Läheisriippuvaisuus - kokemuksia

- isäni kuoli 43-vuotiaana, äitini jäi 36-vuotiaana kahdeksan alaikäisen yksinhuoltajaksi -tavallinen esimerkki sodanjälkeisestä maasta,jossa nainen alistettu lapsentekokoneeksi.
Asuntona homeinen vanha kesämökki - ihan epäinhimilliset olot jaksamisvaikeuksineen -äitikin syöpäpotilas. Paljon oli juoppoja siihenkin aikaan - reuhuivat välillä puukkojen ja pyssyjensä kanssa kylillä - kroonisen rahapulansa kera kun oli työttömyyttä eikä ihmisillä työtä.
Joutui elämään jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa kun ei ollu välillä ruokaa eikä mitään huolta huomisesta osalla ihmisistä -- lapset joutuivat olemaan vanhempiensa hoitajiakin - ei ollut turvallisia aikuisia paljonkaan kuten ei nykyäänkään kun viina ja eri aineet vie aikuisiakin katastrofeista seuraaviin välillä. Turvattomuutta paljon nykymaailmassakin niin vanhoilla kuin nuorillakin köyhyyden ohella.

Eipä ole minulla tietoa moisesta.
Palstalla on kyllä toisinaan eräs.
Hänen ongelmansa on Rulla-tuoli.
Ottimet sitä on tuossa tuolissakin.
Jospa ne liittyvät samaan ongelmaan?

H.

Nukuin kumppanin vieressä, hän suuteli ja himosi. Itse en yhtään, mutta olin kuitenkin siinä. Ei pysty enää seksiin, mutta suutelee kiihkeästi. Inhottaa. Haluan vain kaveruutta, arjen elämää, huumoria, menoja sinne tänne. Muistan kun hänet tapasin ihan hajonneena, tarvitsin, kun joku pitäisi sylissä. Ketään muutakaan en tahdo. Yksin en voisi olla.

Kunhan ei minussa kukaan riippuisi.

onneksi en oo läheisriippuvainen
tunne kyllä yhden erittäin hyvin
ja hänellä pitää olla aina joku johonka takertua
ja tällä takertumisella hän karkoittaa ihmiset ympäriltään
ja se on sellanen juttu tälläisella läheisriippuvaisella
että kun yksi tulee niin toinen jää
mutta aina pitää olla joku
hänen parisuhteensakkin kaatuu aina siihen että vastapuoli ahdistuu
myöskin aikuistuvan tyttärensäkin hän on karkoittanut riippuvuudellaan.

Minulla on ollut ylikehittynyt vastuuntunto. Juontaa lapsuudesta, jouduin ottamaan vastuuta heti kun kynnelle kykenin.
Jotenkin tunsin nuorempana että arvoni ihmisenä oli ansaittava kovalla työllä ja auttamisella.
Uskoisin olleeni läheisriippuvainen, sellaiseksi tulee jos elää vaikean lapsuuden.
Paranin siitä vaivasta ihan ilman apua, olin kyllä omaishoitaja miehelleni mutta en uhrautuja.
Vuosien mittaan kasvoin itsenäiseksi, opin myös turvaamaan selustani, nyt on hyvä, on kaveri mutta olemme itsenäisiä ihmisiä molemmat, ei olla riippakivenä toisillemme.

Mukavaa kesää myös sinulle aloittaja.
Ja kiitos sinun toivotuksista. Otan sen vastaan:)

Alku hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Sopinee sinulle.
Se sinun "ihmeesi" taisi olla se, että tapasit Oikean ihmisen.
Niin-niin läheisriippuvainen et sitten ollut, vaan ehkä olosuhteiden "uhri".
Melkein voisin sanoa, että rohkea oot ollut ja tehnyt oikeita ratkaisuja.
Sen vaikutelman kirjoituksesta sain.
21 vuotta jo ollut vapaa ja nautit. Mitähän tuohon nyt sanoisi, vaikkapa niin, että hieno juttu. Onnea.

Itse en ole läheisyysriippuvainen. Pitkässä avioliitossa oli läheisyyttä viimesen päälle, mutta välillä olimme omien touhujemme kimpussa. Aivan koko aikaa en kykenisi olla toisen kyljessä. Oma aika on tärkeää.

