26.5.2018 jKr.

Kävellessäni kotiin ajattelin sitä, mitä äiti sanoi.

"Ryppyjä rypyn vieressä."

Ei itsestään, mutta toisesta. Kun vanhenee.



Pienin murhe kaikista. Rypyt.

Suurempi se, että kaikki päättyy liian nopeasti.

Miten hirveästi olen surrut äitiäkin.

Pahinta kaikesta äidin tuska, jota ei ole voinut ottaa pois.

Ei pystynyt, ei kyennyt.

Hänellä on ikävä, minulla ei.

Olen ollut niin yksin jo lapsesta lähtien.

Isoäidin yläkerrassa.

Minulla ei ollut ketään. Läheistä.

Isä pitkät päivät töissä, äiti liian kiireinen ja alakerrassa viktoriaaninen isoäiti, ikäeroa 75 vuotta.

Upposin omaan maailmaani. Tähän.



Tulin tänne ulos, jos tarkenisin illallakin.

Villasukat jalassa, laheat merinovilla-tekokuitupitkikset lämmittämässä. Teknowoolia.

Teepaita, jonka kaula-aukkoa hiusklipsi pienentää, ettei kylmettyisi niin kuin kädet.

Helteessä ei tarvitse pipoa, mutta nyt on otsapanta.

Aurinko auttanut paljon, mutta mitä sitten, kun se laskee ja ilmat viilenee. Kuinka paljon pää ja otsa kalvavat taas.

Varustauduin jo talvea varten ostamalla kolme pipoa tänään, kaksi itselleni ja yhden pojalleni.

Minulla on tätä nykyä niin paljon pipoja, etten jaksa laskeakaan. Ostamieni lisäksi olen ommellut myös niitä ja neulonut hirveät määrät otsapantojen lisäksi.

Kaikki hoito pelkkää luomua vaan. Alpakkaa, lampaita, villaa, jolla vuorannut kaiken sänkyä myöten.

"Ihmisiä pitää suojata lailla uskomus­hoitojen haitoilta. Kun kyseessä on hengenvaarallinen sairaus, lainsäädännön tulee sallia vain vaikuttaviksi ja riittävän turvallisiksi osoitetut hoitomuodot."

Mutta mitä jää jäljelle, kun muuta ei olekaan homesairaille, borrelioosin uhreille ja monille muillekaan?

Röyhkeää heitteillejättöä vaan.

Vammaisena joutuu elämään ja lyhyen elämänsä kärsimään.



Täytin https://goo.gl/aLfk8G kyselyn.

Paleltaa jo ja päälaki kalvaa.

Mentävä sisälle.