Minä elin lapsuuteni kuningas alkoholin kanssa. Isä joi, äiti joi ja lopulta mummonikin joi. Lapsuudestani ainoat muistikuvat liittyät isän itsemurhayrityksiin; siihen kun isäni yrittää tappaa äitiäni; äidin katoamisiin viikoiksi ja hieman myöhemmin isäpuoleni väkivaltaan minua kohtaan. Ei äitini muistanut ostaa meille ruokaa, koska viina oli aina meitä lapsia tärkeämpää; síksi vietin aikaani paljon naapurissa, jossa kiltti naapurin isi käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.
Olin kiltti, liiankin. Meillä vieraileville lastensuojeluviranomaisille pehmitin asioita, koska en halunnut, että äiti joutuu vaikeuksiin. Jo hyvin pienenä lapseni tunsin olevani vahvempi äitiäni ja otin myös syyt niskoilleni äidin tekosista. En ole katkera, olen vain surullinen äitini kohtalosta.
Sairastuin anoreksiaan ollessani 13. Ehkäpä se oli jonkinnäköinen hätähuuto, mutta ei minua kukaan auttanut. Mietin itsemurhaa 15-vuotiaana, mutta voimakas elämisenhalu onneksi esti sen. Silloin ajattelin, että minä pärjään, jumalauta, minä pärjään ja näytän vielä teille kaikille!
Olenkin pärjännyt. Kohtuullisen kivikkoinen on ollut matka (paljon irtosuhteita, päihteitä jne), mutta olen kaikista selvinnyt. Nyt olen jo yli kolmekymppinen, korkeastikoulutettu, hyvässä ammatissa ja lapsiakin on siunaantunut. En kiitä mistään ketään, koska itse olen tieni raivannut. Niinhän meidän kaikkien pitää tehdä.
Olin kiltti, liiankin. Meillä vieraileville lastensuojeluviranomaisille pehmitin asioita, koska en halunnut, että äiti joutuu vaikeuksiin. Jo hyvin pienenä lapseni tunsin olevani vahvempi äitiäni ja otin myös syyt niskoilleni äidin tekosista. En ole katkera, olen vain surullinen äitini kohtalosta.
Sairastuin anoreksiaan ollessani 13. Ehkäpä se oli jonkinnäköinen hätähuuto, mutta ei minua kukaan auttanut. Mietin itsemurhaa 15-vuotiaana, mutta voimakas elämisenhalu onneksi esti sen. Silloin ajattelin, että minä pärjään, jumalauta, minä pärjään ja näytän vielä teille kaikille!
Olenkin pärjännyt. Kohtuullisen kivikkoinen on ollut matka (paljon irtosuhteita, päihteitä jne), mutta olen kaikista selvinnyt. Nyt olen jo yli kolmekymppinen, korkeastikoulutettu, hyvässä ammatissa ja lapsiakin on siunaantunut. En kiitä mistään ketään, koska itse olen tieni raivannut. Niinhän meidän kaikkien pitää tehdä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hienoa kuulla, että joku pärjää ilman ulkopuolista apua, vaikka elämä on todella koetellut.
Kaikilla ei valitettavasti ole sinun voimiasi eheytymisen alkuun saattamisessa, vaan he tarvitsevat siihen ulkopuolistenkin tukea ja opastusta.
Selviytymisessä pääasia kai kuitenkin on se, ettei itse anna periksi itsensä suhteen. Jos oma toivo menee tyystin, on muiden todella vaikeaa auttaa ulkoakäsin.
Mutta ainoastaan sinä voit itsesi parantaa. Muut ovat tukenasi paranemisprosessissa. Hyvin pienestä kaikki alkaa, vaikka vain siitä yhdestä aamusta, kun jaksat nousta sängystä ylös. Kun ihminen on tunnustanut voivansa pahoin, hän on jo pitkän aikaa ollut matkalla kohti parempia aikoja. Kipinä sängystä nousemiseen voi olla ihan mikä vain; auringon pilkahdus, mukava uni tai mikä tahansa.
Älkää antako ihmiset periksi; huutakaa, hakatkaa päätä seinään, tehkää ihan mitä vaan, mikä oloa edes hetkellisesti helpottaa...elämä on elämisen arvoista ja ennenkaikkea te olette elämän arvoisia.