Elämän aikana pari kertaa on joku rakki roikkunut lahkeessa, onkohan ne olleet läheisriippuvaisia koiria. Peruskilttejä kuitenkin kun lahkeet jäivät ehyeksi.
Ihmissuhteissani olen panostanut mutta en ole alkanut riippuvaiseksi, väljyyttä pitää aina jättää sen verran, ettei kukaan ahdistu. Enkä ole huomannut vastapuolienkaan ryhtyneen niin ripustautuneeksi, että se olisi haitannut parisuhdetta. Tai sitten he ovat piilottaneet sen "hämärän" puolensa vaikka tunteitaan ovat aidosti näyttäneet.
Pari mustasukkaista on osunut. Outoa sinällään, että eron jälkeen ovat "löytäneet" uuden kumppanin hyvinkin vikkelästi.

- en ole ihmisiin takertuja - vaikka elo koskaan helppo ollut sille parikiloisena räättinä sntyneelle mikä pienenä olin. Minäkin pidän Mielikkimummosta - selkeä suorasanainen pohjalaisnainen -
ilman kieroutta. Slle ei voi mitään että ikäääntyminen raskaassa työssä on tuonut kaikenmaailman kremmppoja ja välillä vammojakin vv-suhtessa eläneelle - olen iloinen että vaikeuksista huolimatta lapseni ovat hyvinkin toimeliaita ja itsenäisiä ihmisiä
. takiaispalloksi nimittely on aika loukkaavaa - iumisten tarpeista ja tunteista lähtevää
- negatiiviset asiatkin inhonkin saattelemana julkituotuja.

Olisko tilaa vielä yhdelle mukavalle?
Olen vasta tutustelemassa tänne suomi24:n varsin värikkäisiin keskusteluaiheisiin ja ryhmiin.
Läheisriippuvuus, toivon ettei minusta löydy mutta en tiedä huomasko sitä itse kaikkia vikojaan.
Luin "Riippuvuuttako" kirjoituksen, paljonkin yhteneväisyyksiä minun parisuhteeseeni verraten.
En halua olla yksin, parisuhteeni on enemmän kaveruutta ja yhteisiä harrasteita.
Olemme 60 tuntumassa molemmat. Ei ole helppoa enää ajatella elämää täysin uusiin puihin, että eroaisi jne. Näin on turvallista mutta ei kai sittenkin riippuvaa?

Meikä oli puolisooni läheisriippuvainen,
me molemmat olimme toisistamme riipuvaisia , kunnes kuolema erotti,
olimme aina toistemme kainalossa kun ja jos vapaa aikaa oli,

Mikäs sen ihanampaa kuin että kaksi ihmistä on toisilleen kaikki kaikessa, kainalossa ja lähellä. Surullista kun toinen viereltä lähtee, muistot lämmittää ja lohduttaa sinua varmaan.
Oma liittoni on pitkä. Matkaan mahtuu monenlaista vasta- ja myötämäkeä, jossain vaiheessa mietin jopa eroa mutta tässä vaan yhä mennään ja ikäännytään yhdessä.
Kun on paljon yhteistä elämää eletty, tuntuu että vaikkei liekit roihua niin hiillos lämmittää .

Pitää olla joku lähellä, että voisi olla läheisriippuvainen. Ja ei ole ketään niin lähellä.

Lapsuudessani en ole koskaan tullut hylätyksi, siitä se kait juontaa juurensa. Tunsin, että minua rakastetaan ja olen läheisilleni tosi tärkeä.
Jos lapsena joutuu hylätyksi niin sitä pelkää koko elämänsä, että hylätään taas.

Monesti olen tullut hylätyksi, totaalisesti ja lopullisesti, mutta siihen olen oppinut suhtautumaan, aikuisena kokemani hylkäämiset eivät ole tulleet rasitteiksi. Hylkääminen kuuluu elämään niin kuin kaikki muukin, ei tarvitse pelätä etukäteen, Elämä ei ole yhdestä ihmissuhteesta koskaan kiinni, vaan elämässä paljon itselleni tärkeä asioita ja ihmisiä ja ennen kaikkea elämällä on tarkoitus.
Perheen vanhimpana lapsena olen aina joutunut huolehtimaan pienemmistä, ja hoivavietti on kyllä saanut elämässäni täyden tyydytykse, eli osaan olla hoivattavanakin.


Ajattelen, että kaikissa toimivissa parisuhteissa on ripaus läheisriippuvuutta. Molemmilla on selvä käsitys siitä, kuka olen ja mitkä ovat omat tarpeet ja ennen kaikkea tuntee tunteensa ja osaa käsitellä niitä.

Riippuvuus kuin riippuvuus aiheuttaa ahdistusta ja ainakin se rasittaa elämää.
Kuvittelen, että mustasukkaisuus ja läheisriippuvuus kulkevat jotenkin käsi kädessä.