jaksa" vauvarumbaa. Mielestäni tuo on tyypillistä miehen itsekkyyttä.........
Minkä ikäinen olet, jos saan kysyä? Itse täytän kesällä 34 ja olen jo luopunut toivosta, että jos mies sitä yhteistä lasta koskaan haluaakaan, niin jospa olenkin jo liian vanha, eikä niitä niin vain tule.
joo eli minä täytän 35! Olen ajatellut, että katselen tässä jonkin aikaa. Yritä olla mahdollisimman "kiltti" että ainakin jää ukolle ja hänen kullannupulleen hyvät muistot:=)
No jos totta puhutaan elän kuitenkin toivossa, että mies muuttaisi mielensä tuossa vauva-asiassa. Tuntuisi nimittäin aika uskomattomalta, että hän olisi valmis luopumaan minusta. Uskon hänen kuitenkin rakastavan minua.
En minäkään mieheni rakkautta minua kohtaan epäröi. Arkielämämme sujuu loistavasti, eikä tunnetasolla ole ongelmia ollut. Ainoana asian hiertää tuo yhteinen perhe, mutta sekään ei nyt riitoja aiheuta, koska en ole aikakausiin ottanut asiaa puheeksi.
Olemme olleet yhdessä viisi vuotta, josta saman katon alla asuneet kaksi vuotta. Kun aloimme seurustelemaan, mieheni sanoi itsekin, että haluaa perheen kanssani. No, aikaa kului ja sitten muutettiin saman katon alle.
Jossain vaiheessa sitten kysyin mieheltäni suoraan, että onko hän ajatellut, että meillä olisi vielä joskus yhteinenkin lapsi, hän räjähti täysin. Mies huusi suurin piirtein kurkku suorana, että "No, TUOSTAKO meidän NYT pitää alkaa keskustelemaan!!!"
Siinä sitten riidan aikana mieheni selitteli jo hieman rauhoittuneena mutta vieläkin vihaisena, että "kai nyt pitää ensin kattoo, miten kaikki asiat menee ja niin pois päin..." Tuohon, että mitä "kaikkia" asioita hän tarkoittaa, en ole saanut tähän päivään mennessä selvyyttä. Ja oikeastaan koko asiakaan on ollut vain kerran esillä tuon mieheni sekopäisen suuttumisen jälkeen. Tuolloinkin mieheni vain epämääräisesti viittaa "kaikenlaisiin asioihin", enkä oikein pääse perille, mitä hän päässään ajattelee.
Toisaalta kun olen joskus hänelle todennut, että hän näköjään odottaa minulta, että minulle riittävät vain hänen lapset ja että minä en ole ansainnut perhettä, hän kiistää koskaan noin ajatelleensa.
Meillähän on kaikki "asiat" kyllä aivan kunnossa. Molemmilla riittävästi ikää ja asunnot, autot ja työpaikat on, että nämäkään ei ole niitä "asioita" joita tarvitsee katsoa.
Enemmänkin olen ajatellut niin, että mieheni ei uskalla suoraan minulle sanoa, ettei halua enää lapsia, koska pelkää minun lähtevän. Ehkä hän toivoo, että unohdan koko asian, kunnes se ei enää ole mahdollistakaan.
Siksi olisi mielestäni reilumpaa, että mieheni sanoisi suoraan mitä aikoo, jotta minullakin olisi sitten mahdollisuus tehdä omat valintani. Mutta jos hän tosiaan meinaa puoliksi huijaamalla viedä minulta mahdollisuudet omaan perheeseeni, niin sitä katkeruuttani hän ei kyllä tule koskaan saamaan anteeksi.
sulta tuli kyllä tosi fiksua tekstiä, vähän vinkkiä munkin tilanteeseen...Mulla vähän samanalainen tilanne kuin Annabellalla. Oon just sitä ajatellut, että en halua sellaista katkeraa tulevaisuutta että ikäänkuin seuraan kaikkea vierestä. Onhan se sellainen juttu, että "lapseton äitipuoli" on kyllä aika pitkälle sivustakatsoja ainakin päätköksenteossa. Vastuuta muttei valtaa tyyliin.
