Elämässäni on tapahtunut muutaman vuoden sisään monenlaista, mm. avioero, pari muuttoa, uusi avioliitto ja työpaikan vaihto, mutta hallitsivimmiksi jälkeen päin ajatellen ovat tulleet kaksi kohdalleni sattunutta läheisen kuolemaa. Ensin vajaat viisi vuotta sitten kuoli silloinen miesystäväni, yllättäen, onnettomuudessa. Koska tämä tuli kohdalle näin yhtäkkisesti, enkä ehtinyt siis hyvästellä tai mitään muutakaan, kesti tosi pitkään ennen kuin pääsin jotenkin asian kanssa sinuiksi. Eihän tuollaisesta koskaan yli pääse, sen kanssa vain oppii elämään. Eikä päivää, ettei hän olisi mielessäni jollain tavalla. Puolisen vuotta sitten kuoli hyvä ystäväni, jonka olin tuntenut parikymmentä vuotta - hänkin yllättäen, tosin onneksi rauhallisesti nukkuessaan. Tämä tapaus oli jollain tavalla helpompi sulattaa: ehkä siksi, että olin käynyt kuolemaan ja menetykseen liittyvät asiat läpi tuolloin miesystäväni kuoleman yhteydessä. Mutta nyt olen huomannut potevani jäytävää kuolemanpelkoa. En pelkää niinkään itseni puolesta, vaan lasteni, mieheni... Siis lähinnä menetyksenpelkoa. Aina, kun esimerkiksi lapset ovat lähdössä jonnekin ilman minua (vaikkapa ex-mieheni kanssa), kuvittelen jo kaikki mahdolliset ja mahdottomat onnettomuudet, jotka heitä voivat kohdata. Pelkään aina näkeväni heidät viimeistä kertaa, kun ovat jonnekin menossa. Jotenkin tuntuu, että kun jo kaksi kertaa olen menettänyt jonkun, se tapahtuu aina vaan uudelleen ja uudelleen. Miten pääsen näistä peloista eroon?
Millä eroon menetyksenpelosta?
talven tyttö
2372
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sisarusteni kuolemat laukaisivat saman pelon, pelkään lasteni ja puolisoni puolesta. Itse saan helpotusta pelkooni rukouksesta ja muistuttamalla itseäni, että pitäisi elää päivä kerrallaan, sillä kukaan ei tiedä elämänsä pituutta.
Minä olen viime vuosien aikana menettänyt monta läheistä.Kaikki ovat olleet odottamattomia.Mukaan mahtuu sydänkohtaus,itsemurha,autokolari.Olen kulkenut terapeutilla näiden traumaattisten kokemusten takia, koska minulla koko arkipäivääni varjostaa menettäminen. Vähitellen olen päässyt yli näistä kokemuksista ja ajatuksista. Enää en säikähdä jokaista puhelinsoittoa tai ambulanssin ääntä.Olen jotenkin saanut luottamusta siihen, että minä en voi näille asioille mitään enkä voi estää kenenkään kuolemaa.Tottakai minä mietin usein lapsiani jotka ovat muualla, kuinka he pärjäävät jne.Mutta jos heille jotakin sattuu en minä varmaankaan olisi pystynyt sitä estämään. Tämä maailma on todellinen surujen laakso ja jokainen menetys on surtava pois oli se sitten kuinka rankkaa vaan.Mutta annetaan lähimmäistemme elää omaa arkipäiväänsä ja ei murehdita niitä asioita etukäteen, mitäänhän ei heille jäljellä oleville ole tapahtunut.Uskon että aina kun joku meidän lähimmäisistä lähtee täältä, niin sitä helpompi meidän itsemme on mennä perässä ja ihan rauhallisella mielellä ilman pelkoa.Olen lukenut jostakin sellaisen lauseen, että perhe on vasta sitten täydellinen kun sen yksi jäsen on rajan tuolla puolen.