Kirjoitanpa tämän myös tänne, sillä joku kohtalotoveri saattaa saada vinkkiä.
Itselläni on se tilanne, että mieheni ilmoitti taannoin suoraan, ettei ole kiinnostunut saamaan yhteisiä lapsia kanssani. Hän toivoo, että hänen lapsensa riittäisivät minullekin. Myöskään naimisiinmenoa hän ei pitänyt tarpeellisena, koska "avioliitosta oli niin huonoja kokemuksia." Hänen lastensa pitäisi riittää minunkin onnekseni. Kuten joku jossain sattuvasti sanoikin, mieheni on ilmeisesti ajatellut vain jatkavansa minun kanssani siitä, mihin on entisen vaimonsa kanssa jäänyt: siis lapset on tehty, ja nyt hoidetaan niitä ja kohta vietetään taas vanhenevan pariskunnan elämää.
Punnitsin asioita jonkin aikaa ja totesin, että minulle jää tässä kaupassa vain luu kouraan. Tajusin, että olen huomaamattani sijoittanut mm. rahaa sellaiseen omaisuuteen, joka aikanaan periytyy suoraan mieheni lapsille. Esim. asunnosta omistan nyt puolet, mutta käytännössä jos miehestäni jättää aika ennen minua, kotimme menee myyntiin, sillä puolet asunnosta kuuluu miehen lapsille, eikä minulla ole koskaan mahdollisuutta lunastaa tätä itselleni. Minulle miehen mahdollinen kuolema tarkoittaa siis myös kodin menettämistä.
Siinä missä tavallisissa perheissä koti rakennetaan sille toiselle puolisolle, en minä ole näköjään mieheni mielestä ansainnut edes tätä. Kaiken muunkin omaisuuden kanssa on näin, enkä typeryyttäni ole asiaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Olen myös monella muulla tavalla huomaamattani osallistunut asioihin, joista tavalla tai toisella potin korjaavat miehen lapset, en minä.
Kun mieheni aikanaan kuolee, olen totaalisen yksin. Minulla ei ole omia lapsia, eikä tule olemaan omia lapsenlapsia, ei käytännössä mitään sukua. Ei mitään.
Siksi tämä palstan neuvoista viisastuneena tein tänään päätöksen: laiton asunnonvälittäjälle toimeksiannon ja muutan pois. Ehkä saan rakennettua uuden elämän jonkun toisen kanssa, ehkä en. Mutta pääasia on se, että minä lopetan muiden ihmisten perheonnen tukemisen, ellei minua katsota edes oman perheen arvoiseksi.
Itselläni on se tilanne, että mieheni ilmoitti taannoin suoraan, ettei ole kiinnostunut saamaan yhteisiä lapsia kanssani. Hän toivoo, että hänen lapsensa riittäisivät minullekin. Myöskään naimisiinmenoa hän ei pitänyt tarpeellisena, koska "avioliitosta oli niin huonoja kokemuksia." Hänen lastensa pitäisi riittää minunkin onnekseni. Kuten joku jossain sattuvasti sanoikin, mieheni on ilmeisesti ajatellut vain jatkavansa minun kanssani siitä, mihin on entisen vaimonsa kanssa jäänyt: siis lapset on tehty, ja nyt hoidetaan niitä ja kohta vietetään taas vanhenevan pariskunnan elämää.
Punnitsin asioita jonkin aikaa ja totesin, että minulle jää tässä kaupassa vain luu kouraan. Tajusin, että olen huomaamattani sijoittanut mm. rahaa sellaiseen omaisuuteen, joka aikanaan periytyy suoraan mieheni lapsille. Esim. asunnosta omistan nyt puolet, mutta käytännössä jos miehestäni jättää aika ennen minua, kotimme menee myyntiin, sillä puolet asunnosta kuuluu miehen lapsille, eikä minulla ole koskaan mahdollisuutta lunastaa tätä itselleni. Minulle miehen mahdollinen kuolema tarkoittaa siis myös kodin menettämistä.
Siinä missä tavallisissa perheissä koti rakennetaan sille toiselle puolisolle, en minä ole näköjään mieheni mielestä ansainnut edes tätä. Kaiken muunkin omaisuuden kanssa on näin, enkä typeryyttäni ole asiaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Olen myös monella muulla tavalla huomaamattani osallistunut asioihin, joista tavalla tai toisella potin korjaavat miehen lapset, en minä.
Kun mieheni aikanaan kuolee, olen totaalisen yksin. Minulla ei ole omia lapsia, eikä tule olemaan omia lapsenlapsia, ei käytännössä mitään sukua. Ei mitään.
Siksi tämä palstan neuvoista viisastuneena tein tänään päätöksen: laiton asunnonvälittäjälle toimeksiannon ja muutan pois. Ehkä saan rakennettua uuden elämän jonkun toisen kanssa, ehkä en. Mutta pääasia on se, että minä lopetan muiden ihmisten perheonnen tukemisen, ellei minua katsota edes oman perheen arvoiseksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rohkea päätös, joka varmasti vaati sinulta paljon. Voimia tulevaan!