Yksi vinkki mullekin voisi olla (en usko, että mies suostuu) tuo erilleen muuttaminen ja silti seurustelun jatkaminen....
Joo sulla tosiaan on samankaltainen tilanne. Meilläkin on raha-asiat hyvällä mallilla eli siinä suhteessa perheen perustamiselle ei olisi mitään estettä. Mies antoi suhteen alussa ymmärtää, että haluaa lapsen. Kuukausi sitten ilmoitti ettei haluakaan. Se oli jo sinälleen minulle aikamoinen loukkaantumisen aihe, vaikka onhan hänellä oikeus muuttaa mieltään.
Jos suhteemme päättyy tämän erimielisyyden takia niin voihan se tietty olla, etten niitä lapsia muutenkaan saisi. Olisi kuitenkin nöyryyttävää jäädä suhteeseen ikään kuin täysin toisen ehdoilla. Niin minä sen jotenkin koen. Nyt olen koittanut rauhoittua, lähinnä puin asiaa täällä ja ystävieni kanssa. Miehen kanssa ei aiheesta olla puhuttu enempää. Hän myös on raivostunut kun olen näistä vauvajutuista yrittänyt jutella. Hoh hoijaa on tosiaan aika kinkkinen juttu......
Onneksi tänne on kerrankin tullut asiallisia vastauksia--ihana lukea !
Hempeilyt sikseen.
Teillä on ikä vielä puolellanne--mutta tiedän että se ei asiaa helpota, jos miestä rakastaa, mutta yhteiset intressit perheen perustamisesta puuttuvat.
Olen jo yli 40v--joten mahdollisuudet omaan perheeseen hiipuvat day after day. Ei meillä enää yhteenmuuton jälkeen keskusteltu yhteisen lapsen tekemisestä. Silloin seurusteluvaiheessa, se asia oli vielä mieheni mielestä "kova juttu" ja "Pitäähän sinunkin saada pikku käärö" (hänellä on 2 aikuista lasta).
Mutta---sitten tuli kaikenlaista: "meidän lapsi ei sitten mene tarpeissaan ohi minun lasteni". Haloo! lapset on jo aikuisia!. MINÄ JA MINUN LAPSET.
Olen kadottanut oman itseni tämänkaltaiseen karkkimaahan, ja kun en vaatinut liikoja: oman perheen.
Nyt olen tilaamassa itselleni sterilointi aikaa.
Ei tarvitse kärsiä pillereiden sivuvaikutuksista. Ja tietää että jokin asia on peruuttamaton, jokin asia on vihdoin käsitelty.
Alkuperäinen kirjoittaja saikin jo hyviä vinkkejä: tilanteen rauhoittamista, omien fiilisten tutkailuja. Menkää yhdessä vaikka jonnekin jonkun ulkopuolisen kanssa keskustelemaan. Siellä se ulkopuolinen voi viheltää pelin poikki--ja antaa uusia näkökulmia.
Jep. Kyllä lapsetn äitipuoli on ja tulee aina olemaan todellakin se sivustakatsoja. Hänellä on velvollisuuksia, mutta häntä kohtaan ei ole velvollisuuksia.
Äitipuolten pitää pääsääntöisesti kohdella lapsia vähintään yhtä hyvin kuin ammattikasvattajan (tarhantäti, koulun opettaja), mutta ilman palkkaa. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta odottaa lapsipuoliltaan edes sitä minimiä, eli samaa kohtelua, jonka tarhantäti tai opettaja koulussa saa.
Puhumattakaan sitten kaikesta muusta: vaikka äitipuoli kehittäisi ja kehittyisi tunne-elämältään suhteessaan lapsiin mille tasolle tahansa ja antaisi lapsille joka suhteessa jopa enemmän kuin kuka tahansa hoitaja, ei hänellä kuitenkaan ole mitään takeita, tai mitään oikeuksia odottaa, että lapset esim. muistaisivat häntä vielä siinä vaiheessa kun hän on itse vanha ja kun lapsipuolten biologiset vanhemmat ovat kuolleet.
Äitipuoli on aina se, joka istuu takarivissä ja takapenkissä ja se, joka on ikuisesti vain "iskän uusi naisystävä".
