Ne piirtävät, joilla on liitua, mutta minä olen kuluttanut omani jo liki loppuun - piirtänyt sateen huuhtomia kuvia asvalttiin, kirjoittanut. Kevät saapui, minä sormet liitujauhossa seison tien reunalla, yritän muistaa miten siihen saavuin. Tie kaartuu näkymättömiin. Kartassa viimeisin suunnitelmasi, ei seuraavaa, ja tunnen sen viimeinkin - miten kaikki tuntui hetken niin varmalta, nyt jälleen kaukaiselta, ja minä hyväksyn sen hiljaa, liitu kerrallaan, sade kerrallaan, pukeudun harmaaseen, kätken värini ja nainen ruudussa laulaa: are you scared, I'm not scared anymore, ja pelko on kaukainen ajatus, tilalla hiljaisuus, asettuminen, olen tässä, tähän jään.
Lasiseinän takana
kauan.kulkenut
15616
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Vaikka en täysin ymmärtänytkään. Mutta ei se ole tarkoituskaan, tätä ymmärtää. Tässä vaan oli kalkkinen, usvaisen hyvä rytmi.
Joskus tulee vain tunne tai ajatus, jonka haluaa kirjoittaa ylös. Ei aina esteenä ole pelko tai rohkeuden puute. Joskus sitä voi vain olla väsynyt ja epävarma.
Oikeastaan, tietämättä mitä tekstisi sinulle tarkoittaa, itse voin siihen oman tulkintani ja tilanteeni kautta samaistua. Ei enää (edes) pelkoa, vain väsymys. Liikkumattomuus; tähän jään. Liidut ovat loppu, mitään en voi enkä haluakaan piirtää nyt. En tässä maisemassa. Ehkä tulevassa, joskus. Tai sitten en. Olen niin pitkän rupeaman piirtänyt, sateen huuhdottua jo piirretyn pois aloittanut alusta.
Haluan omaan maisemaani jo. Siellä aloitan uuden työn.
Mielenkiintoinen tulkinta. Siitä jäi puuttumaan yksi olennainen seikka omassa tarinassani, johon viittaan vain kerran ja huomaamattomasti: matkakumppanin puute. Onko hän tulossa, tulisiko odottaa vai tulisiko jatkaa, odottaako hän edempänä, mutta kun kysymys on jäänyt vastaamatta, niin reaktio siihen on eräänlainen passiivisuus ja epävarmuus. Väsymys ja kyvyttömyys ratkaista ongelmaa.
Tiedän muuten yhden kylän nimeltä Kalkkinen.
Missä kohtaa kirjoitustasi viittaat matkakumppanin puuttumiseen?
"Onko hän tulossa, tulisiko odottaa vai tulisiko jatkaa..." Epävarmuus, väsymys tästä. Osuvasti kuvasit myös minun tuntojani.
Minulla välillä tunne, että olen aivan liian pahoin haavoittunut kyetäkseni jatkamaan piirtämistä tai ylipäätään tiellä etenemistä.
"Kartassa viimeisin suunnitelmasi," Kyse ei ole omasta kartastani, vaan siitä mitä hän suunnitteli ja toteutti omassa elämässään.
Varmaan jokaisella meistä on aina näitä epätoivon ja väsymyksen hetkiä. Rakkaus voi olla hyvinkin kuluttavaa, mikäli tunteisiin ei vastata.
Mitä tuo "ei seuraavaa" tarkalleen tarkoittaa? Jos saa kysyä
Sitä etten tiedä mitä hän aikoo ja miettii elämässään, mikä on hänen seuraava askeleensa.
Joskus yön pimeimpinä tunteina osaa pukea sanoiksi sen, mikä sisimpää on hiertänyt: millään mitä teen ei ole mitään merkitystä, mikään ei tuo häntä lähemmäksi, kaikki on vain liitupiirroksia sateessa.
Siksi on myös vaikea jatkaa, kun on alkanut ymmärtää sen kaiken toivottomuuden.
Ja mitä pidemmälle ja syvemmälle tätä ajatusta seuraan, niin sitä enemmän vain ymmärrän kaikkien näiden vuosien olleen kuin liitupiirroksia sateessa. Olen keskittynyt vain jahtaamaan unelmaani, elänyt epämääräisessä nykyhetkessä ja unohtanut ajan rajallisuuden. Alan olla pian liian vanha saamaan lapsia ja en tiedä voinko enää rakastua kehenkään toiseen samalla tapaa. Aikaa vain ei ole ja siihen kun havahtuu, tahtoo vain voimattomana istua alas ja todeta: tässähän tämä sitten olikin.
