Taas jotakin pöytälaatikosta kaivettua, hyvin pieni pätkä yhdestä tarinasta.
Anna heräsi unestaan, painajaisestaan. Kuun kalpea loiste valaisi hänen pelästyneet kasvonsa. Hengitys kulki nopeaan, hengästyneenä, kylmän hien valuessa otsalta ja selästä saaden t-paidan liimautumaan ihoa vasten. Jokin hakkasi ikkunaa kylmillä, luisilla sormillaan. Ei, vain puiden oksat pystyivät synnyttämään tuon äänen, kiipeämään hänen ikkunansa korkeudelle toiseen kerrokseen.
Tuuli huokaisi ulkona, kaikki kuului nyt selvästi. Meren surun peittämä kohina, kaikki ne tumman kesäyön lukuisat äänet. Ja sitten olivat ne kaukaiset askeleet, sekä hiljainen valitus, mutta nämä äänet eivät kuuluneet nykyisyyteen, ne eivät olleet todellisia. Ne tulivat jostain kaukaa, varoittivat tulevasta ja matkasivat takaisin sinne mistä tulivat, tyhjyyteen ja siellä ne odottaisivat, kunnes olisivat oikeiden ihmisten synnyttämiä.
Sitten oli se painajainen. ”Liian todellista” Anna ajatteli, kuullen huoneen äkkiä täyttyvän kuiskauksista, niistä samoista äänistä hänen unestaan. Ensin ne olivat vain hyvin hiljaisia, mutta nousivat pian, yhä kiihtyvällä voimalla. ”Estä se, niin ei saa tapahtua” Ääni kuiski ja Anna tunsi kylmän, hyisen kosketuksen olkapäällään. ”Niin ei saa tapahtua, estä se” Anna peitti käsillään korvansa, hän ei halunnut kuulla enempää.
- Olkaa hiljaa!
Anna huusi, käpertyen syvälle peittonsa suojiin, puristaen pussilakanan reunoja nyrkkeihinsä. Ovi avautui ja äänet lakkasivat, karkasivat pimeään.
- Anna, mikä sinulla on?
Äidin lempeä ääni kysyi. Äiti tuli tärisevän lapsensa luokse, katsoi kalpeita kasvoja ja pelosta suurentuneita ruskeita silmiä. Pehmeä käsi pyyhkäisi märät hiukset otsalta.
- Kaikki on hyvin pikkuinen.
Lempeä ääni jatkoi ja punaiset huulet nostivat hymyn kasvoille.
- Mutta ne äänet…
Anna houri, hänen äänensä oli väsynyt, epäselvä.
- Yritä nyt nukkua kultaseni, puhutaan huomenna.
Äiti puristi tyttärensä kättä ja odotti niin kauan, että hän oli nukahtanut ja kauemminkin varmistuakseen, että tämä oli kunnossa. Hengitys oli tasainen, toinen käsi irrotti peitonkulmasta ja toinen hellitti turvallisesta kädestä.
- Nuku hyvin.
Äidin pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa.
Anna heräsi unestaan, painajaisestaan. Kuun kalpea loiste valaisi hänen pelästyneet kasvonsa. Hengitys kulki nopeaan, hengästyneenä, kylmän hien valuessa otsalta ja selästä saaden t-paidan liimautumaan ihoa vasten. Jokin hakkasi ikkunaa kylmillä, luisilla sormillaan. Ei, vain puiden oksat pystyivät synnyttämään tuon äänen, kiipeämään hänen ikkunansa korkeudelle toiseen kerrokseen.
Tuuli huokaisi ulkona, kaikki kuului nyt selvästi. Meren surun peittämä kohina, kaikki ne tumman kesäyön lukuisat äänet. Ja sitten olivat ne kaukaiset askeleet, sekä hiljainen valitus, mutta nämä äänet eivät kuuluneet nykyisyyteen, ne eivät olleet todellisia. Ne tulivat jostain kaukaa, varoittivat tulevasta ja matkasivat takaisin sinne mistä tulivat, tyhjyyteen ja siellä ne odottaisivat, kunnes olisivat oikeiden ihmisten synnyttämiä.
Sitten oli se painajainen. ”Liian todellista” Anna ajatteli, kuullen huoneen äkkiä täyttyvän kuiskauksista, niistä samoista äänistä hänen unestaan. Ensin ne olivat vain hyvin hiljaisia, mutta nousivat pian, yhä kiihtyvällä voimalla. ”Estä se, niin ei saa tapahtua” Ääni kuiski ja Anna tunsi kylmän, hyisen kosketuksen olkapäällään. ”Niin ei saa tapahtua, estä se” Anna peitti käsillään korvansa, hän ei halunnut kuulla enempää.
- Olkaa hiljaa!
Anna huusi, käpertyen syvälle peittonsa suojiin, puristaen pussilakanan reunoja nyrkkeihinsä. Ovi avautui ja äänet lakkasivat, karkasivat pimeään.
- Anna, mikä sinulla on?
Äidin lempeä ääni kysyi. Äiti tuli tärisevän lapsensa luokse, katsoi kalpeita kasvoja ja pelosta suurentuneita ruskeita silmiä. Pehmeä käsi pyyhkäisi märät hiukset otsalta.
- Kaikki on hyvin pikkuinen.
Lempeä ääni jatkoi ja punaiset huulet nostivat hymyn kasvoille.
- Mutta ne äänet…
Anna houri, hänen äänensä oli väsynyt, epäselvä.
- Yritä nyt nukkua kultaseni, puhutaan huomenna.
Äiti puristi tyttärensä kättä ja odotti niin kauan, että hän oli nukahtanut ja kauemminkin varmistuakseen, että tämä oli kunnossa. Hengitys oli tasainen, toinen käsi irrotti peitonkulmasta ja toinen hellitti turvallisesta kädestä.
- Nuku hyvin.
Äidin pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.