Juuri tämän vuoksi olen itse tehnyt jo ennakkoon päätöksen, että mikäli joskus tulevaisuudessa käy ilmi ettei mieheni haluakaan yhteistä perhettä kanssani, muutan muualle ja säilytän sitten kaikkinaisen itsenäisyyteni myös suhteessa mieheeni. Mielestäni yhdessä asuminen on tarpeellista, mikäli on tarkoituksena muodostaa oma perhe. Muussa tapauksessa se ei ole missään nimessä välttämätöntä.
Kyllä uuteen suhteeseen mennessä pitää olla valmis riskeihin!
Ei ole mitään mieltä elää enää siinä vaiheessa menneisyyden pettymyksissä.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä vasta vajaa kolme vuotta.
Poika käy meillä vähintään:
1 yö viikolla joka toinen vkonloppu extrat joustot
...eli aika paljon.
Niin mitäs jos yksinkertaisesti vain se mies on minulle se "AINUT MAAILMASSA"... Itsekin olen äitipuoli ja joudun kestämään kaiken saman kuin annabella... Olen 20 ja olen valmis luopumaan omasta lapsi haaveesta,koska se mies on UNELMA,enkä voisi kuvitellakaan luopuvani hänestä,vaan sen sijaan luovuin "omista lapsista",joita kovasti olen pienestä asti halunnut,olen lastentarhaopettaja eli hoitelen 24h,7 päivää viikossa toisten lapsia,mutta minkäs teet....??
Ymmärrän tunteesi oikein hyvin. Tilanteen ei pitäisi olla tuollainen: koska miehesi on vaimostaan eronnut, kuuluu hänen kyllä pitää huolta lapsen hyvinvoinnista, mutta exän hyvinvointi on puolestaan hänen oma asiansa.
2-vuotias on uhmaiässä. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi on oppinut oman tahdon merkityksen. Hän tahtoo sitä ja tätä ja tota. Ja kun tarjoat hänelle jotain se on aina ei, en , en haluu. Tämä ilmiö näkyy myös ydinperheissä, joten sillä mitään tekemistä uusperheiden kanssa. Tämä vaihe on rasittava, mutta tässä on tärkeää antaa lapsen oppia, että hän ei voi olla se perhee (perheiden) pomo, joka määrää kaikesta. Se on rasittavaa, mutta tarpeellinen kehitysvaihe.
Kiitoksia hyvistä viesteistä.
En ole siis vielä täysin toivoani menettänyt...välillä tuntuu vain ettei enää jaksa. Ja en voi siitäkään varma olla, etteikö mies haluaisi lisää lapsia koska lapsirakas on. Ja sitten ku tuo nykyinen alkaa kasvaa niin eiköhän taas pikkuista tee mieli...:) Ikääkään meillä ei nyt vielä niin paljoa ole, mies on 28, itse pari vuotta nuorempi.
Jollain tapaa hieno (ja samaan aikaan kamala) kuulla että on niin paljon muitakin samoin ajattelevia!
Katsoin erään Dr.Philin jakson, jossa aviomies oli pettänyt vaimoaan toisen naisen kanssa ja tämä toinen nainen oli tullut raskaaksi. Oma vaimo ei voinut saada lasta, lasta oli yritetty kymmenen vuotta. Siitä huolimatta avioliittoa jatkettiin. Nykyään lapsi sitten vieraili usein isänsä luona. Voin vain kuvitella miten pahalta tuosta aviovaimosta on ollut katsella miestään ja tämän lasta, joka oli toisen naisen kanssa tehty! Kun itse ei voinu lasta miehelleen antaa... Dr.Phil antoi erilaisia neuvoja mm. sen ettei nainen saisi rankaista lasta miehen virheistä, ja että lapsi on aina viaton. Itselläni tuo olisi kyllä rankkaa!
Moi!
Tässä lyhykäisyydessään oma tarinani.
Aloin seurustelemaan aikoinani miehen kanssa, jolla oli kaksi lasta 2 ja 4 vuoden ikäiset. Olen itse aina rakastanut lapsia ja luulin, että tämän miehen kanssa kaikki menee hyvin.