Ymmärrän tuon tunteen paremmin kuin hyvin. Se on niin surullinen ja epätoivoinen tunne. Toisaalta lohduttavaa, etten ole ainoa niin tunteva ihminen maan päällä, toisaalta en haluaisi kenenkään kokevan yhtä toivotonta tuskaa. En voi muuta kuin toivoa sinulle voimia.
Olen surrut jo tarpeeksi, päällimmäinen tunne on nyt jonkinlainen hyväksyntä ja levollisuus. En usko, että olisin voinut tehdä näinä vuosina enemmän kuin mitä olen tehnyt, joskus vain tunteet ja ajoitukset eivät kohtaa.
Lähinnä on vain vähän hämmentynyt olo siitä, mikä on oikeastaan elämäni suunta ja tarkoitus, jos siihen ei sisälly rakkautta, avioliittoa, perhettä. Miten luoda loppuvuosille jokin merkitys, ettei tuntuisi ihan hukkaanheitetyltä.
Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että kaikella, siis oikeasti kaikella on tarkoitus. Tarkoitus ei aina ole se, mitä itse olisimme halunneet. Jokin juttu siinä on. Vaikka kipeäkin.
Minäkään en saanut rakkautta, avioliittoa ja perhettä sellaisina kuin olisin halunnut. Sellaisina kuin nuorena haaveilin. Sain vähän sinne päin, mutta sitten sekin vähä meni rikki. Nyt on sen asian suhteen jo liian myöhäistä. En saanut monia muitakaan haaveilemiani asioita. Mutta ajattelen kaikesta huolimatta, että vielä on aikaa, aurinko ei vielä ole laskenut. Minulle on tarkoitettu jotakin muuta. Istutan omenapuun, vaikka huomisesta en tiedä.
Suru sinussa tekee kipeää, mutta sinä paranet vielä. Löydät ihmisen, jota pystyt rakastamaan. Mutta vielä ei ole sen aika, et ehkä ole valmis. Silloin kun ihminen on valmis ja avoinna, palaset loksahtelevat paikoilleen vaivatta.
Toivottavasti päiväsi on mennyt mukavasti, Lasiseinä. Omani on ollut outo sekoitus toisaalta kiitollisuutta siitä mitä minulla on, toisaalta (osittain) nimeämätöntä surua, joka erityisen vahvana on tänään kulkenut matkassani. Yritän keskittyä hyviin asioihin, kaikkeen siihen aineettomaan hyvään, mitä minulle on suotu. Tai yritän hyvin tietoisesti ajatella niitä mukavia juttuja, joita vielä tänä viikonloppuna teen. Kuten huonekalujen maalausta ja verannan kesäkuntoon laittamista. Mutta...
Mutta mikä on se ontto, musta painauma minussa, se, johon positiiviset ajatukset eivät koskaan oikein vaikuta? Pitääkö minun ottaa siitä selko, vai onko parempi vain antaa sen olla siinä, paikallaan, minussa, ja vaikka jutella sille: "Saat sinä olla siinä, en pelkää sinua, älä sinäkään minua... Ehkä olemme vain hieman väsyneitä toistemme seuraan. Siksi jätän portin auki, kas noin, pitääkseni sinulle reitin selvänä, jos vaikka haluatkin lähteä. En minä loukkaannu jos menet, mutta ei haittaa sekään, jos jäät. Voit valita. Tilaa riittää."
Osittain nimeämätön suru. Mitä se sellainen tarkoittaa. Sitä kai, että tiedän jonkin suruni osan nimen oikein hyvin. Olen miettinyt sitä tänään. Se kuihduttaa, ellen karsi sitä kuin rikkaruohoa pois. Mutta se vaatii minulta - jotakin. Tietoisuuden vaalimista, mielen hallinnan harjoittelua. Nyt minua paleltaa ja mieli vaeltaa omia polunriekaleitaan. Olisinpa jossakin muualla, toisessa maassa, lämpimässä, olisi valoa ja ääntä, olisi merituulta ja värejä. En muistoa ainuttakaan olisi pakannut mukaani, vain kauniita vaatteita, kauniita kenkiä, vaikka. Jotakin kevyttä ja normaalia. Ja olisin itsekin kevyt, kaunis, normaali ja onnellinen.
Mutta mitäpä suru paikanvaihdoksesta piittaa. Sillä on koti minun sydänalassani ja elinikäinen vuokrasopimus.
Hajanaisia ajatuksia ketjuusi kirjoitin, Lasiseinä.
Tänään on toimeliaamman oloinen päivä. Lapsia ja yövieraita. Kun on tekemistä, ei liiaksi uppoudu omaan rajattomaan maailmaansa.
Onnellisuus on ihan nurkan takana. Miksen saa sitä kiinni. Miksi se minulta pakenee.