Leikitään hämärässä huoneessa, kun tänään ulkona sataa.
Tuuli humisee koivikossa ja raskaat pilvet alhaalla mataa.
Pelataan Mustaa-Pekkaa korteilla, repaleisilla aivan,
kunnes pääsemme laskemaan vesille, uuden kaarnalaivan.
Sade kun ohitse on kulkenut, lapset juoksevat rantaan,
paljaista varpaista jälkiä jää, sateen kastelemaan santaan.
Ukkonen pois meni jyristellen, pilvetkin mukanaan vei.
kaarnalaivamme uittamista nyt mikään enää estä ei.
Vanhasta honkapuusta kaarnat saimme, purjeiksi äidin liina.
saksilla leikkasi, koneella ompeli ja paikoilleen laittoi Riina.
Silloin kun äiti tätä liinaansa etsii, taidamme piiloon juosta.
Mieleen ei tullut mitä seuraa, kun leikkelimme paloja tuosta.
Kaarnalaiva kainalossa palasimme, äidille tunnustamaan,
kuinka halusimme hänen liinansa, purjeina pullistumaan,
kun laskemme laivamme veteen ja tuuli sen ulapalle vie.
Kukaan ei tiedä minne kauas johtaa tämän kaarnalaivan tie.
Ps. Muistoja keräsi mummo joka heräsi tänään auringon paisteeseen,
Äidin vaatteet, jotka leikkasin ja nukelleni takeiksi tein, taas nousivat mieleen.
Lapsenlapset eivät minun kodissani kylässä käy, eikä mitään mökkejä meillä,
muistoja rinnassani kannan ja usein ikävääni salaa itken, kai kaikki hyvin on heillä?
Tuuli humisee koivikossa ja raskaat pilvet alhaalla mataa.
Pelataan Mustaa-Pekkaa korteilla, repaleisilla aivan,
kunnes pääsemme laskemaan vesille, uuden kaarnalaivan.
Sade kun ohitse on kulkenut, lapset juoksevat rantaan,
paljaista varpaista jälkiä jää, sateen kastelemaan santaan.
Ukkonen pois meni jyristellen, pilvetkin mukanaan vei.
kaarnalaivamme uittamista nyt mikään enää estä ei.
Vanhasta honkapuusta kaarnat saimme, purjeiksi äidin liina.
saksilla leikkasi, koneella ompeli ja paikoilleen laittoi Riina.
Silloin kun äiti tätä liinaansa etsii, taidamme piiloon juosta.
Mieleen ei tullut mitä seuraa, kun leikkelimme paloja tuosta.
Kaarnalaiva kainalossa palasimme, äidille tunnustamaan,
kuinka halusimme hänen liinansa, purjeina pullistumaan,
kun laskemme laivamme veteen ja tuuli sen ulapalle vie.
Kukaan ei tiedä minne kauas johtaa tämän kaarnalaivan tie.
Ps. Muistoja keräsi mummo joka heräsi tänään auringon paisteeseen,
Äidin vaatteet, jotka leikkasin ja nukelleni takeiksi tein, taas nousivat mieleen.
Lapsenlapset eivät minun kodissani kylässä käy, eikä mitään mökkejä meillä,
muistoja rinnassani kannan ja usein ikävääni salaa itken, kai kaikki hyvin on heillä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mummolaan matkako liian on pitkä
kiireiset aikuiset, kouluissa lapset?
Ehkäpä mummolla enemmän on aikaa
lähteä matkaan ja sievistää hapset.
Turhaa on mummojen surullisna olla
linjapiili kulkee, käy matkaan kesän myötä
kakun leipominenkaan, ei ole juuri työtä.
Puhelut ja kirjeet kortit, tiensä löytää aina
kerro heille kuulumiset niin ei taas surut paina
ilahtuu ne lapsetkin kun mummostansa kuulee
joskus ikävissään vaan nekin unohtaneen luulee.
Ei ole kaikilla mummoilla lapsenlapsia, älä niin luule,
kaikista jutuista ei täällä salaisuuksiakaan kuule,
kun kaikki eivät täällä omia sukuselvityksiä avaa
eivätkä lastensakaan luona kymmeniin vuosiin ravaa.
Kun kaikki perinnöt on jo ennakkoon velkana syöty
ja isovanhempia moneen kertaan sanansäilällä lyöty
ei huvita miestä eikä minua kuulla rahanpyyntöjä enää
ja se se tekee koko sukuyhteisön yhteistyölle tenää.
Ei kannata, eikä ole haluja papallakaan vierailulle mennä
eikä kirjeitä, kortteja, viestejä muitakaan välillämme lennä
mutta lapsenlapset ovat mielessä usein meillä molemmilla,
ja vanhat on vanhaa, pian saamme jompikumpi yksin olla.