AnnaBellan tarina tuntui kuin omaa entistä elämääni olisin lukenut. Mieheni vieraili ex:n luona, korjaili sille milloin mitäkin, käytti kaupassa ja kävivät lasten kanssa yhteisillä retkillä. Ex soitteli miehelleni 1-7 kertaan päivässä ja aina oli muka jotain asiaa. Kaikkiin sama selitys, lasten takia. Meillä alkoi suhde kärsiä.
Halusin oman lapsen, luulin, että se rauhoittaisi tilannetta ja tämän tuloksena mieheni alkaisi arvostamaan myös minua, koska tunsin, että hän vain arvostaa ex:ää lasten takia. Aina välillä mies halus lapsen kanssani ja taas tuli aika ettei hän halunnutkaan. Yritettiin aina kuukausi kaksi ja heitettiin pois. En tullut kuitenkaan koskaan raskaaksi. Siinä meni 6 vuotta ihan turhaan.
Mitta tuli minulla täyteen ja erosin miehestäni. Kerkesin olla yksin puoli vuotta kun minulta löydettiin kohdusta myoma, jonka vuoksi kohtuni jouduttiin poistamaan. Entinen miheni syytti itseään siitä, että emme tehneet aikoinaan lasta.
Itse löysin uuden miehen itselleni noin vuosi sitten, jolla on kaksi lasta ja meillä menee todella hyvin. Mies arvostaa minua, vaikka hänellä on lapset. Kysyy minun mielipidettä asiasta ja ottaa minut huomioon.
Haluan vain tällä kertoa sen, että kun tekin olette jo yli 30 kuten minäkin, miettikää ihan todella mitä elämältä haluatte!!! Minä en saa sitä enää ikinä mikä oli minun suurin elämäni arvokkain asia, lapsi!
En ole katkera kuitenkaan. Uuden miehen kanssa olemme puhuneet adoption mahdollisuudesta ja olemme sitä vakavasti miettineet. Miehenikin haluaa lisää lapsia.
Tietenkin tulee huonoja päiviä välillä ja tulee mieleen, että kumpa en olisi ikinä ex miestäni tavannut, minullakin voisi olla mies ja lapsia, mutta kun ajatten tämän hetken tilannetta, olen hirvittävän onnellinen, kun minulla on vihdoinkin ihana kunnollinen mies.
Miettikää tosissanne mitä elämältänne haluatte. Sen voi saada helpommallakin, ei tarvitse olla noin vaikeaa ja monimutkaista.
Lähes vastaavia tarinoita on paljon tullut luettua tuolta uusperheellisten keskustelupalstalta. Tosin näin pahaa alkuasetelmaa ei ole vielä vastaan tullut.
Luulenpa, että teet nyt viisaasti kun peset kätesi tuosta sopasta ja unohdat tuon "muuten niin hyvän" miehen. Mieshän on ex-vaimonsa talutusnuorassa ja lapsen tapaaminen joka toinen päivä takaa sen, ettei exä pääse päiväksikään unohtumaan. Tuo kuvio kuulostaa niin täydellisen ongelmalliselta, ettei se uskoakseni tule paranemaan ja sinulle siinä on luvassa vain murheita. Jätä mies etsimään itselleen
itsensä kaltainen ongelma ja hae sinä lapseton mies. (Sitä paitsi lapsesta tulee levoton tuollaisessa "joka päivä toiseen paikkaan" -riepotuksessa)
olen samaa mieltä kuin emilia ja moni muukin: tuommoinen suhde ei ole kuin itsensä kiusaamista, se kannattaa lopettaa jo alkuunsa. Tuollaisella suhteella ei ole tulevaisuutta. Paitsi tietysti, jos ja KUN nainen, tämä uusi nainen siis, joustaa koko ajan. Lopun elämänsä ajan.
Lapsi on vain tekosyy kaikille yhteydenotoille ja tapaamisille yms, nämä kaksi eivät ole vielä eronneet toisistaan. He vain asuvat eri osoitteissa, muuten he ovat käytännössä naimissa keskenään.
