Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua täällä 55 - ryhmässä koko sen elinajan. Lauran kokemus on synnyttänyt paljon kannanottoja, ymmärrettävästi. Itsekin olen ajatellut asiaa, ehkä eniten sitä, mitä Laura kertoi taustastaan ja miehensä "vaatimuksista" naisensa suhteen. Kuinka paljon meillä on tätä "vammaa", että oma minuus on jäänyt syntymättä ja olemme niin riippuvaisia muiden toiveista ja vaatimuksista. Ulkoaohjautuvuus on raskas taakka, ja sanon tämän nimenoman omasta kokemuksesta. Luen parasaikaa kirjaa Musta, valkoinen häpeä; siinä käsitellään näitä asioita. Mielelläni keskustelisin tähän liittyen, erityisesti äiti-tytärsuhteesta. On aikamoinen prosessi yli 50- vuotiaana käydä läpi suhdetta ja katkoa napanuoran säikeitä, jotka vielä estävät minua elämästä omaa aikuisen keski-ikäisen naisen elämää.
häpeästä... äiti-tytärsuhteesta...
Hanna
2357
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tässä iässä on todella vaikeata. Siihen vaaditaan tahdonlujuutta ja päättäväisyyttä, joka on uudelleen ja uudelleen palautettava mieleensä "heikon hetken" tullessa.
Prosessia saattaa lisäksi vaikeuttaa jos kuvioissa on mukana esimerkiksi sisaria, joilla itsellään ei ole tarvetta tai halua itsenäistyä. He kyllä osaavat manipuloida ja yrittävät saada aikaan huonoa omaatuntoa että sinäkin pysyisit vanhoissa kaavoissa, toimisit toisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti.
Kiintoisa aihe, jota olen viimeaikoina itsekin miettinyt ja varsinkin kun tuossa taannoin luin nuorten kirjan "Kuutamolla", hämmästelin tuota nuorten naisten näkökulmaa. Minut ja veljeni on kasvattanut isämme ja oikein hyvin ja vastuuntuntoisesti, kaikki kunnia hänelle. Äitimme kuoli kun olimme aivan lapsia. Ehkä sitten johtuu tästä, että minun ongelma ei ole riippuvuus toisten mielipiteistä tai miellyttämisestä tai oleminen ns "kuuliainen" nainen! Päätöksentekokin tapahtuu aika lailla "miesmäisen" varmasti. Minulla on kaksi lasta, tytär ja poika. Lapsille halusin olla se unelmaäiti joka itseltäni puuttui ja paneuduinkin asiaan tosi perusteellisesti. Minulla ei ole todellakaan minkäännäköistä suhdetta tähän äidistä/isästä irottautumiseen. Isästä irrottautuminen on ilmeisesti hyvin yksinkertaista vaikka hän olikin ainoa kasvattaja. Se ei tarkoita että elämä olisi helppoa ja yksinkertaista, päinvastoin olen kokenut itsellisyyteni ohessa suurta yksinäisyyttä koko elämän ajan ja kai se osin on äidin puutetta ja erilaisuutta (ja selvää kateutta!) kun ystävättäreni kertovat äideistään ja tapaavat heitä. Olen miettinyt että toisaalta äiti ja isä ovat ehdottoman tarpeellisia, vaikka suhteista voi olla ongelmaa, tulee sitä ongelmaa äidittömyydestäkin. Jatkuva pohtimisen aihe on minulla myös, millainen äiti olen tyttärelleni/pojalleni (ovat juuri muuttaneet pois kotoa) ja miten hoidan osaltani tätä suhdetta. Saan luoda mielikuvaa täysin itsenäisesti taas, koska äidillänikään ei ollut äitiä (kuoli jo synnytysvuoteeseen) ja hänkin oli isänsä kasvattama. Eli minulla ei ole ollut läheisiä naissukulaisia ollenkaan. Anoppi korvasi kyllä hyvin näitä äiti/naismalleja. Mutta hänkin on kuollut jo ajat sitten! Kevätmieltä kaikille lukijoille.