Pappa suree kun ei enää veistetä kaarnaveneitä uusia
eikä lähimetsästä etsitä tuuheita, komeita joulukuusia,
siksi pappa nyt kirkolle ajelee ihan uudella skootterilla
sen piti ylioppilaslahja yhdelle lapsenlapselle olla.
Vaikka mummolla ikävä on niitä pieniä jalkoja
ei tappeluun aseiksi etsitä mailoja eikä halkoja,
vaan mummo ja itkevät iltaisin peiton alla ikävää
on rakkaus ja kaipaus silti elinikämme kestävää.
Suomen kulttuuriin ei kuulu sukurakkaus eikä vanhempien kunnioitus. Hellittely ja läheisyys torjuttavaa turhuutta.
Onko se perintöä niiltä ajoilta, jolloin polvesta polveen työtä oli tehtävä pitkät päivät, ja lapset joutuivat avustamaan pienestä pitäen voimiensa mukaan, kantamaan puita, vettä, pikkusisaruksia, siivoamaan, kuorimaan perunoita, auttamaan elikoiden hoidossa, kasvimaalla . . . . kaupungissa juoksupoikana kukkakauppiaalla, lehtien jakoa, kenkien kiillotusta . . . . . . Leikkeihin ei ollut leikkikaluja, itse veistettävä kaarnalaivat, äidin liina leikeltävä.
Nykyisten isovanhempien isät sodasta palattuaan viinaan meneviä, vihaisia, katkeroituneita, äidit työn kovettamia, hammasta purren selviäviä työmyyriä.
Seuraavakin polvi maksamassa näistä ajoista.
Koulut jäivät käymättä, työpaikat kiven alla, oli otettava mikä työ tahansa, millä palkalla tahansa, asuttava missä tahansa.
Ei ole suomalainen puurtaja oppinut lapsiaan hellimään, ja vaikka ajat paranevat, sama puhumattomuus ja tunteiden peittäminen jatkuu polvesta toiseen. Kaipaus ja ikävä on nieltävä, ne eivät hyödytä ketään.
Kun sitten olisi aikaa, ei tunteiden kohteita ole. Runosi kertovat hyvin tämän kulttuurimme ilottomuuden.
" Hetken kestää elämä, ja sekin synkkää ja ikävää "....siinä sitä suomalaisuutta kerrakseen!
Tuo joululaulu tulee kyllä vääjäämättä mieleen , mutta miksi olla niin surkeaa ?
Alkaa tuntua, että on tarve surra ja käpertyä vain omaan itseensä, luetella kovaa työrupeamaa ja kohtaloaan, ei sitäkään nuoret viitsi usein kuunnella. Oikeastaan ei ketään sellainen kiinnosta, se kun ei vie asioita eteenpäin.
Luonteesta se on enemmän kiinni, äitini lähti hyvin nuorena maaseudulta maailmalle, irti vanhoista hapatuksista, kustansi itse työllään opiskelunsa, mutta iloluonteinen oli, ja tosi huumorintajuinen järkinainen.
Surullinen olo tuli lukiessa edellisiä riimejä. Tuli myös jossain kohdin mieleen, että voihan mummo ja pappa olla ehkä hiukan enemmän aktiivisia lasten ja lastenlasten suuntaan. Vaikka toki itselläkin on ollut vaihe, jolloin tuntui että minua ei tarvittu, eikä välitetty, ei otettu yhteyttä vaikka lapsen elämään tuli suuriakin muutoksia. En halunnut tupata itseäni, kun ei kerran mitään ilmoiteltu.
Onneksi asiat on vuosien mittaan muuttuneet, ja meistä vanhemmista on ollut jopa apua ja hyötyä. Suurta kiitosta sieltäpäin ei kuitenkaan ole kuulunut, jos tarkemmin ajattelee. Mutta väliäkö hällä. Välit on kuitenkin ok. ja lastenlasten kanssa nähdään ja touhutaan useinkin. Välimatka kun ei ole kummoinen.
Koettakaa lastenlasten ikävöijät jotenkin ottaa kontaktia, on harmi jos jälkipolvet jäävät vieraiksi ihan vaan siksi että lapset eivät halua pitää yhteyttä. Niin - miksi? Voihan olla niin, että he odottavat yhteydenottoa, kuitenkin :)
pippurinjyvä
29.5.2018 14:54
Kun näkee vain metsän, mutta ei yksittäisiä puita, ei kannata olla asiantuntija.
Mrs.W
29.5.2018 13:47
Rakkaudella kasvattaminen on väärin sekin. Kun jäljellä ei ole enää mitään, kaikkoavat imijät imettäjiltä!
Kun merellä tuulee, kaikki viisaat ovat rannalla!
Paikallisen palvelutalon asukas, iäkäs nainen, oli kaatunut ja lonkkaluu murtui.
Eihän se ihan pian parantunut.
Tuttavani kävi tapaamassa samassa huoneessa olluttta omaa potilastuttavaansa ja siinä usean vierailun aikana oli tämäkin mummo kertonut omaa elämäntarinansa.