Noin tiiviisti ei eronneet ole toisensa kanssa. Lasta voi ja pitääkin tavata, se on eri asia kuin jatkuva yhteydenpito ja rahan syytäminen ex-puolisolle.
En ymmärrä, miksi nuori ihminen haluaa sitoutua ja pilata elämänsä ja unelmansa perheestä ja lapsesta tuommoisen ihmisen kanssa? Eikö muka muita ole tarjolla?? Miehessäkö se oma elämä on kiinni, ilman miestä, yksin, ei voi elää, niinkö?
SINÄ rakastat miestä ja olet valmis myönnytyksiin. Mutta mies ei.
Ehkä hän kuvittelee rakastavansa sinua, mutta myönnytyksiä sinun suuntaan ei tule eikä tapahdu. Ymmäryskin puuttuu. Nämä asiat yleensä kuitenkin kohdennetaan siihen ihmiseen, jota rakastaa.
Miehesi rakastaa yhä exäänsä.
Olen itse juuri siinä tilanteessa, että olen "heittämässä hukkaan" noin vuoden yhteiselon.
Karua mutta totta.
Sattuu ihan perkeleesti, mutta on pakko tämä muutos tehdä. EN pystynyt elämäään uusperheellisen elämää. Lapsi ja exä myös oli liikaa. En oppinut, yrityksistä huolimatta olemaan "äiti".
Nyt on vain katsottava eteenpäin.
Ja toivottava parasta kaikille.
Siksi vastaan tähän koska, oli ihana lukea, ettenb ole yksin ajatusteni kanssa..
-Kiitos-
Ihana tietää etten ole ainoa ja yksin näiden tälläisten asioiden kanssa..:)vaikka tilanne muuten surkea..!
Olen seurustellut vajaa 3 vuotta mieheni kanssa,ja reilun vuoden asuneet yhdessä.Miehelläni on 5-vuotias poika exänsä kanssa.Poika saa äidiltään kaiken ja kuria eikä sääntöjä ei ole olemassa..äidilläänkin on uusi perhe, mutta taas viimeksi eilen soitti miehelleni kun olimme ravintolassa, ja siinä ne sitten kiistelivät reilu puoli tuntia puhelimessa koko kansan kuullen..ja mieheni yritti "rauhoitella"exäänsä..jne..
kyllä turhautunut itku taas pääsi kun autolla lähdettiin kotia päin.Mieheltä meni hermot ja alkoi vaan huutaa mulle, ja että mitä minä nyt kans rupean ahdistaa sitä, että riittää jo että toi yks(eli exä..)
Mies antaa muutenkin exänsä määräillä kaiken mitä tulee pojan tapaamisiin, olemme monta kertaa joutuneet perumaan menojamme ym kun exän on pitänyt yhtäkkiä päästä iltaa viettämän niin pojan on pakko tulla isänsä luo..
minulla kun on kissa niin johan tuli siitäkin sanomista kun yhteen muutetiin että "ei teillä saa kissaa olla, teidän täytyy antaa se pois.ainakin silloin kun poika on siellä.."joten ensimmäisen kerran kun poika taas tuli meille kun oltiin muutettu niin mies lähti pojan kanssa mummolaan, kun en suostunut kissaani viemään mihinkään...mutta sen jälkeen onneks se asia jäi siihen.Kissa on ja pysyy minulla aina!(niin ja ei poika ole allerginen, heillä itsellään kaksi koiraa)ja ollut kissa jonka joutuivat antamaan pois mieheni luullun allergian takia..!
olen aivan hermoromahduksen partaalla, kun poika on taas tulossa 4 päiväksi meille, ja tiedän ettei se ole taas mitään muuta kuin helvettiä
,niin kun isänsä pitää minun velvollisuutenani hoitaa poikaa kun olen nainen..itsellänsä vaan palaa hermo sen kanssa kun se on niin vaativa lapsi..en haluaisi tuntea näin epämiellyttävästi lasta kohtaan, ja exä ajaa minut järjiltäni..
mies puhui myös ennen että haluaa lapsia kanssani, mutta on koko ajan lykännyt sitä ja muuttanutkin mieltään melkein vaihtelevasti...
ja nyt..vahingossa kyllä ..taidan olla raskaana.