Aloitin ammattikoulun ja alku meni hyvin, kunnes pelon kierre alkoi. Eräänä päivänä ollessani koulussa aloin jännittää omaa vuoroani opetustilanteessa jossa muut katsoivat ympärillä, kun piti tehdä erään moottorin purkaminen ja kokoaminen. Käteni alkoi vapisemaan ja työkalut tippuivat joka taas sai tilanteen aina vain tukalammaksi.Ympärillä olevat saivat naurun purskahduksia ja sanoivat ilkeitä kommentteja ja mikä pahinta opettajakin sanoi ivallisia kommentteja. Tästä alkoi minun pelon kierre. Olin luonteeltani ujo ja aika hiljainen. Myös ruokailutilanteissa käteni alkoivat vapisemaan ja kylmä hiki tuli otsalle joten aloin vältellä ruokailua. Loppu aika koulusta oli suoranaista helvettiä, mutta kävin kuitenkin koulun loppuun. Ihmettelen kuitenkin, että suoritin armeijan ilman näitä vaivoja. Kun astuin työelämään alkoivat ahdistukset ja samat vaivat jatkua. Muutin toiselle paikkakunnalle työn perässä ja jouduin elämään tämän vaivan kanssa useita kuukausia kärsimään jopa nälästä kun kauppaan meno oli aivan hirveää, "kylvin hiessä"ja käteni puutuivat hikosivat vapisivat puhe kangerteli. Ostin ruokaa kioskeista ja grilleistä. Iltaisi itkin ja pyörittelin partakoneen terää käsissäni, mutta en uskaltanut
viiltää ranteita. Koitti lopulta päivä jolloin sain lopulta rohkeutta mennä mielenterveystoimistoon ja hakea apua. Sain vaivaa tukilääkityksen ja vähitellen uskalsin mennä kauppaan ja sain itseluottamusta. Kului 10 vuotta ja tapasin erään ihanan naisen ja rakastuin. Kerroin hänelle eräänä iltana tarinani tuskallisesta menneisyydestäni. kuunnellessaan silmät kyyneleistä kostuneena tarttui hän minua kädestä ja halasi. Nyt olemme onnellisesti naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Käytän yhä edelleen lääkitystä jonka vaimoni ymmärtää ja tukee minua vaikeissa tilanteissa. Olen suoriutunut useista kursseista hyvin ja olen oppinut elämään tämän vaivan kassa. Lääkärini totesi, että kyseessä on paniikkihäiriö. Ennen tätä selviytymistä takana oli yksi itsemurhayritys josta selvisin täpärästi. Lääkityksen ja vaimon tuella olen pystynyt elämään lähes normaalia elämää. Nyt kaupoissa käynti ei ole vaikeaa.
viiltää ranteita. Koitti lopulta päivä jolloin sain lopulta rohkeutta mennä mielenterveystoimistoon ja hakea apua. Sain vaivaa tukilääkityksen ja vähitellen uskalsin mennä kauppaan ja sain itseluottamusta. Kului 10 vuotta ja tapasin erään ihanan naisen ja rakastuin. Kerroin hänelle eräänä iltana tarinani tuskallisesta menneisyydestäni. kuunnellessaan silmät kyyneleistä kostuneena tarttui hän minua kädestä ja halasi. Nyt olemme onnellisesti naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Käytän yhä edelleen lääkitystä jonka vaimoni ymmärtää ja tukee minua vaikeissa tilanteissa. Olen suoriutunut useista kursseista hyvin ja olen oppinut elämään tämän vaivan kassa. Lääkärini totesi, että kyseessä on paniikkihäiriö. Ennen tätä selviytymistä takana oli yksi itsemurhayritys josta selvisin täpärästi. Lääkityksen ja vaimon tuella olen pystynyt elämään lähes normaalia elämää. Nyt kaupoissa käynti ei ole vaikeaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hienoa että olet löytänyt kumppanin. Itse olen jo keski-ikäinen ja ajattelin nuorempana että noi jännitysvaivat helpottas vanhemmiten. Ikävä kyllä niin ei ole käynyt, mutta sitten aattelee että kun on tarpeeks vanha saa jo vapistakin.
Opiskelutoverisi olivat vielä nuoria ja ymmärtämättömiä ja opettajasi oli yksinkertaisesti tyhmä. Onnea elämään ja iloa!
Mahtavaa, et uskalsit avautua naiselle ja tunteille.. sissinä olet painanut, kun vaikeuksista huolimatta kävit koulun,armeijan ja paikkakunnan vaihdokset.
Kiitos vastauksista. Tuntuu hyvältä kun joku kommentoi positiivisesti.