Hänellä oli koti palvelutalossa, jossa hän sai apua, mutta ulkoiluun ei hoitavilla henkilöillä ollut aikaa. Lapset asuvat samassa pitäjässä, mutta ei mummon luona ollut kukaan heistä poikennut aikoihin.
Yksi mummon lapsenlapsista sattuikin kuulumaan tuttavani tuttaviin.
Tuttavani kysyi tältä "neitoselta" miksi eivät vieraile mummon luona kun hän on niin yksinäinen. Oli talvi, ulkona paksut lumikinokset ja pakkastakin melkoisesti.
Tämä neitonen vastasi; kun meillä kaikilla on sitä maanviljelyä niin ainaisessa kiireessä unohtuu.
Tuttavani oli kysynyt, että mitä maanviljelyksia tällä pakkasella tehdään, kun karjatiloja ei ole kenelläkään lapsista.
Sinne se mummo jäi lonkkaluuta parantelemaan sairaalan sänkyyn. Tuttavani poikkesi pari kertaa katsomassa ja kukaan lapsista, tai lastenlapsista ei ollut sairaalavuoteen ääressä käynyt niinä viitenä kuukautena joina mummo sairaalassa joutui olemaan, kun lonkka ei luutunut, leikattiin ja uusi leikkaus veikin sitten mummon hautaan.
Että olisko pitänyt?
Tarian on tosi, eikä ainoa tietämäni, ei ainoa kokemanikaan oman äidin sairaala ajalta.
Siellä on koko kurjien kohtaloiden armeija odottamassa kuolemaa, yksin, kaikkien hylkäämänä, terminaaliosastolla.
Niin ykspuolinen ajatus pelkästään lasten piittaamattomuudesta, ei ole realistinen! On myös erittäin vaikeita vanhempia, miten lie väinsä ovat pilanneet, ayyttäkööt ne perheet itseään. Ei siitä ulkopuoliset voi sanoa sitä eikä tätä.
Mutta yleensä täällä heittäydytään nyyhkiviksi ja kaipaaviksi, eipä ihan uskottavaa ole, kyllähän täälläkin tiedetään ikäpolven osaavan olla melkosen pirullisia ilkeilijöitä.
p.o syyttäköön ja
lie välinsä pilanneet
Nuoret ovat herkkiä ottamaan moitteet itseensä. Ikääntyneet sukulaiset ovat aina olleet heille aikuisia, lasten mielestä vanhoja, vähän pelottavia. Ennen aikuisia sukulaisia piti teititellä tai ainakin nimittää Maija-tädiksi ja puhutella kolmannessa persoonassa. Mitään läheistä suhdetta ei syntynyt.
Kun nuori otti yhteyttä, saattoi ikäihminen ensi töikseen sanoa: "ahaa, sinuakin näkee, olenkin ihmetellyt, oletko kuollut ja kuopattu, kun ei ole mitään kuulunut".
Eipä suuresti lisää läheisyyden tarvetta ja tuntua..
Nuori usein ajattelee, että ikäihminen ei ole kiinnostunut nuoren elämästä. Tai sitten hän tuntee olevansa utelun ja juoruilun kohde: "Jokos niitä sulhasia? Onko sulla vakituinen työ, tienaatko kunnolla?" Moni nuori tuntee olevansa toisen luokan kansalaisen osassa vanhojen sukulaisten kuulustelussa.
Emmet me vanhat pahaa tarkoita. Yhteys vain on niin vaikeaa.
Emme osaa kuunnella, emme kiinnostua oikeasti. Emme kysy, miten nykyisin asiat hoidetaan. vaan haluamme kertoa, miten asiat oikeasti pitää hoitaa. Ennen sentään osattiin!
Nuoret kun pukeutuvatkin niin kummallisesti, Nyt ovat vielä tatuointien peitossa! Eivät pidä omia lapsiaan kurissa, vaan he saavat temppuilla ihan tolkuttomasti. Aina puhelinta hypistelevät.
Helppo on sanoa, että oma syy.
Niin sanoisin, jos en tietäisi.
Kun vanhemmat ovat vain lypsylehmiä joilta viedään uhkailemalla viimeinenkin lantti, ei siinä paljon sukurakkaus auta, eikä kasvattam,aan v oi alkaa aikuisia, kun lapsuudessa moni on antanut rakkaudesta kaiken anteeksi. LAPSI ON SAANUT KAIKEN HALUAMANSA!
Kuten tavallista, asia ei ole niin tärkeä etteikö irvileukoja löytyisi kommentoimaan asiaa kuin asiaa.
Valitan.
En aliarvioi kenenkään kohtaloa, eikä minulla ole ohjeita jaettavan.
toistan toisaalta lukemani lauseen: Kun merellä tuulee ovat viisaat rannalla.