Kun kukaan ei koskaan puuttunut?

Nuoruuteen kuuluu olennaisena osana masennus. Puberteetti-ikäkauden aikana luovutaan lapsuusminästä, kehitysminä vetää kielto, viha, masennus, hyväksymis ja kiitollisuus linjalla kehittymätöntä minää, sitä lapsellista puoltamme, mukaan kasvuun.

Masennuskausina olemme yhteydessä tuohon hitaammin kehittyvään herkkään puoleemme.

Kun sama ihminen on jatkuvasti lähellä niin siihen kai tottuu. Usein aikuiset ajattelevat, että nuorilla ja teineillä on omat kipuilunsa. Ja jos kokee ettei osaa auttaa ja olla tukena, kokee avuttomuutta on hiljaa. On myös välinpitämättömyyttä tai lähipiiri itse on vaikeuksissa.
Hienoa että olet selvinnyt ja nyt ainakin itse osaat olla viisaampi kohdatessasi masentuneen.

On samanlaisia kokemuksia, sillä erolla että olen kahdenkympin paremmalla puolella eikä minkäänlaista muutosta parempaan (en ole jaksanut edes hakea apua).

Omalla kohdallani ratkaiseva haitta on mielestäni ollut vamma, jonka takia ihmiset, jopa läheisimmät aikuiset kuten vanhemmat ja opettajat on antanu aika selkeesti ymmärtää, että se nyt vaan on normaalia olla allapäin ja syrjäytynyt kun oon vammainen (ikäänkuin syytä, saati apua olisi turha miettiä). Tämän "luontaisen masennuksen" pikkuhiljaa itsekin sisäistin lapsuudesta lähtien, opin jäämään sivuun, luovuttamaan, tyytymään kohtalooni. En esim muista äitini ikinä kysyneen että onko kaikki hyvin, vaikka tyhmempikin näkee että ei ole. Ala-asteen opettaja näytti luokkatovereilleni hienosti mallia, kuinka mut voi jättää yksikseen istumaan välitunnilla. Kyllähän se riittää mulle seuraksi kun on ihan avustajakin palkattu (joka auttaa sut pihalle ja sisälle välitunnilla). Tämä jatkui tietysti yläasteella kun ei ollut luottamusta yrittää porukoihin. Ventovieraatkin aloittaa keskustelun yleensä sillä vireellä, että mulla varmaan on niin kauheen kamalaa kun on tää pyörätuolikin, ja itse siinä saa olla todistelemassa, että ei se pyörätuoli nyt niin kummoinen juttu ole ja hyvin oon oppinu sen kanssa elämään. Ihan ku mistään muusta ei vois puhua ku mun vammasuudesta. Toinen juttu on se, että sua varotaan ku posliinia, sun kanssa ei uskalleta olla mistään eri mieltä, ei voida heittää läppää mistään, ei anneta vastuuta jne. Jos osoitat halua jutella normaalisti kuin ihminen ihmiselle (alemmuuskompleksin sijaan) niin se on joillekin jopa ahdistavaa. Muutoin olen sosiaalisesti ja arjessa itsenäinen, työssäkäyvä jne. Ainoa todellinen mielenterveyttä uhkaava haitta on tällä hetkellä tää ajatus, että masennus vaan kuuluu mun elämään eikä mun ees kannata haaveilla muusta. Ei vaan jaksa enää yrittää yhtään ihmissuhdetta, jossa mulle ei ole muuta roolia kuin "se masentunut vammainen".

Alan varmaan pikkuhiljaa olemaan kypsä siihen laitokseen, mihin suuntaan mua on ohjattu koko mun elämän ajan. Itsensävahingoittaminen on mielessä lähes päivittäin (vaikka oonkin niin nössö etten kyllä mitään pysty toteuttamaan enkä jaksa sitä vitun sotkua mitä aiheutus sukulaisille), ystäviä 0, työnulkoisia sosiaalisia kontakteja 0, seurustelusuhteita 0, viihteellä käyny viimeks joku 5 vuotta sitten, joka aamu mietin et miksi ees nousen (kissa ja työ on ainoot syyt jonka takia nousen), vietän kaiken vapaa-aikani netissä, pari kertaa viikossa itken hysteerisesti, muun ajan oon täysin turta ja suoritan vaan kaiken mitä arkeen kuuluu, pari kertaa tehny mieli lahjottaa koko omaisuus jonnekin ja tehdä elintenluovutustestamentti ja irtisanoutua tästä elämästä. Tulevaisuudelta en oota muuta kuin että pystyn maksamaan laskuni ja hoitaman työni kunniallisesti. En näe, että elämänlaatuni voisi parantua mitenkään merkittävästi ku oon jo näin syvällä.

No, onneksi kevään tulo on ees vähän helpottanu oloa. Vaikka tiiänkin et ei se mua paranna, auttaa vaan sivuuttamaan ongelmat.

Mulla sitä puuttumista haittasi riepottelu. Eli vanhemmat pallotteli mua toiselta toiselle, enkä lopulta sitte ollut kenenkään ongelma. Mikään ei ole teini-iässä olevalle lapselle pahempi helvetti kun se ettei ole luotettavaa ja pysyvää henkilöä elämässä. Olen jo 30v kohta mutta kärsin vieläkin identiteetti kadosta, ja siitä ettei minulla ole juuria missään. On aivan sama olenko olemassa vai en. Kukaan ei noteeraa minua juuri koskaan.