Tuohon avioliittojuttuun tahtoisin sanoa, että on aika huono tekosyy se, että "on avioliitosta huonoja kokemuksia". Avioliittoon on mennyt vääristä syistä, jos odottaa sen muuttavan arkea jotenkin. Avioliitto on ennenkaikkea juridinen sopimus, joka turvaa mm. juuri lesken elämän. Tuskin teidän välinen suhteenne yhtäkkiä olisi alkanut päin mäntyä menemään vain aviosäädyn vuoksi - ei se ole mikää taikasana, joka muuttaa elämää.
Mutta sinun päätöksesi on varmasti sinulle oikea, ja toivotan onnea tulevassa elämässä!
Sanoitpa nasevasti. Kyllä monille eronneille miehille se uusi suhde on paljolti nimenomaan vanhan korvike, siis tosiaankin kuvitellaan, että tyynesti vain jatketaan siitä mihin edellisen kanssa jäätiin. Tämä saattaa itse asiassa olla osaselitys sille, minkä vuoksi miehet solmivat eron jälkeen uuden suhteen nopeammin kuin eronneet naiset.
Tällainen ajattelu on kuitenkin verinen loukkaus uutta puolisoa kohtaan. Jos uudella puolisolla ei ole lapsia, ovat hänellä parisuhteen odotukset taatusti erilaiset kuin perheellisellä miehellä.
On tietysti omallakin vastuulla, alkaako suhteeseen sellaisen miehen kanssa jolla on lapsia jo entuudestaan. Mutta toisaalta yksikään mies ei kyllä oikeasti voi kuvitella, että uusi puoliso oikeasti haluaisi vain paikata vanhaa.
Väitän, että suurin osa näistä miehistä kyllä itse asiassa ymmärtää tämän asian, mutta heikkouttaan ja itsekeskeisyyttään mielummin "unohtavat" koko jutun ja odottavat, josko se puoliso sitten osaansa tyytyisi.
No onpa sentään muitakin! Ja miten tuo meneekin NIIN kaavan mukaan?
Perustetaanko kerho?
Meillähän oli miehen kanssa kuvio tämmöinen: aikoinaan tutustuttiin, mies oli eronnut n. vuosi takaperin ja kaksi lasta.
Itse ilmoitin silloin vielä aika alussa, että en halua änkeä lasten elämään kuin vasta sitten kun nähdään, tuleeko täsät jutusta mitään ja vasta sitten kun kaikki tapaamiskäytännöt sun muut ovat vakiintuneet. Mies otti tästä hieman nokkiinsa, koska olisi vissiin halunnut heti välittömästi perhettä leikkimään. Tuolloin vielä leperteli, että kyllä mekin sitten joskus saadaan se yhteinen tenava.
No näillä puheilla mentiin sitten aikanaan yksiin. Miehen lapset oli, tuli ja meni, eikä minulla ollut niitä mitään vastaan. Hyvin tultiin tenavien kanssa juttuun.
Vaan pikkuhiljaa ukko alkoi jotenkin peruilemaan päätöksiään ja antoipa sitten ymmärtää, että hänellä olisi jo lapsiluku täynnä!
Voi vittu, että otin sen raskaasti. Riitahan siitä syntyi ja tämän jälkeen mies alkoikin pikkuhiljaa kuin piruuttaan oikein hekumoimaan omalla onnellaan. Alkoi oikein erityisen paljon lällyttelemään pentujaan minun edessäni ja kehuskeli, miten hänen tyttärensä syntymä oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Ja kehuskeli, miten lapset ovat tulleet hänen sukuunsa jne jne.
Totta hitossa tuollainen sattui minuun, mutta TÄMÄ PASKAPA kehtasi vielä toisinaan sivallella vielä sillä, että miten minä kuulemma en ymmärrä lapsista mitään!
Kaikista hänen sukulaiskakaroistaan olisi myös pitänyt olla niin otettu. Ja kun en halunnut mennä esim katsomaan miehen työkaverin uutta vauvaa, niin mies syytti lapselliseksi ja ilkkui, että miten mulla voi olla niin vaikeeta...
Sitten jossain vaiheessa se puhui, että hän tekee päätöksiä yhteisistä lapsista vasta sitten kun näkee, että miten mä oikein sopeudun ja miten kaikki menee.
Siis tämä paska päätti asettaa mut joksikin tarkkailunalaiseksi oikein.
Vielä ollaan yhdessä, mutta kyllä kaikki mahdollinen on väliltä jo kuollut. Nyt on enää ajan kysymys että saan käytännönasiat järjestykseen ja sitten lähden.
Eronneita miehiä kannattaa todellakin välttää. Toiseen samanlaiseen en sekaannu, vaikka kysymyksessä olisi ainoa mies maailmassa.
on se nyt hiton hienoa tulla tänne isien omalle palstalle haukkumaan miehiä. Painukaa muille parisuhdepalstoille kiitos!
Hankit sitten ne omat lapsesi itse, jos miehesi ei halua.
Selventää kuvioita muutenkin, sinun lapsesi perivät sinut ja miehesi lapset perivät hänet.
Kukin huolehtii omistaan.
ja maapallon kokonaisälykkyys laskee. Oikeesti, miksi menit yleensä naimisiin?